Tajunnan kaikuja

Varoitus! Teksti on puhtaaksi kirjoittamaani tajunnanvirtaa. En yleensä varoita tällaisista, mutta tässä tekstissä lienee paljon mainintoja mm. syömishäiriöistä. Jos aihepiiri ei tunnu turvalliselta, tekstiä ei tässä tapauksessa kannata lukea. Tämä lieneekin ainoa sisältövaroituksellinen tekstini tähän mennessä.

26.8.2018 Kaikuja - Oletko vielä elossa?

Sen ei kuulu mennä niin. Voin kirjoittaa siitä runoja, novelleja, loputtomasti tekstejä kaunein sanoin, mutta siinä ei oikeasti ole mitään hyvää tai puhdasta. Kuinka voisi olla, koska sen pohjimmainen tarkoitus on pelkästään tuhota minut? Miten pitkälle omaa minuuttaan jaksaa kaluta kaikkialta, että sen tyhjyys ei enää tunnu tyhjyydeltä vaa vääristyneeltä autuudelta? Auttavatko näkyvät luut todella, haluanko oikeasti nähdä ne, vai pitäisikö minun tavoittaa niiden sijaan jotakin aivan muuta?

Minulla on kahtiajako päässäni. Sitä ei voi enää kutsua taisteluksi, koska ne eivät keskustele keskenään. Joskus on päiviä, jolloin toinen vain päättää vähän toista enemmän. Haluan tulla terveeksi, koska en kestä sitä, mitä sairauteni minulta vaatii. Tottahan se on. En kestä jatkuvaa pelkoa, pakoa pisteestä, johon tulee aina tiedostamattaan palaamaan. Ihan sama, syönkö ruokaa vai en. Ei ole väliä, puenko farkkuja vai mekkoa. Minua ahdistaa aina. Kyse ei siis ole mistään muusta kuin minuudesta, fyysisyyden tuomasta raskaasta, loputtomasta taakasta. Viihdyn mekoissa ja inhoan housuja loputtoman paljon. Välttelen tiettyjä ruokia. Mutta mitä se lopulta hyödyttää? Pysyttelen turva-alueella, vaikka totuus on sama sielläkin: minua ahdistaa. Minua ahdistaa joka ikinen päivä, jonka rämmin läpi. Sille ei mahda yhtään mitään, oli päällä mekko tai pelkät alusvaatteet. Vaikka jättäisin ruokia pois, se ei palauttaisi turvallisuuden tunnetta, joka minulta riistettiin jo lapsuudessa. Sellaisia asioita ei vain tuoda takaisin. Ne menetetään kerran.

Osa minusta haluaa sairautta aina maanisuuteen asti. On ihanaa ottaa kuvia, on ihanaa olla erityinen. Vaikka mitään kaunistahan siinä ei ole, jos joku kysyy. En ole vuosiin ollut kuherrusvaiheessa sairauteni kanssa, mutta luoja, miten vaikeaa on päästää irti. En ole varma, voinko puhua kahtiajakoisuudesta siinä vaiheessa, kun minuuden palaset muodostavan ison, täysistä keuhkoistaan huutavan kokonaisuuden, suunnattoman kakofonian, jolla ei ole yhtenevää muotoa tai nimeä. Se voi olla mitä tahansa. Turvaa siellä ei ole.

En ole enää lainkaan niin pahassa paikassa kuin vaikkapa vuosi sitten. Niin minä haluan sanoa. Tosiaan, en ehkä monen muun asian kanssa. Minulla on hyviä, upeita ihmisiä ja turvallisia keinoja purkaa ongelmiani. En käy enää terapiassakaan. Mutta se ei vielä riitä. Kehollisuuteni raastaa minut irti ytimestä. Kohta en enää näe, miltä minun pitäisi näyttää. Keho ei ole ikinä tuntunut aivan omalta, mutta en myöskään osaisi sanoa, miltä sen pitäisi tuntua. En tahdo oikeastaan olla lainkaan fyysisesti täällä. Siitä puuttuu turva. Turva aiheuttaa pelkoa ja pelko surua ja vihaa.

Vihaakaan en hallitse. Olen tähän asti purkanut sen itseeni, mutta sekään ei onnistu enää. Ei joka kerralla. En voi enää koskaan löytää itseäni historiantunnilta miettimästä vakavissani koko elämäntarinaani ja tuntea vihan, silkan punaisen väkivallan kulkevan pitkin kehoani vailla kotia. Kaikki tuntuu niin tajuttoman lujaa. Jos haluan koskettaa enkä saa halulleni vastinetta, halu kuolee minuun ja kirjaimellisesti sattuu useita päiviä. Tarpeita kuolee minuun päivittäin. En uskalla enää tuntea vihaakaan, sillä se jää minuun asumaan, tekee minut liian tietoiseksi itsestäni.

Ennen kaikkea en jaksa enää elää näin. Sairauteni pilaa kaiken. Minulla on paljon hyvää elämässäni, paljon todella hyvää. Silti sairaus mustaa joka ikisen nurkan, tappaa kaiken, mitä yritän kehittää. Kehollisuuteni on yksi suunnaton vääristymä, jota en osaa korjata. Joskus minuun sattuu aivan jumalattoman paljon pelkkä fyysinen olemassaoloni. Viikonloppuna itkin kolmesti pukukopeissa, koska ostosten tekeminen konkretisoi kaiken aivan liian lujaa. En tahtonut ostaa farkkuja, mutta ei siinä siitä ollut kysymys. Minä vain muistin, etten ihan oikeasti halua elää tätä elämää fyysisellä tasolla. Miksi mikään ei auta? Rakastan uida ja hiihtää silläkin nojalla, että kaikki liikunta on myös polttoainetta sairaudelleni. Vesi on minulle hyvä. Se ei vaan riitä. Osaan kadottaa itseni myös toisen kosketukseen, sekin on hyvä. Mutta ei se silti saa olla niin, että tunnen oloni hyväksi vain silloin, kun en oikeastaan tunne koko kehoani. Kun kadotan sen kokonaan. Löydän jotakin vain katoavasta kehollisuudesta.

Ja ihan oikeasti, en taida enää jaksaa. En kykene tähän yksin.  En tiedä, miten voin koskaan oppia elämään.

Kengätön

jääkaapin valo muuttuneena

portiksi toiseen maailmaan

kengät siellä jo valmiina

                                        milloin lähdetään

mutta niitä on sellaisiakin hulluja

jotka pelkäävät valoa

ja kääntävät siltä katseensa

niitä, joita ei pidä päästää yksin kauppaan

sillä ne hukkaavat kenkänsä

rikkovat lasin

eivätkä koskaan pääse jääkaapin ovelle asti

F50

Väsymyksen keskeltä

hän raatonsa nosti

Vaikka iho huusi kipua, rajua, loppumatonta

Peili edessä puhui vain samaa

myrkytettyä kieltä

kuin pinaattikeiton kansikin

Virheitä, virheitä, älä laske sataan

Hänen mielessään tuhansia sääntöjä

joista ensimmäinen se helpoin

Älä –

Sadan toisella puolella pelko ja tuntematon

sappineste kurkunpäällä

käsi kylkiluulla

Tarkistus oli rutiini

Rytmi myytti

Kehon rajat joko selvät, kivulla piirretyt

Tai poissa, toisen määritettävissä

Lapsen kädellä hahmotellut ääret

koska tahansa muiden rikottavissa

Mainoksissa sitä samaa vanhaa

Joku halusi juuri sitä

mistä keho kiljui kello kahdentoista jälkeen

Hän huusi ei, ei

Pelko asui luissa, ytimessä

Siellä sillä oli suurin valta

kun mainoslehtien linnunluut

ilkkuivat peilille

kun raja ylitettiin

ja toisella puolella

ei ollutkaan enää roskakoria johon tiputtaa aamun ensimmäinen

Siellä rajat odottivat piirtäjäänsä, ääret löytäjäänsä

Mitä muka oli nautinto hänelle

jonka kunnia vietiin ennen kuin iässä numeroita oli kaksi

jonka keho runneltiin, vääristettiin

Mitä katkeruus katkeralle, ymmärrys väsyneelle

Arkun pohjalla toiveita vain yksi

Laskekaa alas köysi

jolla painoa toiveissa nolla

Lihan muotoinen maailma

Lihan muotoisessa maailmassa

on vain louskuttavia leukoja ja tyhjiä tarjottimia

Määrä korvaa laadun, eläin ihmisen

Ravintoketjun päässä seisoo lapsi ja ihmettelee

isänsä verisiä suupieliä

tunnotonta runkoa lattialla

merkkiä kohdasta, jossa ihmisyys pureskeltiin sitkeänä alas

Liha pureutuu luuhun, suu jauhaa

ei erota kovaa pehmeästä

Kauneus tiivistyy

kolmeen sekuntiin

joiden aikana luu menee halki

murenee ienpintoja myöten

ja suutelee nielua huutaessaan

Apua, apua, apua

Siipiluu

Pimeys yksityinen, ymmärtämätön

sanojen kliseiset taitteet kurkkuani painamassa

Ulos en saanut, nähnyt en syvintä pohjaa

joka ilkkui, hymisi

kuhisevasta mustasta

Lauluksi asti

ei yltänyt toiveeni huippu

Korkealle kohotin

Mutta siipieni kärjet

eivät saaneet kultaa, hopeaa

Ne teräviksi taottiin

odotusten hämärtämiksi

koviksi ja vahvoiksi

kuoreksi valolleni

Muut tahtonsa saivat

Metallin kahina yössä

jätti sanat sisään, tukahdutti

Silti hengitys pysyi

toivon kuisketta lujempana

Lujuuteni äärillä

Pysähdyin, kysyin

Onko maailmani väri

pelkkä väärä

jonkun muun suosikki

Siipi alas painui

Metalli ei kestänyt sadetta, tuulta

Minä tärkeimmän unohdin

Oli siivilläni yhä luu

toisilla keinot se murtaa

Valolaulu

Enemmän kuin kiitokset laulaa
Enemmän kuin taivaalla, maalla kuisketta kuulevalle
Katseesi polku
iltani liepeessä

Iloni kiteiksi muuttuneet
Arvossansa nöyrät
Sinun perääsi huusivat
kiitoksen kalliin, tunnottoman

Sinä jäit, näytit
kuinka maailma heräsi kipinöihin, hymyyn
Valosi loiste
kertoi
kuinka linnut siipensä sulkivat
elämä varjostaan valkeni
ja polku tieksi taittui

Sanaton

Tavassasi hymyillä enemmän
kuin kaltaiseni uskaltaisi
illalla ajatella
aamulla iloita
Kosketuksesi jota pakenin
Leivänmurut mustuneella peilillä
Sinulle jos uskaltaisin
niin kertoisin
tuoksusi turvaksi muuttuneen