Esterillä on kesää ihollaan. Lempeitä merkkejä joka puolella kehoa. Kesä suutelee ne tarkemmin esiin, saa hänen pisamansa loistamaan kuulaalta iholta. Se on ensimmäinen asia, johon kiinnitän huomiota, kun hänestä tulee piikamme. Ester hymyilee aina säädyllisesti, juuri kuten piian kuuluu; ei maireasti kuten jotkut talon emännät eikä liian tuttavallisesti. Esterillä on piian hymy.
Minun isäni tietää kertoa, että Ester on minua vain kaksi vuotta vanhempi. Silti ne kaksi vuotta näkyvät kaikessa, mitä Ester meillä tekee. Hänen hiljainen, kypsä ymmärryksensä siitä, miten asiat tehdään, että ne tulevat tehdyksi. Ne kerrat, kun pääsen juttelemaan hänelle, hänen puheessaan on nuotti, joka kertoo toisesta puolesta Suomea. Hän kertoo tarinoita isoäidistään, naisesta, joka nukkui metsässä susien kanssa ja tiesi, kuinka kyy karkotetaan. Ester kuiskii noituudesta, rohdoista, isoäidin perinnöistä ja kikattaa tietäen, että on asioita, joita isännät eivät voi meiltä viedä. Naiseuteen kirjoitettu laulu, jota laulamme sanatta toisillemme, kun kohtaamme.
Esterillä on pitkät punaiset hiukset, jotka hän pitää palmikolla selässä. Hän pitää yksinkertaisia pellavaisia vaatteita ja huomioi minut silloinkin, kun ei sano minulle mitään. Hänen työssään näkyy rakkaus ihmisiin. Jokainen pedattu peti ja ajatuksella pöytään katettu kukkamaljakko hehkuu lämpöä. Ester sopeutuu perheeseemme hyvin. Renkiä meillä ei vielä ole, Ester vain, ja hän riittää, ainakin minulle, sillä hänellä on pisamia ihossaan ja kesäyö silmissään.
Kun kesä levittää lämpimimmän peittonsa yllemme, minä löydän Esterin pellonreunasta. Mitään hänellä ei ole mukanaan, on vain tyttö heinähatussa kaatuneena. Käännän hänet selälleen, kosketan rintakehää ja tunnen sydämen sykkivän eloa häneen.
”Ester! Ester! Kuuletko sinä?”
En saa yksin häntä nostettua, mutta lamaannun paikalleni, en pysty nousemaan.
”Ester…”
Sekunnit ovat armottomia.
Kun Esterin silmät avautuvat räpsien, minä huomaan kyyneleet poskillani. Ester, jonka silmien katse harittaa, onnistuu kurottamaan kätensä ja silittämään kyyneliä poskellani.
”Ei teidän… minulle tarvitse itkeä. Älkää itkekö.”
”Mitä tapahtui?”
”E-… en tiedä. Huimasi. On kuuma. En saisi… Älkää kertoko isännälle. Olkaa kiltti. En saisi pyytää tätä teiltä. Älkää kertoko, että olin näin heikko. Tahdon olla täällä vielä. Tämä on itsekäs pyyntö, mutta…”
Tartun Esterin käteen poskellani.
”En tietenkään kerro isälle. Olet turvassa kanssani. Mennäänkö sinun aittaasi, haen sinulle syötävää ja juotavaa, niin pysyt voimissasi.”
”En voisi millään ottaa teiltä vastaan ruokaa.”
”Milloin olet syönyt viimeksi?”
”Eilen iltapäivällä.”
”Eilen! Silloinhan siitä on jo miltei vuorokausi!”
”Olkaa kiltti älkääkä –”
”Ester. Mennään aittaan. Haen sinulle ruokaa. Saan sen kyllä huomaamatta.”
”Teidän ei tarvitse nähdä sellaista vaivaa…”
”Ei siitä ole vaivaa. En jää kiinni. Olen nopea. Tule, mennään rauhassa.”
Saamme kammettua Esterin ylös ja hoiperreltua kesäaamussa hohkaavaa pellonreunaa pitkin takaisin pihamaalle. Pihalla Ester kävelee jo omin jaloin. Kun palaan kakkusia helmassani aittaan, Ester on istuutunut vaatimattomalle sängylleen. Hetken huomaan vain tuijottavani hänen kehonsa terveitä, pehmeitä muotoja ja eloisia, pisamien koristelemia kasvoja. Ester kohottaa kasvonsa, häkellys loistaa hänen piirteistään.
”Toitteko te todella minulle syötävää? Teidän perheenne varannoista…”
”Sinulla on selkeästi nälkä.”
”Minä selviän kyllä lounaaseen saakka.”
”Ole kiltti. Ota vähän, en kestä löytää sinua tuolla tavalla enää uudelleen.”
”Te olette niin hyvä.”
”En ole. On täysin tavanomaista huolehtia toisesta silloin, kun tämä sitä tarvitsee. Saanko tulla sinne?”
Ester tuijottaa minua kuin kysymys olisi absurdi.
”Tietenkin te saatte, tehän…”
Istuudun sängylle hänen viereensä. Peitteet tuntuvat viileältä allani. Esterillä on niin kauniit silmät. Vihreät ja kirkkaat. Ojennan helmaani häntä kohti, naurahdan sille, miten murusina kakkuset ovat.
”Voimme hakea kaivolta vettä.”
”Teidän ei tarvitse…”
”Se on vettä, Ester.”
”Teidän vettänne.”
”Sinä pyörryit.”
”Mutta –”
”Söisitkö nyt vain?”
Ojennan kakkusenmurusia kämmenelläni kohti Esteriä. Hän tulee lähemmäs ja sen sijaan, että ottaisi kakkuset omaan käteensä, hän hamuaa suullaan muruset kämmeneltäni ja nuolaisee jopa pienimmätkin murenemat kämmenkupistani. Hänen suunsa jää hetkeksi sormiani vasten, ja jokin kylmä valahtaa vatsanpohjaani.
”Ester…”
Samalla minä otan loputkin kakkusista ja syötän ne hänelle kädestäni. Ester nuolee sormeni puhtaaksi, emme sano mitään. Miten kehossa voi polttaa ja jäätää samaan aikaan?
”Mennäänkö juomaan vettä kaivosta?”
”Tiesittekö te, että juhannuksena kaivosta voi nähdä tulevan puolisonsa?”
”Tiesin. Vielä ei ole juhannus. Pidätkö sinä juhannustaioista?”
Ester nyökkää ja hymyilee sellaista pientä, sisään päin kääntynyttä hymyä, jonka hän suo vain harvoin.
”Olen tehnyt ne monesti, mutta en ole koskaan nähnyt kaivossa ketään”, Ester nauraa. ”Ainoastaan itseni.”
”Ehkä tänä vuonna se onnistuisi.”
”Tehdäänkö yhdessä?”
”Mutta emmekö silloin näkisi toisemme?”
Tunnen kuumotuksen nousevan poskilleni. Ester nauraa, enkä käsitä, kuinka hän saattaa sanoa jotakin sellaista niin kevyesti. Sipaisen hiuksiani enkä tiedä lainkaan, mitä hän odottaa minun vastaavan.
”Taisin saada teidät kiusaantumaan”, Ester hymähtää. ”Anteeksi.”
”E-ei, et ole tehnyt mitään väärää.”
”Kiitos, kun autoitte minua. Te olette kovin hyvä. Olen arvostanut teidän seuraanne joka tilanteessa, jossa olette sen minulle suoneet.”
”Pyydän, älä teitittele minua, me olemme lähes saman ikäiset ja olet minulle kuin ystävä.”
”Niinkö todella? Mitä isänne siihen sanoisi?”
”Tokihan se on suotavaa, että tulen juttuun perheemme piian kanssa.”
”Minäkin pidän teistä kovasti.”
”Voisitko mitenkään sinutella? Tahdon tuntea… tuntea oloni tuttavallisemmaksi kanssasi.”
Ester hymyilee niin, että siisti hammasrivistö paljastuu.
”Ihana kuulla. Tietysti. Yritän parhaani.”
Hän on aina niin korostuneen kohtelias.
”Rakastan sitä, että olen saanut puhua kanssasi juhannustaioista ja mummosi opeista”, hymähdän. ”Isänihän pitäisi vahtia meidän molempien kristillistä kasvatusta, mutta jos supatan kanssasi sanan tai toisen noituudesta, hänen ei tarvitse koskaan tietää…”
”Mikä syntyy naisten välillä, pysyy naisten välillä.” Esterin sanoissa on uudenlaista pehmeyttä. Hymyilen hänelle.
”Onko sinulla jo parempi olla?”
”On. Kiitos sinulle.”
”Opithan sinä.”
”Keskityin. Ensi kerralla teitittelen jälleen.”
”Ester.”
”Niin?”
”Tahdotko tulla yöllä uimaan?”
”Yöllä?”
Hymy levenee entisestään.
”Tahdon.”
”Yöhön, siis.”
”Yöhön.”
Sydämeni on perhonen. Sen lepatus rinnassani valaa minuun uskoa. Kuuma päivä kuluu nopeasti loppuun. Illalla erotan isän pellonreunassa, samassa kohdassa, josta löysin tajuttoman Esterin aamulla. Hänen seurassaan on naapuritilusten isäntä, isää hieman vanhempi mies, jonka lähelle en lapsenakaan uskaltanut mennä. Hän oli jo silloin kuten kaikki miehet; hänen olemuksensa soi jykevämmällä nuotilla.
Koivikko piilottaa minut, annan nuorten oksien toimia turvaajinani. Isä ja mies puhuvat kovaan ääneen.
”Miten et ole vielä kokeillut! Meidän Annikilla kesti viikko, se antoi niin suopeasti, kun sille vähän lirkutteli. Ei niitä kauaa tarvitse lämmitellä. Se teidän tyttöhän on niin nuorikin vielä.”
”No kun se on meidän Ailin ikää, rupeaa hirvittämään... kuin omaa tytärtään kosiskelisi…”
”Miehiähän me vain olemme. Ja se likkahan on niin mehukas kaiken lisäksi.”
Naurua. En ole koskaan kuullut isän nauravan noin, kun jokin vieras sävel asettuisi häneen ja vääristäisi kaiken, mitä hän on.
”Se teidän Esterhän on aika muodokas tyttö, näyttää hyvin syöneeltä.”
”Niin pyöreä ja köyhistä oloista, irvokasta…”
Kämmeneni hikoavat. Suutani kuivaa. Ester. Minun Esterini. Hän, jonka kehoa kesä on suudellut. Yllättäen minua oksettaa niin paljon, että joudun menemään takaisin pihamaalle. En pysty ajattelemaan mitään muuta ennen yötä. En voi katsoa isääni, hänen piirteensä kääntyvät häntä vastaan, kun kuulen vain hänen naurun täyttämän äänensä enkä osaa enää nähdä hänessä hyvää.
Yöt ennen juhannusta ovat yöttömiä, ilma seisoo ja ötökät löytävät iholle. Nurmi kastelee jalkapohjat, varpaiden väliin jää vihreää. Viileys ottaa minut vastaan, yöllä saa kunnolla hengittää.
Ester istuu jo rantakivellä ja hymyilee. Hänen olemuksensa on vapaa, hiusten puna peittää pisamaiset olkapäät. Asu on kepeä ja huulilla on hymy kuin valmiina.
”Aili.”
”Ester.”
Menen lähemmäs, mutten saa riisuuduttua. Kahlaan helma laahaten vedessä ja totean sen lämpimäksi. Ranta on puitten suojaama, kukaan ei näkisi meitä täältä. En tiedä, miksi se saa ihoni kihelmöimään.
”Onko sinun kylmä? Sen pitäisi olla lämmintä.”
Pudistan päätäni.
”E-ei, minä vain…” Nielaisen loput.
Ester nauraa. Linnun liverrys yössä. Saan lisää kylmiä väreitä.
”Mennäänkö?”
En ole varma, mitä hän tarkoittaa, mutta kun hän vetäisee mekon pois päältään ja paljastaa täysin alastoman vartalonsa sen alla, henkäisen enkä voi sille mitään. Ester naurahtaa ja katsoo minua silmiin keho täysin paljaana. Hänessä ei näy merkkiäkään häpeästä, jota olen aina kantanut. Naisen keho on vaiettu aihe. Vuosisatojen hiljentämä.
Katseeni pettää minut. En voi olla antamatta katseeni levätä vatsan pehmeällä kaarella ja lempeästi laskeutuvilla rinnoilla. Isäni sanat löytävät heti mieleeni, ruoskivat katsettani. Ester ei saa kunnolla syödäkseen, tiedän sen. Ester tekee töitä kaiken päivää eikä huolehdi itsestään, koska sellainen hän on, hän suo aurinkoaan kaikille muille. Sanat herättävät minussa palon, kipeän ja vihaisen. Naisen vartalo on vaiettu, mutta miehillä on sanat, heillä on aina ollut.
”Sinun ei ole pakko riisua seurassani, jos koet sen epämukavana”, Ester sanoo, ja kun hän sanoo sen, ymmärrän, että alastomuus on vain alastomuutta, millään kehoni osalla ei ole vielä tarinaa kerrottavaksi. Riisuudun nopeasti ja seison hänen edessään täynnä odotusta, joka ei voi täyttyä. Minulla ei ole sille sanoja eikä ymmärrystä. Olen paljaana hänen edessään, vain yö tietää, mitä minä ajattelen. Pisamia on kaikkialla Esterin kehossa. Minun ajatukseni alkavat ja loppuvat samaan.
Ester kahlaa veteen edelleni ja keinahteee yössä, kaikki hänessä kertoo minulle vapaudesta. Jostain kuuluu linnun kujerrusta. Kuu on suuri ja tietävä valkealla taivaalla. Kun vesi koskettaa vartaloani, unohdan häpeän, annan luonnon ottaa minut helmaansa ja sukellan. Vesi täyttää ääreni, ja minä annan sen. Pinnan alla huomaan ajattelevani vain sitä, että me olemme tässä Esterin kanssa, ja luonto on kanssamme, se olisi aina. Puiden siluetit piirtyvät rantaan, me uimme syvemmälle ja Ester nauraa. Nauru sekoittuu lintujen kujerrukseen, yhtäkkiä olemme niin yhtä maan kanssa kuin voimme.
Esterin punaisista suortuvista putoilee vettä, hän ravistelee niitä uidessaan rantaan. Tuo selän kaari. Putoilevat pisarat pisamaisella vartalolla. Ester kääntyy ja hymyilee. Hän sulautuu luontoon ja hetken huomaan ajattelevani, onko hän todellinen ollenkaan. Onko hän yksi niistä olennoista, joista mummon tarinat kertoivat. Luonnon olentoja, jotka elävät keskuudessamme. Sitten Ester horjahtaa, miltei kaatuu ja lysähtää kikattaen maahan. Lumous haihtuu, Ester nauraa minkä ehtii. Minä juoksen hänen vierelleen enkä enää muista, että olemme molemmat paljaita ja kesäyön kastelemia.
”Mitä kävi?”
”Iskin varpaani johonkin. Tuohon kiveen varmaan.” Ester osoittaa ja kikattaa. Nauru piirtää juonteita hänen kasvoilleen, huomaan vaan tuijottavani häntä.
”Tuohonko? Heitän sen järveen, kun kehtasi satuttaa sinua.”
”Ei! Älä!”
Ester nappaa kiven ja silittää sitä. Tuijotan häntä niin kiinteästi, että hän purskahtaa uudelleen nauramaan.
”Mitä? Mehän tässä osuimme tänne, nämä luonnonkappaleet ovat olleet täällä kauan ennen meitä. Olemme täällä metsien ja taivaan armosta, niiden ehdoilla. Tämä kivi ei tehnyt mitään väärää.”
”Olet ihan hassu…”
”Älä nyt, olen tosissani!”
”Tiedän, että olet, ja se…”
Ja se mitä? Saa minut tällaiseksi. Kipristää koko kehoni äärimmilleen, saa pienten säkeneiden tanssin yltymään joka ääressä.
”Jätetään se tänne. Se on kaunis kivi. Ehkä me uimme yhdessä vielä monesti tänä kesänä.”
Ester asettaa pyöreän kiven aivan vesirajan viereen siten, ettei kukaan kompastu siihen. Hän silittää sen graniittipintaa ja palaa takaisin luokseni. Hän on yhä paljas, ja olen jälleen tuskaisen tietoinen siitä.
”Se odottaa meitä täällä. Aili, kuuletko?”
”Kuulen. Anteeksi.”
”Mennäänkö takaisin?”
”Aiotko sinä…”
”Pukea? Tosiaan.”
Hän nauraa kuin seikka olisi vain unohtunut häneltä. Hän tiristää vettä kosteista suortuvistaan ja heiluttaa hiekkaa jaloistaan. Sitten hän sujahtaa valkeaan mekkoonsa, joka kastuu niin, että hänen kehonsa muodot piirtyvät valkeaa kangasta vasten. En yksinkertaisesti voi katsoa häntä pitempään.
Kesäyö saattaa meidät kotiin. Ester on matkalla aittaansa ja vilkuttaa minulle iloisesti.
”Otetaan uusiksi jossain kohdassa! Nukkukaa hyvin.”
”Sinä teitittelet taas.”
Ester hieroo niskaansa ja naurahtaa.
”Tottumus. Heti, kun pääsimme takaisin tänne. Kiitos seikkailusta, Aili.”
”Kiitos itsellesi.” Ester. Nielaisen hänen nimensä, yllättäen se on liian suuri mahtuakseen lausuttavakseni.
Vielä Esterin mentyäkin seison pihamaalla ja tuijotan hiljaista kesäyötä pihamaallamme. Vielä Esterin mentyäänkin tunnen, kuinka hänen naurunsa keinuu kehossani. Suljen silmäni ja ajattelen pinnan alle uppoamista. Tunne on sama. Upottava, silti lempeä, keinuva. En tahdo avata silmiäni, en vielä.
*
Kesäkuu antaa tilaa heinäkuulle, kelit käyvät yhä vain kuumemmiksi. Ukkosetkin jyrisevät, pyyhältävät ylitsemme ja vievät helteiden korkeimman piikin mennessään. Minä ja Ester emme käy enää uimassa, mutta me istumme sateisia iltoja aitassa ja nauramme. Esterin läsnäolo tuntuu päivä päivältä tutummalta, en enää seiso selkä suorana kuten päivällispöydässä vaan makaan jalat hänen sängyllään ja nauran hänen mukanaan.
Joinakin hetkinä olemme niin lähekkäin, että Ester silittää päätäni. Hän tekee sen huomaamatta, kuin ohimennen, ja se saa sen tuntumaan entistä intiimimmältä. Se, että hän voi vain tehdä niin ilman, että tunnelma välillämme muuttuu, kihelmöi koko kehossani. Pystyn vain sulkemaan silmäni, kuuntelemaan hänen kertomuksiaan ja tuntemaan, kuinka hellyys säkenöi välillämme.
”Emme sitten koskaan tehneet juhannustaikoja”, hymähdän.
”Olisitko halunnut?”
”Isäni olisi tappanut minut, jos olisi nähnyt.”
”Liian pakanallista…”
”Tismalleen.”
Ester kääntää punaista päätään minuun päin, ja yllättäen en kykene enää irrottamaan katsettani hänen kasvoistaan. Hän lumoaa minut jälleen, eikä siihen tarvita juhannustaikoja. Huomaan sipaisevani hänen poskeaan, ja se saa hänet hymyilemään niin, että hampaat näkyvät.
”Olet tosi…”
Nielaisen loput. Ester tuntuu kuulevan sen silti. Sen, mitä sydämeni on laulanut siitä lähtien, kun hänen pisamaiset kasvonsa ensi kertaa ilmestyivät eteeni. Hän hymyilee pehmeästi, raottaa huuliaan. Ester tulee lähemmäs, antaa kätensä eksyä kasvoilleni ja etsiä. Se etsii ja etsii, kunnes pysähtyy huulilleni. Raotan niitä vaistomaisesti. Esterin sormi löytää suuhuni, painan huuleni hellästi sen ympärille.
”Ester…”
On hetkiä, kun en pysty lausumaan hänen nimeään, ja hetkiä, kun hänen nimensä täyttää ääreni. Annan sen tulla, ja kun se tulee, en voi muuta kuin antautua sille, mitä se minussa aiheuttaa. Esterin käsi siirtyy lepäämään niskaani, silittää, kutsuu.
Kun hänen huulensa painautuvat omilleni, ajattelen rannassa keinuvia nuoria puunoksia. Kuuta, joka piirtyi tyynen järven ylle kesäyössä. Hiekkaa varpaissa. Lämmön aalto juoksee ylitseni, kun Ester painautuu lähemmäs ja tuo vartalonsa hehkun omalleni. Hänen rintansa ovat pehmeät minua vasten, ulkona kukkuu vielä käki, on kesä ja tämä lämpö on kauneinta, mitä on.
Ester vetää mekkoaan alemmas, paljastaa rintojen kaaret. Hänen rintakehänsä on pisamien peitossa, ja pisamat yltävät rinnoillekin. Tunnen poskiani kuumottavan. Esterin hymyssä on kesä ja hänen kehonsa taitteissa piilossa kaikki ne kuiskaukset, joita minun kosketukseni hänessä kirvoittavat.
Hänen kätensä liikkuvat kuin koreografioituina, jokainen kosketus kuuluu keholleni. Huokailen häntä vasten, ja huokaukseni ovat turvassa hänen ihollaan. Hänen silmänsä säkenöivät, kun hän painaa päänsä pientä rintaani vasten ja suutelee nupullaan olevaa nänniä kuin vanhaa rakastettua.
Olen kaikkialla ja silti en missään, ja kuitenkin kehossani, niin tiiviisti, että jokainen hengenveto säkenöi koko kehossani. Esterin hiukset ovat hiestä märät ja kutittelevat poskiani, hän huokailee ylläni ja hänessä on kaikki, kaikki.
”Sinä täytit kehoni kukkasilla”, minä henkäisen hänen hiuksiinsa ja painan pehmeän suudelman ohimolle. Maistan hien hänen ihollaan, enkä tiedä nimeä sille tunteelle, joka sisälläni lepää, kun hän painautuu aivan minua vasten hengästyneenä.
”Ja sinä minut valolla”, hän kikattaa. ”Aili…”
”Sssh. Odota. Saanko minä vain…”
Hän nostaa punaista päätään ja hänen kauneutensa häikäisee minut niin, etten hetkeen kykene sanomaan mitään. Näin hän riisuu minut sanoista, hän, jonka keho laulaa kesää.
”Minä en…”
”Onko kaikki hyvin?” Hänen kätensä lepää poskellani.
”On… Minä en vain…”
Mikä nimi tälle on? Meille? Sille, mitä juuri teimme. Vaikka ei se ollut alku. Tällainen hän on ollut minun sydämessäni alusta alkaen. Lähellä. Lomittunut. Kiinni kaikessa siinä, mitä olen.
”En ole koskaan tehnyt tällaista. En ymmärrä, mitä…”
Esterin hymy pyyhkii kaikki ajatukset päästäni. Painan hennon suudelman hänen huulilleen, hapuilevan, olen jo eksynyt, en löydä sanoja.
”Olen kuten mies, mutta…”
”Ei.” Ester pudistaa päätään. ”Minä en koske sinuun kuten mies koskee naiseen. Minä kosken sinuun, kuten nainen koskee naiseen, ja minä rakastan sinua samoin.”
Räpyttelen silmiäni. Sydämeni läpättää rinnassa.
Rakastan –
Menen aivan kiinni Esteriin, hengitän häntä sisääni. Hän hymyilee.
”Rakastatko sinä minua?”
”Jos annat minun.”
”Ester, minä rakastan sinua. Rakastan rakastan rakastan…”
Hymyillen hän kiepsauttaa minut päälleen. Lämpö sykkii haaroista koko kehoon.
”Millaista se on, kun nainen rakastaa naista kuten aviomies?”
”Tällaista”, Ester kuiskaa. ”Se on tällaista. Eikä siinä ole mitään väärää.”
”Mutta…”
”Me emme tee mitään pahaa.”
”Jumala on luonut miehen olemaan naisen kanssa.”
”Tuomitsisiko hän rakkauden sen nähdessään?”
Olen aivan hiljaa. Käki on lakannut kukkumasta.
”Minä en nimittäin usko, että tuomitsisi”, Ester kuiskaa. Hän lomittaa sormensa omiini. ”Minä uskon, että meillä on kaikki hyvin juuri näin.”
”Ester.” Jälleen hänen nimensä täyttää kaikki ääreni. ”Sinä olet niin kaunis.”
Ester hymähtää ja painaa hennon suudelman nenälleni.
”Sinäkin.”
Painan pääni hänen rintaansa vasten, kuuntelen sydämen kiihtynyttä sykettä. Suljen silmät ja ajattelen, miten hyvä minun on olla.
*
Samana viikonloppuna löydän Esterin heti aamutuimasta polvillaan pihamaamme syrjässä kasvavassa pensaikossa. Juoksen hänen luokseen, tartun harteista ja haistan välittömästi oksennuksen pistävän hajun.
”Ester? Mikä on?”
”E-ei mikään, se taitaa olla kuumuus.”
”Oletko varma?” Tuijotan maahan ja hän pudistelee häpeillen päätään. Se on ensimmäinen kerta kenties koskaan, kun erotan häpeää hänen kasvoiltaan.
”Olen pahoillani. Siivoan sen kyllä. Älä kerro isännälle, ole niin kiltti. Tämä ei toistu. On vain niin lämmin, mutta en minä valita.”
”Ester rakas…”
Silitän hänen olkaansa, hän hivuttautuu aavistuksen lähemmäs, miltei kuin syliini. Yllättäen Ester, joka aina huokuu elinvoimaa, tuntuu pieneltä ja hauraalta minua vasten.
”Onko kaikki todella hyvin?”
”On. Tietenkin. Kuumuus on selvästi ottanut koville, mutta ei se mitään. En anna sen näkyä enää tämän jälkeen.”
Tuijotan Esteriä pitkään. Hänen pisamaiset kasvonsa näyttävät uupuneemmilta kuin aikaisemmin. Silitän hänen poskeaan. Hymy hänen kasvoillaan yrittää olla reipas, mutta näen tunteen sen takana ja säikähdän.
”Kai tiedät, että jos jotain on hätänä, voit aina kertoa minulle?”
Ester nousee ylös. Huomaan hänen olevan paljasjaloin nurmella. Hän hymyilee.
”Tietysti. Kiitos, Aili. Tiedän sen. Olet niin rakas.”
Hymyillen hän kävelee kohti pihamaan reunalta avautuvaa metsää ja katoaa lempeään vihreyteen kuin sulautuisi osaksi sitä. Tuijotan häkeltyneenä hänen peräänsä, en tiedä mitä sanoa tai tehdä.
Tiedän, että en saisi, mutta mikään ei pidättele minua mennessäni hänen peräänsä. Olen aikeissa seurata häntä vain hetken ja yllättää hänet sitten, kun erotan hänet alasti istumalla mättäällä. Ester on riisuutunut täysin paljaaksi ja tunnustelee vartaloaan joka puolelta. Tunnustelussa on jotakin hysteeristä ja intiimiä, minun ei pitäisi todistaa sitä.
Silloin huomaan sen. Pienen kivikehän hänen ympärillään. Hän seisoo sievästi sen sisällä. Ilmassa lepattaa perhosia, useampi kuin yksi. On kuin olisin unessa. Minun ihmissilmäni eivät ole koskaan nähneet tällaista. Perhoset kiertelevät Esteriä ja asettuvat lopulta hänen vatsansa päälle. Esterin ilme pitää sisällään niin suuren tunteen, etten yksinkertaisesti tunnista sitä. Hän tuijottaa hetken perhosia vatsallaan ja sulkee sitten silmänsä. Näen, kuinka ajatukset kulkevat hänen mielessään. Perhoset lepattelevat vain hetken hänen vatsallaan ennen kuin pyrähtävät lentoon. Ester avaa silmänsä. Lumous on haihtunut.
Minä pelkään liikkua, etten vahingossakaan rasauta risuja metsän pohjalla tai kahisuta lehviä. Minä vakoilen naista, jota rakastan, eikä minun mielessäni ole ainuttakaan selitystä sille, mitä sain juuri todistaa.
*
Viikkoja kuluu. Kesä lähenee loppuaan, ilmassa saattaa jo haistaa syksyn. Ester ja minä jaamme yhä öitämme, olemme toistemme salaisuus. Joskus pohdin, voisiko sen havaita minusta jollakin tavalla. Sen, mitä kaikkea lämmintä ja puhdasta kannan häntä kohtaan. Antavatko katseeni minut ilmi, vai se tuoksu, joka iholleni jää hänen ihostaan. Kaikki ne henkäykset, jotka hän minusta kutsuu, kertoisivatko ne kaikille tarinan siitä, kuinka rakastuin häneen?
Heinäkuun viimeisillä viikoilla se vain lipsahtaa isäni huulilta. Vahingossa, puolikkaassa lauseessa. Ester ei jää. Ester lähtee. Hän ei jää pysyväksi piiaksemme. Yritän tivata isältä syytä, menen reippaasti yli rajojen, mutta en saa vastausta. Aiheutan pelkkää suuttumusta ja hämmennystä, eikä yksikään katse tai ele paljasta minulle, mikä rakkaimmassani saa muut sysäämään hänet pois.
Heinäkuisena iltana istun tutussa aitassa ja haistan ilmassa sateen. Ester saapuu iltatöiltään kaikessa rauhassa ja hätkähtää minut nähdessään.
”Aili?”
”Ester.”
”Mitä sinä täällä?”
Hymähdän.
”Mitä minä yleensä täällä?”
Kujeileva hymy leviää hänen kasvoilleen. Hän istuutuu viereeni ja ottaa kasvoni käsiinsä. Hän tekee sen aina niin hellästi.
”Mitä minun tyttöni tietää?”
Hän kysyy sitä aina. Onnellisena hymyillen painan suudelman hänen huulilleen. En tiedä, kuinka voin koskaan ottaa hänen lähtönsä puheeksi. En voisi. Miksi hän ei sano siitä mitään? Antaa minun vain suudella häntä kuin mikään ei olisi muuttunut.
En ymmärrä itsekään, kuinka saatan olla niin tyyni. Jokin kylmä ja hämärä velloo sisälläni, mutta se on aina vellonut. Kenties olen alusta asti tiedostanut, että meillä ei ole tulevaisuutta. Nainen ei voi jäädä naisen rinnalle kuten mies. Maailma veisi hänet minulta joka tapauksessa, minun kesäni. Syksyssä hänen kukkansa lakastuvat enkä saa enää haistaa kesää hänen iholtaan.
”Ester… On ollut niin ikävä. Sinua. Ja…” Annan käteni hetken levätä hänen mekkonsa rintamuksella. Ester hymyilee.
”Tahdotko?”
”Aina.”
Tavanomaista ripeämmin Ester painaa minut vasten kovaa patjaa.
”O-odota, minä…”
Olen erottavinani hätää hänen kasvoillaan. Ei, ei se voi olla.
”Mikä nyt? Tahdon nähdä sinut kokonaan.”
Kauhua. Se on silkkaa kauhua.
”Ester rakas?”
Ääneni on ontto. Ester ei vastaa.
”Mikä hätänä?”
Ester ei katso minuun. Hänen katseensa lepää lattialaudoissa ja tiedän, etten tavoittaisi sen kohdetta, vaikka katsoisin. Pian Ester nousee seisaalleen ja riisuu essunsa ja mekkonsa. Tuijotan häntä pitkään ymmärtämättä, mitä ele yrittää minulle kertoa. Katson kaikkea sitä, mitä olen valinnut rakastaa. Hetkeen en ymmärrä laisinkaan. Jokainen pisamien koristama uoma on minulle tuttu ja rakas. Sitten katseeni pysähtyy hänen vatsalleen. Sen kumpu on aiempaa ulkonevampi. En ole kiinnittänyt siihen huomiota, olen aina rakastanut hänen kehonsa pehmeitä taitteita.
Mutta nyt. Hetkeen pyöristynyt vatsanseutu ei soita kelloja päässäni, mutta yllättäen muistan Esterin aamupahoinvoinnin ja heikentyneen olon. Isän tiukat sanat. Hänen täytyy lähteä. Käännän pääni kuin lyötynä.
”S-se on…”
”Ei Jumalan tähden. Ei.”
Ester kohtaa katseeni, ja ensimmäistä kertaa näen sen. Naisen kauhun. Vain nainen voi tunnistaa sen toisesta. Jokin raaka ja alkukantainen kytee välillämme. Se on pelkoa. Vuosisatoja vanhaa, naiselta naiselle kulkevaa.
Ajattelen perhosia Esterin vatsalla. Kuiskivaa metsää, joka tiesi salaisuuden ennen minua. Koko kehoni on kylmä tämän edessä, en kykene sanomaan mitään.
”Se on kolmannella kuulla.”
Ajattelen isäni ja naapurin sanoja. Oksennus maistuu suussani, joudun peittämään suuni ja taipumaan kaksin kerroin, etten anna ylen. Tekisi mieli huutaa, mutta joka kohtaan sattuu, en pysty, en voi, kaikki minussa antaa periksi tämän tiedon edessä. Ester. Rakas Ester. Ja…
”Se on suuri häpeä.”
”Rakas, sinä olet…” En pysty nielemään kyyneliä, ne tulevat kaikki kerralla. ”Se ei ole oikein. Sinä et ole tehnyt mitään väärää.”
”Jokin minussa vietteli hänet tähän. En syytä isäntää.”
Ajatus isäni karvaisista käsistä Esterin vartalolla. En pysty pysymään paikallani, käperryn kasaan, painan pään polviini. Ajatukset tulevat luvatta ja saavat koko sisukseni vellomaan.
”Siksi sinä lähdet. Häpeän vuoksi.”
”Ei kukaan voi pitää talossa piikaa, joka on raskaana isännälle. Emäntä on elossa, mitä hän sanoisi, mitä koko kylä sanoisi…”
”Ei hän voi häätää sinua noin vain.”
”Hän on isäsi, etkö ota hänen puoltaan? Sinun pitäisi. Minä ottaisin.”
”Et voi lannistua taistelutta.”
Ester istuu sängyllä punaiset hiukset vartaloaan nuollen ja näyttää pienemmältä kuin koskaan. Äitiys saa hänen poskensa helottamaan, hän on samaan aikaan niin heiveröinen ja niin vahva.
”En anna heidän häätää sinua.”
”Minne me voisimme mennä? Tässä maailmassa ei ole paikkaa kaltaisillemme.”
”Mistä sinä sen tiedät?”
”Minä olen kokenut saman aiemminkin.”
”Saman?”
Ester tulee lähemmäs, painaa käden kupiksi rinnalleni.
”Tämän.”
”Naisen?”
”Rakkauden. Naisen yhteyden naiseen.”
Vaikka en ole yllättynyt, hätkähdän silti. Hänen läheisyytensä on paljastanut sen minulle, antanut ilmi, että nämä huulet ovat oppineet antamaan nautintoa jonkun toisen keholla. Se kirpaisee vain hetken. Saan kiittää maailmaa siitä, että Ester on nyt tässä, minun lähelläni. Minä saan rakastaa häntä, siinä kaikki; yksikään ihminen ei ole toisen oma.
”Mitä hänelle tapahtui?”
”Hän oli kuten sinäkin. Hyvästä suvusta. Hän meni naimisiin. En tiedä, kuinka monen lapsen äiti hän jo on. Minä toivon hänelle ja hänen perheelleen hyvää.”
”Etkö olisi halunnut…”
Ester pudistaa hymyillen päätään. Hänestä huokuu syvä tyyneys. Hän on hyväksynyt kaiken jo ajat sitten.
”Sain pidellä häntä sen kauniin hetken. Sellaista rakkaus minulle on. Otan sen, mitä maailma minulle antaa, ja olen siitä kiitollinen.”
”Entä minä? Entä, jos haluaisin…”
Hymy Esterin suupielillä käy surumielisemmäksi kuin koskaan. Hän vie kätensä vatsalleen ja silittää.
”Meidän rakkautemme on perhonen. Tiedät sen itsekin. Hetken päästä se on jo kohdannut loppunsa. Olen ollut onnellinen sinun kanssasi, ihan todella. Ja olen edelleen. Meillä on vielä aikaa.”
”Mihin sinä lähdet?”
”Kotiin. Häpeäksi vanhemmilleni. He eivät tiedä. Emäntäkään ei tiedä, isäntä ei koskaan kertoisi.”
”En voi sallia tätä. Ei vika ole sinun, se on…”
Ajattelen miestä, jonka katseen alla olen elänyt koko elämäni. Tunnen hänen tapansa ja tahtonsa, mutta en häntä, en koskaan häntä. Ajattelen naista hänen rinnallaan, äitiäni, joka kasvatti minut kaulin toisessa kädessä ja Raamattu toisessa. Äitini ei ansaitse tätä petosta.
”Minä tulen sinun mukaasi.”
”Minne me menisimme? Kaksi naista.”
”Luonto tietää.”
”Kunpa se olisikin niin helppoa.”
”Minä näin sinut.”
”Näit?”
”Kun perhoset…”
Ester hätkähtää.
”Sinä katselit minua?”
”Anteeksi.”
Hetken Ester on jossakin kaukana.
”Ei. Ei se… Se oli vain hyvä. Että näit sen.”
”Mitä se oikein oli?”
”Vanhoja taikoja.”
”Luonto oli kanssasi.”
”Se aina on. Ja siksi päätökseni sattuu minuun.”
”Päätöksesi…?”
”Lasta kohtaan.”
Esterin sormet menevät ristiin vatsan päälle.
”En voi viedä sitä kotiin häpeäksi. En pysty siihen. Minun on pakko päästää se pois. Raskaus on jo liian pitkällä, jotta sen voisi keskeyttää. Minulta kesti niin kauan ymmärtää, mistä on kyse. Sen voi antaa pois. Kylässämme on vanhempia naisia, jotka voivat huolehtia siitä. Tai…”
Nielaisen.
”Tai voin pakoilla synnytykseen saakka ja…”
Henkäys. Ester ei pysty kohtaamaan katsettani enkä minä voi tehdä mitään peittääkseni reaktiotani.
”Se olisi varmin tapa säästää perheeni häpeältä. Vaikka näkisihän sen minun kehostani. Mutta… Voisin piiloutua kyläläisiltä. Kenenkään ei tarvitsisi yhdistää sitä vanhempiini ja sisaruksiini.”
”Ester rakas…”
”Tai sitten voisin riistää itseltäni hengen, olla kuin se olisi vahinko.”
Kyyneleet poskillani minä istun hänen syliinsä, painan hänen päänsä rintaani vasten ja puristan.
”Älä sano noin. Älä enää ikinä sano noin.”
”Ei naisella ole useaa ulospääsyä, ja me molemmat tiedämme sen.”
”En anna sinun. En ikinä…”
”Aili rakas sinä et voi. Meistä kumpikaan ei voi.”
”Etkö sinä jaksa taistella? Sinä, joka kannat kaikkea maailman valoa…”
”Minulla ei ole keinoja.”
”Emmekö voisi vain paeta?”
”Miten se kävisi?”
Tiedän itsekin, että ulospääsyä ei ole. On vain huonoja vaihtoehtoja piialle, joka kantaa isäntänsä lasta. Olemme sylitysten, hengitämme toistemme ihoa ja tiedämme, että mitään ei olisi tehtävissä. Lapsi, jota rakkaani kantaa, olisi biologinen siskopuoleni. Kyyneleet kuivuvat poskilleni. Ulkona ilta taittuu yöksi. Käen kukunta on vaiennut jo kauan sitten.
*
Esterin lähdön päivänä me emme löydä häntä mistään. Ei tavaran tavaraa. Pedattu vuode, viikattu mekko ja essu ja liina. Aitan ikkunasta kajastavassa valossa leijailee pöly. On kuin hänen täällä viettämänsä aika olisi pyyhitty tyystin pois. Lähes mitään merkkiä siitä, että hän koskaan olikaan täällä, ei ole. Tuijotan sängynreunaa hiljaa. Muistelen kaikkia niitä kertoja, kun yö oli ainoa todistajamme.
Kuluu viikko. Kuluu toinen. Kesä kuluu loppuunsa, syksy levittää peitteensä maan ylle. Ruskan loistossa minä kaipaan rakkaimpani hymyä ja helliä katseita. Tulee talvi, tulee routa, tulevat kevään ensimmäiset purot, ja rakkaimpani nauru on pelkkä aavistus, joka kutitti ihollani kerran. En saa enää otetta.
Kukaan ei muistele Esteriä. Emme saa kirjettä hänen vanhemmiltaan. On kuin koko tyttöä ei olisi koskaan ollutkaan. Hiljaisuus laskeutuu, kunnes kevät saapuu tuoden värit ja metsän oman konsertin. Elämän äänet. Kevät kuroo rihmojaan kaikkialle, annan sen täyttää minut toivolla.
Huomaan usein ajattelevani, että jos Ester on yhä tuolla jossain, hänen lapsensa on täytynyt jo syntyä. Pieni ihminen, jonka tulo tähän maailmaan synnytti railon koko elämääni. Ja silti minulla on ajatuksissani pelkkää rakkautta lapselle, joka on kasvanut rakkaimpani sisällä. Jospa hän vain on elossa. Jos.
Tuttu metsäpolku johdattaa minut syvemmälle. Linnut laulavat puissa, maa on alkanut vihertää. Ensimmäiset silmut ovat ujoilla nupuilla. Olen juuri aikeissa kääntyä takaisin kotiin, kun kuulen sen. Vauvan itku. Aivan selvä vauvan itku.
Kun juoksen, en ajattele kuin yhtä asiaa.
Puiden takana, syvällä metsässä, kuin kehdossa, he lepäävät. Nainen valkeassa mekossa paljain jaloin, metsää hiuksissaan. Lapsi lepää sylissä ja itkee, nainen painaa suudelmia sen untuvaiselle päälle. Perhonen tanssii naisen hiuksissa kunnes lepattelee pois minun tultuani.
Katseemme kohtaavat, eikä kulunutta aikaa ole olemassa. Hän on tässä. Avautuvassa keväässä lapsi sylissään. Mikään ei ole muuttunut, ja silti kaikki hänessä on; en tiedä, miten hän voi olla siinä. Paljasjaloin ja niin vapaana. Talvi on mennyt, minun pitäisi kyseenalaistaa kaikki, ja silti tiedän, että minun ei tarvitse. Näen vastauksen jo.
”Minä tiesin, että luonto hoitaisi”, huomaan kuiskaavani asettuessani maahan hänen viereensä. Ester tuntuu lämpimältä minua vasten, tämä ei ole aave, hän todella on tässä, elossa ja hyvinvoivana. Hänen ihonsa on kuulas. Poskensa punoittavat. Hän hymyilee minulle hellästi.
”Te olette nyt siinä”, minä kuiskaan.
Ester vetää minut niskasta suudelmaan. En kysy kysymyksiä. Niille ei ole nyt sijaa. Ester on tässä, yhtä luonnon kanssa. En sipaise havuja hänen hiuksistaan. Hän painautuu onnellisena minua vasten, lapsi hänen sylissään rentoutuu, kun otan heidät molemmat syleilyyni.
”Me olemme nyt tässä. Kotona.”
Perhonen lepattelee takaisin luoksemme, asettuu lapsen otsalle. Lapsi ei ala itkeä, se katsoo perhosta kiinnostuneena ja sulkee sitten silmänsä. Perhonen rauhottuu. Hetkessä huomaan, että niitä parveilee lisää. Ester hymyilee tietävää hymyä.
Luonto huolehtii omistaan.
