Luku 42: Rakas (Ria)
En ole koskaan nähnyt Vestaa tällaisena. Enkä Leaa. Kumpaakaan heistä minä en tunne, mutta jokin heidän tavassaan olla toistensa lähellä tuntuu samalta kuin todistaisin pieniä lintuja ottamassa ensimmäisiä yrityksiään omilla siivillään. Heidän eleissään on jotain kertakaikkisen kömpelöä ja untuvikkoista.
Yritän erottaa Alvan ilmeistä, voiko tämä olla totta. Alva näyttää siltä, että tämä menee hänelle läpi. Että tämä voisi olla täysin mahdollista, vastoin meidän odotuksiamme.
Helios on odotetusti palasina. Hän on joutunut hautaamaan tytön mielessään jo niin monesti. En voi edes kuvitella, miltä tuntuu nähdä Lea nyt kiduttajansa syleilyssä.
”Vesta… Sä et yleensä tee tällaisia temppuja ihan huviksesi. Sä oot kirjaimellisesti ollut vastikään tappamassa mua ja me ollaan juostu täällä ku mitkäkin rotat sun tän hetkisen tilanteesi takia”, Alva aloittaa. Rakkaani seisoo täysin rauhallisena entisen kumppaninsa edessä ja myöntää altavastaavan asemansa. Aina, kun ajattelen, etten voisi mitenkään kunnioittaa ja rakastaa Alvaa vielä enempää, hän tekee jotakin tällaista ja herättää perhoset sisälläni.
”Mä en todellakaan tiedä, mikä juttu tämä on, mutta mä en rehellisesti usko, että meistä kukaan ostaa tätä noin vain. Sun teot ja sanat on aika pahasti ristiriidassa, you know. Mutta. Mulla on ehdotus, koska tätä ei voi teoillakaan nyt mitata, kun ei me olla oltu näkemässä kaikkea.”
Meinaan lisätä, että ehkä ihan hyväkin niin, mutta hillitsen itseni. Ajatus yli kolmekymppisestä Vestasta pienen Lean kimpussa tuntuu vielä irvokkaalta.
”Vesta… Meillä on historiamme. Me tunnetaan. Tule sä mun ja Rian kanssa tonne, ja Lea, tota… sä voit koittaa selittää tätä muille.”
Vesta kohauttaa harteitaan. Kun hän tulee lähemmäs ja seuraa meitä, huomaan, miten väsyneeltä hän oikeastaan näyttää. Hänen kalpeille kasvoilleen on piirtynyt juonteita, joista ymmärrän, että hän todella on Alvaakin vanhempi.
Alva ohjaa meidät rujoon vessaan ja vetää oven perässään kiinni. Tämän kokoontumispaikkamme WC-tilat ovat ruokottomat ja koppien seinä likaisenvihreä. Lattialaattojen välissä on jotain, josta emme ole vaivautuneet ottamaan selvää. Vesta irvistää tilan nähdessään.
”Vittu, että on triggeröivä paikka”, hän sihahtaa.
”Sori, tiiän”, Alva murahtaa ja siirtyy istumaan koppeja vasten jalat ristissä. Vesta rojahtaa lavuaarien viereen jalat harallaan. Vasta, kun katselen häntä tarkemmin, huomaan, että hänen kätensä tärisevät paljon.
”Vierotusoireita?” Alva kysyy kulmaa kohottaen.
”Sitä sinistä ei saa enää mistään”, Vesta huokaa.
”Ja ehkä ihan hyvä niin.”
Sen sijaan, että Vesta heittäisi takaisin jotain viiltävää, hänen ilmeensä on pelkästään pohjattoman väsynyt.
”Siitä se oikeastaan lähti”, Vesta toteaa.
”Siitä?”
”Lean kanssa. Kamasta. Se sanoi siitä. Se alkoi heittää mulle sellaista settiä, jota sä aikanaan heitit, kunnes et lopulta enää jaksanut.”
Alvan ilme täyttyy häkellyksestä.
”Sitäkö sä sitten kuuntelit?”
”Mä ymmärrän tiedätkö täysin tän sun viehtymyksen tähän tytyyn, pardon me, en muista sun nimeä, mikä se olikaan?” Vesta nyökkää minuun päin.
”Ria.”
”Yeah, niin. Ria. Mä Alva tajuan sua nyt.”
”Mä en niputtaisi kaikkia nuorempia ihmisiä samaan lokeroon. Besides, Lea on alaikäinen. Mitä hittoa sä oikein ajattelit? Sä et ikinä ole pannut alaikäisiä, et ikinä.”
”Tässä ei ole kyse seksistä!”
Vestan ilme hurjistuu. Hänen kätensä tärisevät kovemmin. Tuntuu, että kaikkien näiden vuosien jälkeen näkisin viimein tämän ihmisen kokonaisena.
”Tässä ei ole kyse seksistä…” Vesta toistaa aavistuksen itkuisena. Alva vaikuttaa järkyttyneen.
”Miten sä sitten… miten te…”
”Mä rakastan Leaa.” Hän kuulostaa lähes epätoivoiselta. ”Tiedän, miltä se kuulostaa. Haluatteko te, että mä selitän koko jutun? Siitäkö tässä on kyse?”
”No, olosuhteet huomioon ottaen olisi toki mukavaa tietää, missä mennään”, sanon vaisusti.
”Täähän kunnon piinapenkki on. No, ymmärränhän mä. Tällainen olo on varmaan niillä tyypeillä, jotka päätyy naimisiin jonkun High Townin typykän kanssa. Porvari-isit ei kelpuuta ketä vaan prinssiä niiden murujen puolisoiksi.”
Vestan uupunut tapa vitsailla alkaa hiljalleen paljastaa hänen todellisia kasvojaan. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän ymmärrän, miten epävarma ja hajalla tämä ihminen sisimmässään taitaa olla.
”Mun oli tarkoitus vain tappaa tyttö sen jälkeen, kun saan sun vastauksen. En siis ollut tehnyt sitä, vaikka annoin teidän olettaa niin.”
Alvan suu puristuu viivaksi.
”Lea puhui mulle tosi paljon. Sylki mun päälle ja riehui menemään, oli oikeestaan aika hiton söpö jo siinä alussa. Alva, sä tiiät, että mun päälle saa sylkeä ihan any day…”
”Joo, mä en ehkä halua muistella sitä tässä kontekstissa.”
He molemmat hymähtävät. Joka päivä ymmärrän paremmin, miksi nämä kaksi seurustelivat ennen. Enää se ei saa sydäntäni sykkimään. Minä tiedän, että Alva on rinnallani.
”Lea oli tosi sinnikäs. Se jatkoi mun haastamista. Se sanoi mulle heti alussa, että se halveksii sitä, millainen mä olen ja miten käytän valtaani. Sen mielestä se oli raukkamaista. Sitähän moni mulle sanoo. Kyseenalaistaa mun position ja olemuksen.”
En voi muuta kuin nyökkäillä.
”Mua alkoi kiinnostaa yhä vain enemmän, mitä se halusi mulle sanoa. Menin sen luo, kuuntelin sitä, juttelin sen kanssa maailmasta. Sen ajatukset kiehtoi mua, myönsin sen itselleni. Mä rakastan sitä, kun mua haastetaan.”
”Oot aina rakastanut”, Alva hymähtää.
Vesta hymyilee vaisusti.
”Musta alkoi tuntua siltä, että ei vittu, tää tyttöhän puhuu ihan järkeä. Mä en vaan kovin usein pysähdy kuuntelemaan sitä, kun mulle sanotaan, että olet aivan perseestä.”
Nyt minähkin hymähdän.
”Mua kiinnostais tosi paljon tietää, mitä Lea on sulle oikein sanonut, koska et sä mua koskaan kuunnellut”, Alva sanoo pudistellen päätään.
”Ehkä se vaan jotenkin…” Vestan kasvoilla käväisee jälleen jokin tuntematon pimeä. ”Mä olen vain niin väsynyt tähän kaikkeen.”
En olisi koskaan kuvitellut hänen sanovan niin. Kallistan päätäni kysyäkseni. Vesta vain nyökkää.
”Mä en ole koskaan halunnut tuntea mitään. Tää maailma on ihan vitun absurdi ja hirveä. Ehkä mä vaan jossain kohdassa päätin, että mun on oltava vielä absurdimpi ja hirveämpi. Mä en ole vuosiin tuntenut muuta kuin turtumusta.”
Alvan on aina täytynyt tuntea tämä puoli Vestasta. Yllätän itseni sillä lämmöllä, jonka hänen puheenvuoronsa minussa herättää. Tämä on vain yksi muistutus siitä, että me kaikki täällä olemme vain tämän maailman tuotos.
”Kai se veti mut jotenkin depressiiviseksi. Alva tietää, miten vitun jäätäviä jaksoja mulla voi joskus olla.”
Alva värähtää.
”Mä vihaan tätä vitun vessaa.”
Näen, että tässä on taustalla jotakin. Vesta katsoo minua silmiin. Tajuan, että hänen luonnollinen silmänvärinsä on hailakan sininen. Kuin husky-koirilla.
”Mä olen tripeissä tehnyt kaikkea ihan sairasta. Juttuja, joita ei pysty muistelemaan ilman, että sillä on seurauksia”, Vesta selittää minulle.
”Kiitos, kun kerroit.”
Vesta virnistää Alvalle.
”Sun tyttö on tosi söpö. Good catch.”
”Tiiän. Pysy asiassa.”
He molemmat pudistelevat päitään.
”Mä rupesin ajattelemaan tosi paljon niitä juttuja, joita Lea mulle sanoi. En mä ole koskaan oikeesti hetkeksikään pysähtynyt, en oo voinut. Oon vaan porhaltanut eteenpäin. Oon kolmekymmentäviis ja musta tuntuu, että oon elänyt tasan silloin, kun me Alva sun kanssa seurusteltiin. Mulla oli mahdollisuus kääntyä silloin, enkä mä tehnyt niin. Sä annoit mulle sen yhden tsäänssin ja mä paskoin sun niskaan kerta toisensa jälkeen. En mäkään ois sellasta kattellut, mä ymmärrän, miksi sä jätit mut. Oisin itekin jättänyt. Mutta mä en tainnut koskaan toipua. Mua on aina pelottanut, että oon ihmisille liikaa, ja oon kompensoinut sitä pelkoa olemalla vielä enemmän.”
Rintaani vihlaisee. Haluaisin halata häntä. Ihmistä, jonka olen ollut valmis ampumaan.
”En mä vaan osannut rauhoittua. Oon aina ollut tällanen kävelevä self destruction button, en oo osannut muuta. Mut jokin tossa maailman kauneimmassa ihmisessä puhutteli mua ihan helvetisti. Halusin vaan koko ajan puhua Lealle. Näin, että sekin halus puhua mulle, meillä oli oikeasti hyviä keskusteluja. Oon aina ollut flirty, yall know, mutta en uskaltanut sille. Se oli vaan jotain ihan muuta kuin se. Jokin mussa tuntu sairaan pieneltä sen seurassa.”
En voi olla hymyilemättä.
”Ja sit mä… Se oli vahinko. Mä…”
Vestan kädet tärisevät jo hurjasti.
”Mulle tuli jokin ihan järkyttävä reaktio kamasta. Jokin meni vitusti pieleen, en ollut ihan hereillä. Näitä on sattunut ennenkin.”
Alva ei räpäytäkään silmiään.
”Mä olin sen seurassa. Kai mul meni kamat ristiin, shit, en mä tiedä. Kouristelin siinä lattialla, oisin kuollut. Mä tiedän sen. Oisin kuollut.”
Hän tuijottaa täriseviä, tatuoituja käsiään. Erotan ranteesta kohdan, joka on palovammojen peittämä. Vesta on pitänyt itsensä elossa piirtämällä kivulla itselleen rajat.
”Se osas toimia. En todellakaan tiedä, missä se oli sellaista oppinut. Yhdellä saatanan kämmenellä se osas toimia…” Vesta painaa pään hetkeksi luiseviin polviinsa. Kun hän kohottaa katseensa, näen, että hän itkee. ”Mä olin irrottanut siltä raajoja, ja se pelasti mun hengen ihan noin vaan.”
Vesta sulkee silmänsä.
”Ei sellasesta pääse yli. Se pelasti mut…” Hän pyyhkii tärisevällä kädellään silmiään. ”Se piteli mua sylissä ties kuinka kauan sen jälkeen. Silitteli mua sillä sen helvetin runnotulla kädellä, ja sekin itketti…”
Rintaani puristaa. Katsahdan Alvaan, näen, että hän taistelee kyyneliä vastaan. Tämä merkitsee hänelle jotakin suurta.
”Se sanoi, että mä olen sen mielestä kaunis”, Vesta itkee. ”Mä katkasin sen käden ja irrotin sen sormen, ja se pelasti mun hengen ja näki mut kauniina.”
Alva valuu alas maahan ja painaa päänsä polviinsa. Minä menen hänen vierelleen ja kiedon kädet hänen ympärilleen ja suukotan hänen poskeaan.
”Mä suutelin sitä.”
Nojaan Alvaan ja silittelen hänen niskaansa. Me molemmat hymyilemme.
”Ja jostain helvetin syystä sekin halus mua. Maailman ihanin tyttö.”
Vesta tärisee kauttaaltaan. Kyyneleet piirtävät tummia viiruja hänen valkoisille poskilleen.
”Alva… saanko mä…”
Hän ojentaa käsiään. Annan Alvalle nopean suukon, hän silittää rannettani hetken ja nyökkää.
”Voin jättää teidät kahden”, sanon ja nyökkään Vestalle. ”Vesta. Hei… Kiitos, kun kerroit tästä. Uskon, että näen sinut nyt vähän paremmin.”
Vesta on sanaton.
”Sä oot oikeesti hiton söpö. Ymmärrän Alvaa.”
Hymähdän vastaukseksi.
Vilkaisen taakseni. Vesta ei pysy enää kasassa, Alva menee halaamaan häntä. He jäävät lattialle pelkäksi kasaksi raajoja. Vesta painaa itkien päänsä Alvaa vasten, ja Alva silittää itkien hänen selkäänsä. Jokin tässä kaikessa on niin intiimiä, että ihoni alla polttelee.
”Alva, mä en jaksa juuri nyt elää itselleni… en vaan pysty siihen. Mutta… jos mä hetken ajan elän vaan Lealle.”
Suljen WC-tilojen oven perässäni ja pyyhin kyyneliäni. Keittiössäkin itketään. Lea on Helioksen sylissä ja he molemmat itkevät toisiinsa.
”Anna mulle anteeks, veli…”
”Anna sinä minulle. Minä tuen sinua aina. Se on veljen tehtävä. Rakastan sinua, Lea.”
”Mäkin rakastan sua, ihan hitosti.”
Köhäisen kurkkuani. Olivia ja Ross kääntyvät puoleeni. Olivia hymyilee.
”Oliko teillä siellä kaikki hyvin? Täällä on vähän käyty monenlaisia tunteita läpi.”
”Olen huutoni huutanut”, Helios sanoo hymyillen itkunsa keskeltä.
”Onko Vesta kunnossa?” Lea kohottaa päätään. Tyttö on hurjan suloinen ja nuori, enkä epäile enää lainkaan hänen tunteitaan.
”On hän. Heillä kestää varmasti vielä hetki”, nyökkään vessaan päin. Lea hymyilee ja pyyhkii silmiään.
Pienen hetken päästä Vesta ja Alva tulevat toisiaan tukien vessoilta keittiöön. Lea säntää heti rakkaansa syliin ja Vesta rutistaa tämän aivan liki itseään. Vesta on itkenyt kaikki meikkinsä pitkin kasvoja.
”Onko sulla kaikki hyvin?” Vesta kysyy silitellen Lean poskea.
”On, onko sulla?”
”Will be.”
”Rakas, oot tosi kaunis just nyt.”
Vesta itkee vain lisää. En ole koskaan nähnyt yhtä aitoa hymyä hänen kasvoillaan. Hän vetää Lean tiukkaan syleilyyn.
”Eiköhän lopeteta näiden muiden kiusaaminen, nää menee kohta oksentamaan. Pitäisikö meidän mennä siihen meidän ihan aktuaaliseen pointtiin, jonka takia me ollaan täällä?”
”Oi, joo. Tosiaan. Meinasi unohtua.” Leaa kikatuttaa. Voi, miten nopeasti he ovat alkaneet puhua ”meistä”. Nyt se jo lämmittää sydäntäni.
”Niin. Koska Lea on saanut mut ajattelemaan, mulla on ehdotus. Me voidaan keskustella tästä pitkään, mutta mä olen ajatellut, että me voitaisiin yrittää yhteistyötä”, Vesta sanoo.
Me kaikki hiljenemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti