Luku 26: Feeniks (Medea)
Päivänä ennen hyökkäyksen aamunkoittoa Olivia tulee takaisin. Minun kaikki aikani on mennyt käytännön järjestelyihin; olen kontaktoinut jokaista tahoa siitä, mitä on tapahtunut ja tulisi tapahtumaan. Poliisiväkivalta torilla on saanut ihmiset suunniltaan. Kansa on siinä uskossa, että minua etsitään aseistautuneiden miesten toimin. En tiedä, kuka oli se tarkkasilmäinen, joka ampui valtaansa käyttäneen poliisin, kukaan ei tiedä. Siinäpä ihminen, jonka tahtoisin vielä ehtiä saada riveihimme.
Tiesin, että Olivia palaisi. En vain tiennyt, mitä hänelle sanoisin. Kuinka voisin sanoa hänelle, että rakastan ja kunnioitan häntä, kun olen valehdellut hänelle niin paljosta? Ja pahin on vielä edessä. Minä vain lämmittelen hiilloksissa. Ne sammuisivat pian, kipinä olisi poissa.
Olemme kaksin tukikohdan pukukopeilla. Tila ei ole koskaan tuntunut yhtä hiljaiselta; kuin sillä ei olisi enää mitään sanottavaa meille. Hetki koittaa seuraavan aamunkoiton tullessa, ja sen jälkeen mitään tästä ei enää ole.
Olivia on kaunis kuten aina. Tiedän, että yksikään ihminen ei koskaan voisi tuntua minulle samalta kuin hän. En ole ikinä kiinnostunut ihmisistä, ainoastaan siitä, mitä heille voi tehdä. Mutta Olivia. Hänet olisin todella tahtonut pitää.
”Jännittääkö?” Olivia kysyy nojaten pukukoppiin.
”Ketäpä ei tällaisessa tilanteessa.”
”Sun harteilla on paljon. Mä kuulin siitä ampumistapauksesta. Tahtoisin tietää, kuka helkkari oli niin tarkkana, että pääsi posauttamaan sen kytän hengiltä. Tarjoaisin sille oluet, like, damn.”
Hymähdän, olen samaa mieltä. Kaikki menee odotetusti. Kansa tarvitsee kapinaa enemmän kuin koskaan. Vain Olivia saa minut tuntemaan oloni hirveäksi ihmiseksi. Hänen seurassaan muistan kirkkaammin kuin koskaan, että se, mitä olen tekemässä, ei ole oikein. En usko oikeaan ja väärään, mutta olen aina tiennyt, millainen olen. Luomien takainen pimeys on kertonut sen minulle. On asioita, joita ei voi paeta. Ne istuvat pimeässä ja odottavat tulevansa kuulluksi.
Olivia tulee lähemmäs. Pimeys sisälläni väreilee. Ajattelen vain Olivian huulia, vaikka minulla ei ole aikaa eikä oikeutta. Pukukopeissa on hiljaista. Olivian huulet ovat täyteläiset ja pehmeät. Hän painautuu minua vasten, tarttuu minua ensin vyötäisiltä, sitten silittää hellästi niskaani. Hänen ilmeestään näen, että hän ei ole antanut anteeksi, mutta se ei muuta mitään, me haluamme silti toisemme.
”Onko Alvan porukkaa nyt huijattu joukkoomme?”
”Osa, kyllä.”
”Ja se tuntui susta ehdottomasti niin tärkeältä, että sitä varten kannatti uhrata ihmishenkiä?”
Kunpa voisin selittää. Onneksi en voi. Silloin en voisi enää pidellä Oliviaa näin. Vaitonaisuuteni antaa Olivialle vastauksen. Hän huokaa syvään ja painaa pörröisen päänsä rintakehääni vasten.
”Me ei ehditä millään puhua asioita läpi ennen huomista. Ja moni asia muuttuu huomenna. Mäkin saatan vaikka kuolla. En tahdo jäädä riitoihin sun kanssa. Mä tahdon…”
Olivian käsi tapailee toista rintaani. Haaroissani läikähtää.
”Mä tahdon sun nyt vaan tietävän, että me voidaan odottaa kyllä. Selvitä huomisesta ja siitä myrskystä, joka siitä nousee. Mä haluan olla sun kanssa ja rakastaa sua. Ehkä olen ihan vitun tyhmä ja naivi, kun annan tällaisen mennä. Mutta mä olen rakastunut suhun enkä mä voi sille mitään.”
”Lupaan, Olivia, että en tiedä mitään niistä asioista, mistä puhuimme.” Valehtelija. Huora. Kuinka sinä kehtaat.
”Me nähdään se kyllä. Ei hätää. Me painutaan tän koko paskakasan pohjaan saakka. We will find everything out.”
Olivian käsi hapuilee farkkushortsieni vyötä.
”Sano mulle, että mä olen idiootti ja tämä on ihan paska idea varsinkin tähän ajankohtaan”, Olivia kuiskaa.
”Tämä ei voisi olla parempi ajankohta.”
”Väärä vastaus”, Olivia nauraa ja painaa minut vasten pukukoppeja. Hänen kätensä ovat kiihkeät ja varmat ja huulensa pehmeät. Kun ne löytävät omilleni, annan syyllisyyteni unohtua hetkeksi. Rakastan häntä. Luoja miten rakastan häntä.
Annan Olivian muistuttaa minulle, kuka olisin voinut olla. Minusta olisi voinut tulla tämä ihminen, mutta ei niillä aineksilla, jotka sain syntymässä. Juuri nyt, että olisin syntynyt toisenlaiseksi. Kenties aidosti täkäläiseksi. Naiseksi, joka olisi voinut ansaita Olivian.
Hetki ei kestä kauaa, mutta se saa koko kehoni rentoutumaan. Tiedän tarvitsevani tätä ennen huomista.
”Olivia. Meidän pitää mennä etsimään kaikki muut pian. Moni on organisoimassa asioita.”
”Mmh…” Olivia pitää pörröistä päätään rinnallani ja suukottaa kaulakuoppaani kerran. ”Eikö Vestan porukka hoida aika ison osan koko asiasta?”
”Kyllä. Mutta minulla oli yksi toive sinulle.”
”Mulle?”
”Niin. Minä toivoisin, että jäisit Ridgeen päivystämään pienemmän ryhmän kanssa.”
”Siis mitä? Sä tahdot, että mä pysyn kaukana eturintamalta? Miksi helvetissä? Tai siis, mitä iloa musta on, jos en ole paikalla?”
Nielaisen. Minusta on tullut huono valehtelemaan Olivian seurassa. Hän tekee sen minulle. Viiltää tiedostaa, että oikeasti rakastan häntä.
”Helios on linnassa. En saa mieheen kontaktia. En tiedä laisinkaan, missä hän on ja mitä hän on tekemässä. Se sinun vastaanottamasi puhelu oli ainut yhteytemme häneen tällä hetkellä. Hänen jälkeensä olet ensimmäinen, johon luotan. En voi jättää ketään muuta niin isoon vastuuseen. Jonkun pitää hoitaa tätäkin päätä.”
”Eli nyt, kun koko juttu Helioksen kanssa lässähti, mä olen sun oikea käsi?”
”Luulin, että tiesit.”
Olivia huokaa syvään.
”Okei. Eli mitä sä haluat mun tekevän, jos en saa olla mukana siellä, missä tapahtuu?”
”En tahdo, että sinulle tapahtuu mitään.”
”Siksikö sä haluat mut pois tulilinjalta?”
”Siksikin.”
Olivian ilme pehmenee. Kuinka voin elää itseni kanssa? Kuinka kestän kaikki nämä valheet?
”En mä kuole. En ole menossa minnekään.”
”Et varmasti kuole. En antaisi sitä ikinä itselleni anteeksi.”
”Medea, we got this. Ei ole hätää. Rakastan sua.”
Suutelen Oliviaa pitkään.
”Minäkin rakastan sinua.”
Annan turtumuksen tulla.
*
En nuku tuskin silmäystäkään. Olen ulkoistanut suurimman osan kaikista toimista; omat kapinalliseni ja Vestan porukat ovat vastuussa monesta osasesta. Ridgen olen jättänyt Olivialle. Aamuyöllä, kun nousen Olivian viereltä, ehdin pienen häviävän hetken katsoa hänen nukkuvaa hahmoaan. Tämän lähemmäs en pääsisi häntä enää koskaan. Suukotan hänet hereille.
Tiedän, että minua tarvitaan toisaalla ja pian.
”Olivia. Sinä selviät.”
”Totta kai. Medea…”
Olivia puristaa minut tiukasti itseään vasten.
”Mä uskon suhun.”
Painan Olivian huulille vielä viimeisen suudelman.
Me olemme valmiita. Eri ryhmiä on yhteensä viisi, jokainen tarkoin suunniteltu ja ohjelmoitu. Tämä ei ole ihmisten mielipuolista juoksehdintaa suunnasta toiseen. Kansa tietää, että mellakointi ei auta. Tämä täytyy tehdä suunnitelmallisesti. Kertaiskulla.
Kun kävelen Ridgen halki, en voi olla ajattelematta sitä, että tämä on viimeinen kertani. En tule enää koskaan astelemaan täällä samalla tavalla. Kaikki nämä räpsivät neonvalot ja graffitein koristellut seinämät. Rikki potkitut ikkunat ja sotkuiset kadut. Tulen kaipaamaan tätä. Omalla tavallani.
Ensimmäinen ryhmä on jo edennyt vartioidulle rajalle. Meillä on pommeja, ja tiedän, että ensimmäiseen räjähdykseen ei ole pitkä matka. Verilöylystä tulee rumaa. Tiedän sen jo etukäteen. En todellakaan tahdo Oliviaa keskelle savua, tulta ja verta.
Sydämeni hakkaa. Maa vavahtaa. Savu nousee rajalta. Nyt se tapahtuu. Osa joukoista alkaa huutaa. Ne ihmiset, jotka eivät liity kapinaan millään tavalla vaan jäävät pelkiksi sivustakatsojiksi, alkavat hyppiä ja huutaa. He kannustavat meitä kulkemaan eteenpäin. On kuin sykkisimme yhdestä sydämestä, meillä olisi yhteinen pulssi, jonka rytmissä kulkisimme eteenpäin.
Muurissa on reikä. Ihmisiä makaa maassa kuolleena, sekä kapinallisia ensimmäisestä ryhmästä että poliiseja. Reikä on ilmiselvä. Me voimme jatkaa eteenpäin. Meidän täytyy päästä linnan sisäpihalle.
Kuolleita ihmisiä. Huutoa ja likaa. Kaiken ruman ja likaisen kakofonia. Muistutan itseäni, että teatteria kestäisi maksimissaan tunnin. Katson kapinallisten kulkua High Townin kaduilla kuin vahtisin lapsia. Linjaus on selkeä, ilkivaltaa ei tehdä, sellaiseen ei ole aikaa, mutta silti moni potkii ikkunoita ja vaaseja ja kukka-asetelmia kuin keskenkasvuiset lapset. Kaupunki on tulessa, ja heillä on aikaa sellaisille ajatuksille. Se huvittaa minua.
Huomaan, että kukaan ei tunnu ihmettelevän, miksi meillä ei ole valtavaa aseistautunutta ryhmää vastassa. Ei ketään pysäyttämässä meitä kaduille tai ampumassa minua kalloon nyt, kun viimein olen täällä.
Me pääsemme High Townin kaduilta linnan luo. Sen mahtipontinen siluetti piirtyy kivuliaan tuttuna eteeni. Erotan kauas tutut ikkunat, kaikki ne kymmenet, jotka tuijottavat minua linnan kyljestä kuin ilkeät silmät. Merituuli puhaltaa, miltei peittää veren ja savun hajut alleen. Se ei tunnu anteesiantavalta. Se tuntuu pelkästään muistutukselta.
”Medea, missä kaikki aseistetut tyypit on?”
”Vittu tää voi olla väijytys!”
”Täällä ei näy ketään!”
Kaikki näyttää siltä, mitä se onkin. Liian lavastetulta. Minulla ei ole syytä paniikkiin, jokainen osanen tästä teatterista on ennalta suunniteltu. Kaikki siitä. Aivan kaikki. Minä saan heidät rauhoiteltua, ja sekin tuntuu kipeältä. Nämä ihmiset uskovat kuvajaiseen.
Linnan sisäpiha on valmis. Kukkapensaita ja patsaita, kauniita asetelmia. Minä astelen edeltä kohti massiivista ovea. Kaikki olettavat meidän etenevän rynnäköllä sisään. Ampuvan kaikki tieltämme, kunnes pääsemme ampumaan kuulan veljeni kalloon.
Niin se menisi, jos olisin se, joka olen ollut edelliset kuukaudet. Niin se menisi, jos avaisin tämän oven kapinallisten johtajana ja sinä tyttönä, jona olen elänyt.
Mutta niin se ei mene. En koskaan ollut se tyttö, ja kun avaan oven, loputkin hänestä palaa karrelle. Talojen ohella palaa kaikki se, jota tälle kansalle esitin olevani. Kun ovi aukeaa, aseet alkavat laulaa.
Minä kävelen aseistettujen joukkojen taakse ja käännyn katsomaan sitä, jonka vuoksi tämä kaikki vaiva on nähty. Joukkoteurastus. Katson, kuinka laukaukset kaatavat kaikki ne ihmiset, jotka ovat edellisten kuukausien aikana luottaneet elämänsä käsiini. Heidän ruumiinsa kaatuvat kaikki samalla tavalla. Nytkähdys. Välähdys. Poissa.
Tämän minä teen heille.
En suostu kääntämään päätäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti