Luku 20: Lempeä valhe (Medea)
Ilma on savusta raskas, jossain palaa. Erotan lieskat kattojen takaa, jokin rakennus on sytytetty tuleen. Jossain ujeltaa sireeni. Tällaista tapahtuu päivittäin. Jossakin välkkyy suuri rakennuksen kylkeen asetettu taulu, josta erotan Helioksen valkeat kasvot ja kuninkaan kaulailemassa tämän vierellä. Hymähdän. Kaikki menee juuri, kuten kuvittelin.
Sopimus Vestan kanssa on tuonut paljon uutta verta kapinamme alle. Kun yksi tunnetuimmista nimistä on osoittanut tukensa minulle, täkäläiset alkavat katsoa minuun eri tavalla. He näkevät minut eri valossa nyt, kun heidän omansa ovat kääntäneet katseensa minuun. Minua jopa naurattaa se, miten nopeasti heidät saa ostettua omakseen.
Elämä täällä poikkeaa lähes kaikin tavoin elämästäni linnassa. Ja molemmissa toistuu se kaikkein tärkein: en ole koskaan oma itseni. Olen kaikille se, jonka he haluavat nähdä. Esittäydyn siinä valossa, jossa näytän heille kaikkein hehkuvimmalta. Se, mitä olen menossa tekemään nyt, jää varjoihin. Sitä en näytä heistä kenellekään. Tarkistan, että kaikki ovat juoksemassa pois tulipaloalueelta. Olivia tai kukaan muukaan ei seuraa minua. Kukaan ei tunnista minua, olen verhonnut itseni täysin. Kenties en sittenkään ole sen erilaisempi kuin kukaan täällä; vajoan yhtä alas hiiviskellessäni hädän hiljentämillä kaduilla. On asioita, jotka minun täytyy saada tehdä yksin.
Kaduilla on paljon ihmisiä. On aina joku, johon sattuu, joku, joka ei pääse pois tapahtumapaikalta. Erotan keski-ikäisen miehen maassa makaamassa, tämä on jo valmiiksi verinen ja tuhka on piirtänyt kasvoille raitoja. Vilkuilen ympärilleni. Olemme riittävän kaukana sieltä, missä palo on sattunut. Kumarrun likaiselle kadulle miehen puoleen.
”Hei. Sinä. Mitä täällä on sattunut?”
Miehestä lähtee pelkkää limaista yskää.
”Riehuvatko ihmiset vain?”
”Yhtäkkiä vain… posahti.”
”Eli kyseessä oli pieni pommi?”
”En mä… tiedä.”
”No jaa. Sama se.”
Työnnän miehen selälleen maahan ja painun hajareisin hänen päälleen. Kiskon maskin tiukemmin kasvoilleni, kukaan ei saa tunnistaa minua nyt. Mies on niin heikossa kunnossa, että saan helposti painettua hänen raskaan ruumiinsa maahan.
”M-… mitä sä…”
”Turpa kiinni nyt.”
Läimäytän miestä poskelle. Hänen silmissään kiiltää pelko. Täydellistä. Hyvä. Pelkää minua. Tarvitsen sitä elääkseni. Miehestä lähtee aavistuksenomaista ulinaa, hänen täytyy olla yhä kauhuissaan räjähdyksen jäljiltä. Näen silmistä, että liekit tanssivat verkkokalvoilla yhä. Hyvä, se tekee tästä monin verroin nautinnollisempaa. Painan lantioni hänen lantiotaan vasten ja alan liikuttaa lanteitani tasaiseen rytmiin.
”Mitä sä teet? L-lopeta!”
Tunnen, kuinka kaikesta huolimatta miehen elin paisuu haarojani vasten. Hymyilen, vaikkei hän sitä näe. Nappaan linkkuveitsen vyöltäni ja isken sen suoraan miehen haaroihin. Huuto, joka miehestä lähtee, ei ole enää inhimillinen. Suljen silmäni, nautin huudon loppuun, annan sen levittää lämpimän, kostean tunteen kehooni. Haaroissani sykkii. Isken miestä uudelleen. Tämä huuto ei ole yhtä täydellinen.
”Aiiääävittu vitun hullu mitä saatanaa!”
”Mmh, huuda minulle”, henkäisen. Tiedän, että minulla ei ole kauaa aikaa ennen kuin joku löytää paikalle. Pitäisi pian lähteä pois. Tulipalo antaa hivenen armoa, sen vuoksi ihmiset pysyttelevät kauempana ja säntäilevät ympäriinsä. Jos kyseessä todella on räjähdys, kyseessä on todennäköisesti mielenosoitus.
”Huuda lisää. Huuda.”
Miehen päästelemät äänet eivät enää tyydytä minua, en saa niistä täyttymystä. Nautinto jää lyhyeksi. Pyörittelen linkkuveistä kädessäni, saan miehen ulisemaan. Kauhu ihmisten kasvoilla on aivan samanlaista joka kerta. Isän, äidin. Veljen. Niinköhän veli on vielä järjissään?
Helios raukka. Toivottavasti hän ei ole tavannut veljeäni. Vaikka ei sillä ole mitään merkitystä. Helios ei saa koskaan tietää, ja vaikka saisikin, se olisi liian myöhäistä. Minun käy häntä sääliksi, minä aidosti pidin hänestä ihmisenä. Hän oli suloinen. Pieni koira.
”Medea?”
Tuttu, kirkas ääni. Ajatukseni katkeavat. Lamaantuneena käännyn äänen suuntaan, vaikka tiedän jo, mikä minua siellä odottaa.
”O-Olivia?”
”Medea, mitä sä teet?”
Mies vuotaa kuiviin edessäni. Hänen verta suihkuavat haaransa ovat kastelleet housuni. Nousen haparoiden ylös, en edes yritä piilottaa linkkuveistäni. Päässäni soittaa vihainen, repivä nuotti.
Olivia.
Pakoreittini tästä kaikesta. Tyttö, jota haluan rakastaa ja jonka kylkeen tahdon nukahtaa joka yö. Hänen kanssaan tämä ei ole ollut leikkiä. Tämä on jotakin, jota Olivia ei saa koskaan nähdä. Ei ikinä.
”Mennäänkö jonnekin puhumaan?”
”Mitä sä olet tekemässä?”
”Olivia kiltti. Mennään jonnekin ja jutellaan rauhassa.”
Kun Olivia kävelee lähemmäs, olen varma, etten saa suudella häntä enää koskaan. Minun pitäisi paljastaa hänelle se osa itsestäni, jota olen tähän saakka paennut hänen syliinsä. En tiedä, mikä Oliviasta tekee erilaisen kuin kenestäkään muusta. Kukaan nainen ei ole koskaan saanut minua tuntemaan tällaista turvaa. Helpotusta. Kuin hänen sylinsä olisi lohtu kaikesta siitä, jota tiedän olevani. En ole mitään siitä, mitä päälle päin annan. Mutta Olivia on katsonut minua lämmöllä ja olen ajatellut, että kenties, vain kenties voisin kyetä hyvyyteen hänen kanssaan.
Olivia painautuu minua vasten ja nappaa minut tiukkaan halaukseen. Hän on niin lämmin ja hellä, että suojaukseni murtuu. Nyyhkytän hillittömästi hänen kaulaansa vasten.
”Muru, sun ei tarvitse enää piilottaa sitä”, Olivia kuiskaa silittäen selkääni. ”Mä tiedän sen kyllä. Arvasin sen jo silloin, kun löysin sut. Sähän olit paniikissa ja veressä. Olit juuri kiduttanut jotakuta, etkö ollutkin?”
”Olin”, nyyhkäisen. ”Sen miehen, joka silloin mukiloi alaistani.”
”Arvasin.”
”Mutta… Ei se ollut sen vuoksi. Tein sen, koska nautin siitä. Kiihotun. Tunnen olevani elossa, kun saan kiduttaa ihmisiä.”
Olivia vetäytyy ja puristaa minua harteista.
”Halusitko sä jutella tästä rauhassa? Tuolla on nyt sellainen sotku menossa taas, että mennään yhteen vanhaan paikkaan.”
Nyökkään niiskauttaen. Vedän maskin kasvoiltani ja hupun päästäni. Olivia kuljettaa minut käsi kädessä pois paikalta. Tiedän, että telomani mies tulee vuotamaan kuiviin. Tiedän myös sen, että kostun, jos ajattelen sitä myöhemmin. Poskiani helottaa.
Olivia kuljettaa minut hylättyyn kahvilaan, jonka penkit ovat kaatuilleet ja seinän tapetit repsottavat. Aika on juossut paikan yli, mutta rikkinäisessä tilassa on silti jotain kaunista. Olivia istuu jalat ristissä pölyisen vanhan pöydän päälle.
”Mä muuten selvitin, mitä tuolla oli meneillään. Ei mitään vakavaa. Ihan vaan osoittavat mieltään, kun poliisit kävi ratsaamassa tuota aluetta. Ketään ei kuollut, mutta porukkaa saatiin kiinni ja vietiin linnaan.”
”Meidänkin joukkojamme?”
Olivia pudistaa päätään.
”Hyvä.” Muista en välitä.
”En voi perustella itseäni millään”, sanon, kun hiljaisuus laskeutuu tilaan. ”En millään. Et nähnyt väärin. Minä kidutin sitä miestä. Minun on vain ihan, ihan pakko tehdä niin. En koe olevani elossa mitenkään muuten.”
”Eli sadistinen tyydytys on sun suurin nautinto?”
Nielaisen.
”Niin.”
Olivian ilmeestä ei voi päätellä mitään. Hänen ei pitänyt saada tietää. Ei vielä. Tämä on kaikki vielä liian kesken, kapina ei ole valmis, me emme ole iskeneet. En voi menettää Oliviaa nyt. Tiedän, että hyökkäyksen päivänä menetän hänet, olen varma siitä, mutta halusin pitää hänet edes tämän hetken.
”Ja sä olit tuollainen varmaan jo lapsena?”
Tuollainen. Sana polttelee ihollani. Nyökkään silti.
Hiljaisuus välillämme tuntuu murskaavammalta kuin mikään, mitä hän voisi sanoa. Näen, kuinka Olivia miettii ja harkitsee, enkä pääse käsiksi hänen ajatuksiinsa, en mitenkään. Hän on saanut kurkistaa naamion taakse, ymmärtää, että nainen, jonka kanssa hän on jakanut menneet kuukaudet, on sydämeltään jotakin muuta. Tältäkö tuntuu niistä kotivaimoista, joiden aviomiehet pettävät heitä? Mutta mitä pettäminen on sen rinnalla, että sinä tungit juuri veitsen miehen haaroihin hänen katsoessaan?
”Mä olen kyllä viimevuosien aikana nähnyt kaikenlaista, ja kyllähän se tekee järkeä”, Olivia tuntuu mutisevan enemmän itsekseen kuin minulle.
”Mikä?”
”Se, että ensimmäinen ihminen, johon koskaan rakastun, on totaalinen sadisti.”
Säpsähdän.
”Rakastuit?”
Olivian tummilla huulilla kareilee hymy. Kuinka hän pystyy tällaisessakin tilanteessa tähän? Tahtoisin vain painua häntä vasten ja suudella kovaa, mutta tämä ei ole se hetki, kun saan tehdä niin.
”Niin”, Olivia sanoo pehmeästi, ”mä tiedän, että tämä tulee hieman äkkiä…”
”Ei se tule liian äkkiä. Sinä olet pysytellyt uskollisesti rinnallani.”
”Niin, sun rinnalla. Sen tyypin, jonka olet oppinut näyttämään mulle, kun me olemme kahdestaan.”
”Olen pahoillani, että en kertonut tästä, en vain…”
”Mä ymmärrän kyllä. Mutta kuten mä sanoin, mä olen aavistellut tällaista alusta asti. Sulla oli niin selkeät tilat päällä silloin, kun me tavattiin ensi kertaa.”
Yritän muistella, miltä se hetki tuntui. Olin paniikissa. Olin juuri repinyt mieheltä kynnet yksi kerrallaan. Se oli nopeaa, hieman köyhää kidutusta, mutta se kävi siinä hetkessä. Se toi hetkellisen tyydytyksen.
”Olitko sä silloin paniikissa vai kiihottunut?”
”Molempia, mutta enemmän paniikissa.”
”Miksi?”
Nielaisen. En ole koskaan puhunut näistä asioista kenellekään. Tämä ei ole sellaista, jota tuodaan missään esille. Niin kauan, kun nämä asiat ovat vain minun, kaikki pysyy kasassa.
”En ole aina erityisen ilahtunut tästä ominaisuudesta itsessäni. Vaikka tiedänkin, että se on kaikki, mitä olen ja tulen koskaan olemaan.”
”Kaikki?”
”Kaikki.”
Siitä ei olisi epäilystäkään. Olen kantanut tätä koko ikäni. Muistelen, miltä veljen selkärangan katkeaminen kuulosti. Se oli kuin sävellys, joka järjesteli kaiken sisälläni uudelleen. Sen jälkeen kaikki on ollut harvinaisen selvää. Hymyilen itsekseni. En kertoisi niistä hetkistä Olivialle koskaan. Tiedän, että tämä on loppu, Olivian ilme on kireä.
”Sano vain”, huokaan.
”Sano mitä?”
”Että et voi enää tukea minua. Tiedän, miltä tämä näyttää. Ihminen, joka on tällaisessa asemassa. Entinen prinsessa ja nykyinen kapinan johtohahmo nauttimassa toisten kiduttamisesta. Ei se vain sovi. Ei millään.”
”En ajatellut ihan tuota.”
”Vaan?”
Olivia laskeutuu pöydältä ja tulee halaamaan minua. Hänen lämpönsä valuu hitaasti jäykkään ruumiiseeni, tunnen kyynelten kaihertavan silmäkulmissa. Olivia silittää selkääni pitkin vedoin.
”Mä en ole jättämässä sua”, Olivia kuiskaa. Haparoiden tarraan tyttöön lujaa, puristan sormeni hänen takinsa ympärille.
”Etkö?”
”En. Johan mä sanoin. Mä olen rakastumassa tähän naiseen.”
”Olivia…”
”Tämä kaikki herättää mussa ihan valtavaa hellyyttä.”
”Minä kidutan ihmisiä.”
”Susta on aina nähnyt, että kaikki ei ole kunnossa. Mä haluan tietää, mitä tässä on taustalla.”
Nielaisen. En pysty selittämään. Ei ole mitään taustoja. On vain asioita, joita olen tehnyt muille.
”Ei ole hätää. Mä olen tässä. Oon valinnut olla sun rinnalla. Luuletko sä, että esimerkiksi Vesta ei muka nauttisi siitä, kun se saa räiskiä ympäriinsä? Siitä näkee kilometrien päähän, että se on sadisti. Tähän maailmaan mahtuu kaikenlaista. Mä en halua tuomita ennen kuin ymmärrän.”
”Vaikka sinä näit juuri, kuinka…”
”Silti.”
”Olivia. Sinun kaltaisiasi ihmisiä ei juuri ole.”
Olivia naurahtaa.
”Kenties ei, mutta mä olen tässä. Mennäänkö takaisin tukikohtaan, beibi?”
Nyyhkäisen. Olivia pyyhkii silmiäni ja suukottaa minua poskelle.
”Mennään”, nyökkään.
Olivia lähtee kulkemaan edeltä. Muistelen yhä, miltä veljen selkärangan katkeaminen aikanaan kuulosti. En ole ihminen, joka koskaan oppisi. Olivia ei tunne minua. Se itkettää. Hän ei tunne sitä ihmistä, joka tämän kauniin kuvajaisen alta vielä halkoo tiensä pinnalle. Tuijotan verisiä käsiäni.
Vielä minun ei tarvitse antaa Oliviaa pois. Vielä hetken aikaa voin tuudittautua lempeään valheeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti