Luku 15: Diili (Medea)
Kun tukikohtamme laudoitettuihin ikkunoihin koputellaan keskellä aamuyötä, herään levottomasta unestani Olivian vierestä. Ase kädessäni livun kaupungin yöhön, vaikka tiedän, kuinka riskialtista juuri minun on mennä yksin tekemään mitään.
Erotan graffiteilla koristeltua seinää vasten räikeän, kasvoistakin tatuoidun lyhyen ihmisen. Hänellä on neonkeltaiset piilolinssit ja pikimustat huulet. En osaa sanoa, onko huulet tatuoitu vai onko kyseessä meikki.
”Medea, oletan.”
Nyökkään.
”Ja sinä olet…?”
”Ei sen väliä. Tulen Vestan asialla.”
Vesta. Se ihminen on tärkeä näillä kulmilla, sen olen päässyt tyystin unohtamaan.
”Vesta tahtoo tavata sut kahden kesken King’s Foot -nimisessä kapakassa Avenuella. Ei ketään ylimääräisiä paikalle. Vain te kaksi.”
”Ei ketään ylimääräisiä? En suostu. Otan yhden omistani mukaan.”
”Aijai… Hän ei tule tykkäämään tuosta.”
”Voit sanoa hänelle, että muuten en suostu tapaamaan häntä. Melkoisen heikot ehdot. Minä yksin tapaamassa häntä hänen omalla alueellaan…” Pudistelen päätäni. ”Tulen, mutta vain seuralaisen kanssa.”
”Selvä. Välitän tiedon Vestalle.”
”Tee niin.”
Vestan käskyläinen kääntyy kannoillaan eikä sano minulle enää mitään. Tuijotan hänen keltaisia tasapohjaisia kenkiään, kun hän kävelee kohti kaupungin valoja. Uskomatonta. Vilkaisen katua ympärilläni. Ei ketään missään. Kaupunki nukkuu, vaikka pitäisihän minun tietää, että se on aina valveilla.
Vähin äänin kömmin takaisin tukikohtaan ja hivuttaudun peiton alle Olivian viereen. En saa unta koko yönä.
*
Pidettyään minulle puolentoista tunnin saarnan siitä, kuinka en enää ikinä saisi missään olosuhteissa poistua tukikohdasta yksin yöllä, Olivia suostuu mukaani. Valinta osuu automaattisesti häneen. En ole hänet tavattuani tahtonut poistua hänen rinnaltaan hetkeksikään. Moni voisi alkaa syyttää minua suosimisesta, jos kiinnittäisi liikaa huomiota, mutta lienee kaikille kapinatovereillemme selvää, millaisissa väleissä me olemme.
Olivia osaa hiljaisimman reitin Avenuelle, alueelle, jota Vesta vartioi. Avenue poikkeaa Ridgestä jo väritykseltään. Rakennukset ovat tummia, Ridgen neonvalot ja graffitit jäävät taa. Avenue on sitä aluetta, jolla kahakoita käydään eniten. Hädin tuskin mikään bisnes pysyy hengissä kaduilla, joissa roikkuu vaijereita ja katkenneita ritiseviä sähköpiuhoja. Seiniä on potkittu rikki, maalit kesivät. Tämä näyttää alueelta, jossa hallitsevat ne, jotka huutavat kovimpaa. En voi uskoa, että olen menossa tapaamaan sellaista ihmistä.
Vestan käskyläisen mainitsema kapakka hukkuu likaisen tummaan kadunkuvaan. King’s Foot tuntuu sijaitsevan jumalan selän takana piilossa kaikkien katseilta. Silti sen sisällä pauhaa vanhojen miesten letkeä musiikki, jota säestää remakka nauru.
Minulta kestää hetki rekisteröidä Vesta, joka istuu yksin loosissa, joka syventyy seinän sisälle. Vesta istuu jalat harallaan ja kädet rennosti sylissä. Hän pukeutuu edelleen yhtä erottuvasti. Kasvoja halkovat tatuoinnit ja sinisiksi meikatut huulet saavat hänet näyttämään hurjalta. Vesta herättää minussa lepattavaa levottomuutta. Vatsassani vihloo.
Vesta vain vilkaisee minua ja Oliviaa ja kutsuu meidät yhdellä leuan liikautuksella luokseen pöytään.
”Sä oot sitten liikahtanut Alvan remmistä johkin suuntaan”, Vesta sanoo Olivialle hymyillen vinosti.
”You know, puolet ei oo aina niin yksinkertaisia. Sama Olivia mä yhä oon.”
”Jassoo. Interesting.” Vesta nojaa molemmilla käsillään pöytään. Hänen ihonsa on hyvin valkea ja sitä peittävät kymmenet tatuoinnit. ”Voitaisiin sitten puhua tästä kapinaprinsessasta, joka meillä tässä on.”
Kohtaan Vestan piilolinssien valkaisemat silmät. Silmätkin on meikattu niin voimakkaasti, että kaikki tässä ihmisessä tuntuu hyökkäävältä.
”Mitä tahdot minusta?”
Vesta virnistää. Hänellä on smiley-lävistys suussa, erotan sen hänen hymyillessään.
”Mä tahdon lyöttäytyä sun kanssa yksiin, prinsessa.”
”Oletko tosissasi?”
Täkäläiset koettelevat usein onneaan kutsumalla minua prinsessaksi tai joksikin muuksi, jolla pienentää olemukseni; typistää minut yhteen sanaan. Silti Vesta on kaikista täällä tapaamistani ihmisistä kaikkein vaikutusvaltaisin. En tiedä, minne asti hänen rihmansa ulottuvat ja kuinka hän pitää pakkaa kasassa.
”Damn righ I am. Sä tiedät, mitä tässä kaupungissa tapahtuu. Me ollaan nyt molemmat nähty, mihin sun ihana velikulta pystyy. Rajat on kiinni.”
”Niin ovat. Tiedät varmasti, mihin kapinani tähtää.”
”Vallankumous on my mind, babe. Samoin, samoin. Me tarvitaan sitä enemmän kuin koskaan.”
”Tahdot siis osaksi kapinaa?”
Vesta mutristaa tummansinisiä huuliaan.
”Ah well, mä en ole erityisen komenneltavaa sorttia, mutta sen sä varmaan tiesitkin.”
”En ole minäkään.”
”Hyvä, en kestä mitään vitun tossuja. Ei sellaisista tule hyviä johtajia. Me puhutaan tässä nyt kova kovalle, right? Mä tahdon ojentaa sulle apuani, mutta mun sakki tottelee silti viimekädessä mun sanaa. Okay?”
”Ymmärrän.”
Tahdon kuulla, mitä hänellä on sanottavanaan.
”Sulla on se ongelma, että sä et ymmärrä täkäläisiä riittävästi. Vaikka sulla on uusi kiva ystävä tuossa vierellä”, Vesta jatkaa nyökäten Oliviaan päin, ”sä et silti ole sisässä tässä maailmassa. Jos sä haluat syöstä sun paskaveljesi vallasta, sun pitää tietää, mitä me halutaan.”
”Tätä minulle on yritetty kertoa.”
”Hyvä. Oletan, että sun omat sakit ovat antaneet sulle riittävästi insightia siihen, mitä sä konkreettisesti tarvitset, jotta tää sun juttu ei vaan lässähdä.”
Nyökkäilen. Olen ainakin alussa, jos en muuta.
”Well, I say you need more. Mä ehdotan, että me tehdään diili. Mä tarjoan mun porukkaa, trust me, mulla on ihmisiä, joita viskoa mihin nyt ikinä keksit heitä käyttää.”
Vesta puhuu omistaan kuin pääomasta. Kenties se on hänelle juuri sitä. Minulla ei varsinaisesti ole varaa valittaa, sillä nyt sekä määrällä että laadulla on valtavasti merkitystä.
”Tällaiset diilit eivät tule ilmaiseksi. Mitä haluat, jos hyppäät porukoinesi mukaan?”
Vesta virnistää jälleen. Hän sytyttää kaikessa rauhassa tupakan, hänellä ei tunnu olevan kiire minnekään. Sekin on vain yksi keino osoittaa ylemmyyttä tällä alueella.
”Mä haluan valtaa. Doesn’t everyone?”
”Tarkentaisitko ystävällisesti hieman?”
”Vai että ystävällisesti… Söpöä, prinsessa. Mä en todellakaan tarjoa mun apuani silkasta ystävällisyydestä, voit ihan suotta skipata ton sun ylimystö-talkin, mä vihaan tollasta lässynläätä.”
”Selvä.”
”Sä varmaan ajattelit ryhtyä hallitsijaksi, eikö niin?”
”Me järjestämme tämän yhteiskunnan kokonaan uusiksi.”
”Nah, sano vaan suoraan.”
”Ajattelin. Mutta minä en ole kuten veljeni.”
”Mä aion nyt puhua suoraan.”
”Mieluusti.”
Vesta vetää syvät henkoset savukkeestaan ja nojaa käsillään pöytään.
”Mulle sopii tämä nykyinen hallintomuoto joiltain osin helvetin hyvin. Mua ei rehellisesti kiinnosta vittuakaan, kuoleeko tuolla lapset ja vanhukset, mutta se, mikä mua kiinnostaa, on rajojen sulkeminen. Kyllä mulle tää elämäntyyli sopii, vitut siitä, vaikka siat juoksis ikkunoiden alla. Mulla on keinoni niiden litistämiseen, siitä saa ihan taidettakin kuule. Tappamisesta.”
En värähdäkään. Vestan puheet eivät yllätä eivätkä järkytä minua. Oliviakaan ei liikahda.
”Mutta. Jos ne sulkee rajat, mulla on yksi erittäin vakava ongelma.”
Kallistan päätäni. Erotan sivusilmällä Olivian ilmeestä, että hän tuntuu jo tietävän.
”Mun bisnes kuolee.”
”Bisnes?”
Vestan tupakka vetelee viimeisiään. Hän avaa suunsa ja paljastaa kielensä, joka on kaksihaarainen. Miltei säpsähdän, sillä olen unohtanut, että kehomodifikaatio voi ulottua tällaiseenkin. Vesta tumppaa tupakan kielelleen, se sihahtaa kevyesti. Me emme värähdäkään, Olivia ja minä. En silti anna katseeni herpaantua hetkeksikään. Valtapelejä. Vesta testaa meitä viimeiseen asti.
Vesta vetää pöydällä nojuvan tuoppinsa kerralla alas ja nojaa jälleen pöytään.
”Arvasin, että et tiennyt siitä. Eikö täkäläiset kerro sulle yhtään mitään? Shame on you…” Vesta pyörittelee hetken päätään. ”Mä myyn kamaa High Towniin. Ne ehkä luulee olevansa siellä niin hiton fiiniä sakkia, mutta ei nekään tätä elämää kestä ilman pientä twistiä.”
Huumeita. Tietysti. Olisihan minun pitänyt tietää.
”Mä tarvitsen mun yhteydet sinne. Ne ei saa muuttua, ja nyt ne muuttuu. Mua ei kiinnosta paskaakaan leikkiä jotain hallitsijaa, tee ihan mitä ikinä lystäät. Mutta mun bisneksiin ei saa kajota.”
Vihdoin ymmärrän, mitä hän tahtoo.
”Eli sinä autat meitä sillä ehdolla, että bisneksesi saa rehottaa ylimystön keskuudessa ihan miten mielit?”
”Niinkin sen voisi laittaa. Mä myös haluan laajentaa toimintaani haluamallani tavalla. Teen sulle kunnon selvityksen kaikesta, mitä se koskee. Käytännössä tahdon vain, että sitten, kun sä olet remmissä, sä katsot tän läpi. Mitään bisnestä ei ole. Et ole koskaan kuullutkaan tän kaupungin huumeverkostoista. Et tiedä niistä mitään. Etkä missään nimessä yhdistä mitään muhun. Eikä yhdistä sun rakas sikalaumasikaan. Sikäli aiot edes pitää samanlaisen poliisijärjestelmän, mitä en muuten suosittele, jos haluat pysyä ’koko kansan Medeana’. Sut nyljetään elävältä, jos rupeat veljeilemään poliisien kanssa, just saying. Mutta en mä ole tässä antamassa sulle poliittisia ohjeita. Mä tarjoan sulle tätä diiliä.”
Tiedämme molemmat, että hän ei tarjoa sitä enää toistamiseen. Se, mitä hän pyytää, on isompi asia kuin odotin. Linnassa kasvaneena tiedän, miten laajalti huumekauppaa on yritetty kitkeä edellisiäni vuosina. Vesta tarjoaa minulle kaikki korttinsa. Vilkuilen ympärilleni. Huomaan, että kapakan joka kulmapöydässä norkoilee ihmisiä, jotka katsovat minuun. Vestan ihmisiä. Jos kieltäydyn, saan kuulan kallooni. Tämä ei ole ansa tai väijytys. Minulle ei vain anneta vaihtoehtoja.
”No, miten on?”
”Suostun diiliin, mutta minullakin on ehtoni.”
Vesta hymyilee jälleen toispuolista hymyään.
”Tottakai. Oisin hämmentynyt, jos ei olisi. Antaa kuulua.”
”Ensinnäkin, sinä tunnet täkäläiset ja teidän rytmit paremmin. Sinä pystyt värvään minulle kunnolla sakkia. Lisäksi sinä pystyt tarkemmin kertomaan täkäläisten piirien liikkeistä ja siirtymistä. Kuka menee missäkin ja on lojaali kenellekin.”
”Mä en voi uskoa, että sä olet päässyt noinkin pitkälle ilman, että oot kunnolla missään sisäpiirissä. Voi beibe.”
Yritän hymähtää, mutta Vesta näkee kauas, kuinka kireä olen. Vihaan elää muiden ehdoilla, mutta minä tiesin sen, kun ryhdyin tähän. Elämäni kaduilla on ollut silti tuhatverroin vaiheikkaampaa kuin kuvittelin sen koskaan olevan.
”Lisäksi minä tarvitsen lisää räjähteitä ja aseita. Sinä järjestät niitä minulle.”
Vesta nojaa taaksepäin tuolillaan tyytyväinen hymy kalpeilla kasvoillaan.
”Now we’re talking”, hän hymähtää. ”Mä tiedätkö tykkään siitä, kun nainen osaa vaatia.”
En todellakaan tiedä, mitä siihen pitäisi sanoa. Olen erottavinani ärsyynnystä Olivian kasvoilta. Se oikeastaan lämmittää minua uskomattoman paljon. En kuvitellut hänen olevan mustasukkaista tyyppiä.
”Mennään alustavasti tällä. Jos sä keksit myöhemmin jotain, jota tarvitset, niin mua saa nykiä. Mä en pure, ellet sitten halua”, Vesta sanoo hymyillen. Olivian ilme on edelleen jäätävä.
Ei pure, mutta on joka tapauksessa järjestänyt koko kapakan täyteen väkeään osoittelemaan minua tarpeen tullen aseella. Hymyilyttää. Ojennan käteni kätelläkseni Vestaa sopimuksen nimissä, mikä saa hänet nauramaan.
”Hah, tulitko sä Avenuelle asti kättelemään mua? Voi beibe…”
Olivia näyttää siltä, että Vestalla ei ole varaa kutsua minua beibeksi enää kertaakaan. Tuijotan kiinteästi Vestaa tämän piilolinssien valkaisemiin silmiin. Vesta sytyttää jälleen savukkeen ja puhaltelee siitä kaikessa rauhassa. Tuntuu, että hänen polttamiseen käyttämänsä minuutit kuluvat hitaammin kuin koskaan. Kapakan äänet hukkuvat taustalle. Vesta laittaa ranteensa pöydälle. Tatuointien keskellä on kohta, jossa paljaalle iholle on painettu ilkeännäköisiä jälkiä. Siihen Vesta tumppaa tupakkansa ilme värähtämättä.
”Ojenna sun kättä.”
Olivia ei räpyttele. Hänen ilmeensä on lähes hurjistunut. Minä ojennan käteni mitään sanomatta. Vesta katsoo minua pitkään, odottaa minun sanovan jotakin. En värähdäkään. Vesta tumppaa tupakkansa ranteeseeni, pitää kuumaa hiillosta ohuella ihollani pitkään ja katsoo minua silmiin. En tee mitään. En liikahda tai huuda. Katson vain häntä silmiin, tuskin edes räpyttelen. Kivun saa ulkoistettua. Sen saa aina. Vesta ei tiedä minusta mitään, ja näen, että hän on aliarvioinut minut täysin.
”It’s a deal”, Vesta sanoo ja vetäytyy taaemmas tuolissaan. ”Näkyillään, beibe.”
Siristän hetkeksi silmiäni ja nousen Olivia kannoillani ylös. Sanoja ei enää vaihdeta, Vesta jää tuijottamaan perääni hymynkare sinisillä huulillaan. Vasta, kun olemme päässeet pois Avenuen likaisenvihreiltä kaduilta, Olivia avaa suunsa.
”Jumalauta, se on ihan sekaisin! Mitä vittua! Tuon kanssa pitää olla varovainen, mä en luota siihen hittoakaan!”
”Vesta käyttäytyy hurjasti ja on vaikutusvaltainen omalla alueellaan, mutta olen melko varma, että silläkin on heikkoutensa. Se ei vaikuta yhtä suunnitelmalliselta ja tunneälyiseltä kuin esimerkiksi Alva.”
”No ei todellakaan! Tsiisus! Unohdin jo, miksi en kestä tuota ihmistä.”
”Hän luulee päässeensä niskan päälle, mutta meillä on aina keinomme. Hänellä ei ole yliotetta niin kauan, kun annamme hänen uskoa, että hänellä on.”
”Mä sitten rakastan sua”, Olivia nauraa, ja vaikka hän sanoo sen vitsikkäästi, sen kuuleminen lämmittää rintaani. ”Oikeesti, girl, oon niin onnellinen, että me tavattiin. Sä olet ihan hiton ihana.”
”Niin olet sinäkin. Montakohan ’beibeä’ Vesta olisi vielä saanut sanoa ilman, että kävisit hänen kurkkuunsa kiinni?”
Olivian remakka nauru kaikuu tyhjällä kadulla.
”Hah, huomasit siis”, Olivia hymähtää.
”Olisi ollut vähän vaikeaa olla huomaamatta, tiedätkös.”
”Jassoo…” Olivia tulee lähemmäs ja painaa minut vasten tiiliseinää. Olen vähällä kaataa roskiksen kompuroidessani. Olivian silmät säihkyvät jälleen. ”Medea…”
Olivian äänessä on silkkaa janoa. Tartun häntä leuasta ja painan huuleni hänen omilleen. Suudellessani häntä olen varma, että tänään tekemämme valinnat ovat oikeita. Niiden on pakko olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti