Luku 23: Kukkanen (Helios)
Minun on pakko saada nähdä Jaron. Kaikki tapahtunut järkyttää minua syvästi, en pysty rauhoittumaan ennen kuin näen hänet. Ryntään hänen kerrokseensa mitään miettimättä, minua ei enää kiinnosta, jäänkö kiinni. Olen luottanut ihmiseen, joka katkaisee toisten selkärankoja. En pysty enää koskaan katsomaan itseäni peilistä.
On vapaapäiväni, mutta menen Jaronin huoneeseen kuten kuka tahansa työntekijä menisi. En yritä peitellä sitä, en tahdo näyttää siltä, että olen tekemässä jotakin väärää. Jaronin sänkyä reunustavat punaiset verhot on jätetty auki. Mies makaa sängyssä katse lasittuneena. Muutaman kauhean sekunnin ajan kuvittelen hänen kuolleen.
”Jaron”, kuiskaan. Ei reaktiota. Hän ei reagoi edes ääneeni. Menen lähemmäs. En erota Jaronissa mitään epätavallista, iho on yhä ohut ja olemus sairaalloinen. Katse on kuitenkin kaukana.
”Jaron. Minä tässä. Helios. Tulin nopeasti katsomaan sinua.”
Ei vieläkään mitään.
”Tunnistatko minua? Olen Helios.”
Haluaisin sanoa, että suutelimme, että olen alkanut välittää hänestä tavalla, jota en koskaan osannut odottaa välittäväni hänestä. Jaron on jossakin kaukana. Tartun hänen käteensä, aion sanoa, että uskon häntä, kuinka saatoin koskaan kuvitella, etten uskoisi?
Kun ihomme koskettavat, Jaron säpsähtää rajusti. Hän kavahtaa lujaa taaksepäin ja jokin niin äkillisessä liikkeessä taittaa hänet vaikeaan asentoon. Jaronin katseesta näkee, että hän ei tunnista minua. Ja jos tunnistaa, hän ei kykene tekemään mitään. Paniikki viskoo hänet kasaan. Hänestä lähtee ulisevaa vaikerrusta, enkä saa häneen mitään kontaktia.
Jaron alkaa huutaa. Se kuullaan linnassa heti. En yritä perääntyä, se alleviivaisi minut syylliseksi välittömästi. Kun huoneeseen saapuu hoitajia, minua aluksi tuskin huomataan. Jaron tärisee ja huutaa. Häneen laitetaan piikki. Se saa minut sävähtämään. Kukaan ei pysähdy kohtaamaan häntä. Miten olisinkaan halunnut sulkea hänet syleilyyni ja silittää niin kauan, että kohtaus laantuu. Nyt Jaron tainnutetaan sänkyynsä kuten eläin.
”Tulin tänne tutkimaan paikkoja”, valehtelen, kun minulta kysytään, mitä olin tekemässä. ”En ole siivonnut tässä kerroksessa vielä niin aktiivisesti.”
”Alkoiko hän huutaa välittömästi?”
”Kyllä. En ehtinyt tehdä mitään.” Minua sattuu valehdella Jaronista, hän ei ansaitse sellaista. Kaikki ympärilläni ovat valehtelijoita. En tahdo olla yksi heistä ja satuttaa ihmistä, joka on oppinut luottamaan minuun ja minä häneen.
”Mitäs täällä tapahtuu?”
Erottaisin Ron äänen missä vain. Hän ja Jaron eivät kuulosta lainkaan samalta. Kaksoisolennosta on saatu aito, mutta heidän puheessa on eri nuotti. Ro näkee, mistä huoneesta olen tullut. Totuuden hetki. Tiedän paljastuvani, mutta olen kuin tämä olisi minulle uusi tilanne. Jos hän näkee lävitseni, niin sitten näkee.
”Kappas, Helios. Olet näemmä viimein päässyt tänne”, Ro sanoo hymyä äänessään. ”Tulehan kanssani, kävellään pikkuisen.”
”Kävellään, teidän korkeutenne?”
”Tule vain.”
Ro vie minut linnan merenpuoleiselle suurelle parvekkeelle. Sen yhteydessä on pieni puutarha. Lasitettu katos ja vehreyttä kaikkialla. En ole tottunut tällaiseen. Edellisin kosketukseni tällaisiin köynnöksiin ja pieniin puihin ovat ne tatuoinnit, joita teen ihmisille.
Täältä näkee suoraan merelle. Tuuli vihmoo vasten kasvoja, mutta sen tuntu on siitä huolimatta lempeä ihollani. Tuntuu uskomattomalta ajatella tätä koskematonta luontoa näin lähellä kaupungin ärjyvää, likaista maailmaa.
”Tapasit siis viimein tämän kaupungin pikku salaisuuden”, Ro sanoo hymyillen. Hän nojaa rennosti kaidetta vasten.
Nyökkään vaisusti. En voi sanoa mitään siitä, kuinka monta yötä olen viettänyt Jaronin vierellä kuunnellen ja kertoen. Muistelen hellää suudelmaamme. Sitä, miten Jaron jäi kiinni minuun ja tarvitsi minua.
”Minä en ole alkuperäinen. Osasitko arvata sen?”
En sano mitään.
”Kuningas Jaron on vakavasti vammautunut. Hän elää kipulääkkeiden voimalla, mutta suurimman osan ajasta hän ei ole tietoisesti läsnä tässä todellisuudessa.”
Nyökkäilen surumielisenä.
”Minä olen pelkkä nykytekniikan tulos. Leikelty ja viimeisen päälle viimeistelty. Kuninkaana olo on kieltämättä ollut juuri sitä, mitä toivoinkin sen olevan”, Ro sanoo hymyillen merelle. ”Olen saanut olla juuri sellainen kuin olen.”
Väkivaltainen tyranni. Nielaisen. Sellaisenko johtajan tämä maa halusi? Tajuan miehen vierellä seistessäni, että en voi voittaa. En voi enää luottaa Medeaan, mutta en missään nimessä luota valtioonkaan. Ainoa ihminen, joka minulla nyt on, on sängyssä makaava kituva Jaron. Se saa oloni lempeäksi. Miten hellä hänelle olisinkaan nyt, kun tiedän edes palasen totuudesta.
”Kansa ei tietenkään tiedä”, Ro sanoo ja katsoo minua silmiin silmillä, jotka voisivat kuulua Jaronille. Värähdän. Mikään tämän miehen liikkeistä ei koskaan ole turha. Ajattelen kaikkea, mitä Jaron on hänestä puhunut. Väkivaltaa ja kipua.
”Eikä tule koskaan tietämäänkään”, hän jatkaa. Testi. Tämän on oltava testi.
”Luonnollisesti.”
Tiedän hyvin, että en voisi koskaan kertoa siitä kenellekään. En voisi paljastaa olevani täällä peitetehtävissä. Kenties Ro tietää sen jo ja tämä kaikki on pelkkää leikittelyä. Peto leikkii saaliillaan. Vaikka enhän minä enää tiedä, kuinka puolet toimivat, en tiedä, kehen luottaa.
”Oikean kuningas Jaronin toimintakyky vaihtelee lapsen tasoisesta lähestulkoon tavanomaisen aikuisen tasolle”, Ro jatkaa. Värähdän, kun hän puhuu lapsen tasosta. Ableismi paistaa lauseesta. En tahdo päästää tätä miestä lähellekään Jaronia.
Mistä lähtien olet välittänyt hänestä noin paljon?
”Näit hänet yhdessä huonoimmista tiloistaan. Tuossa tilassa hän ei juuri tunnista ympäristöään saati tiedä, kuka hän itse on”, Ro jatkaa. ”Kuninkaan todellinen tila on suuri kansallinen salaisuus. Siitä eivät tiedä kaikki linnassa. Moni tietää.”
”Luonnollisestikin säilytän tiedon itselläni, teidän korkeutenne.”
”Kutsut minua yhä noin.”
”Te olette vallassa, ylhäisyys.”
”Haluatko arvata, missä olen syntynyt?”
Olen utelias. Mutta silti.
”Minun ei tarvitse tietää, teidän korkeutenne.”
”En olisi kertonutkaan”, Ro nauraa. ”Minusta ei ole tarpeen tietää mitään. Olen nyt Jaron. Olen joka tapauksessa parempi hänenä kuin hän itse.”
Muistan Jaronin sanoneen jotakin samankaltaista. Tunnen vihlaisun rinnassani. Tahdon vain syleillä Jaronia.
”Saisinko nähdä hänet vielä?”
Tahdon jäädä kahden kesken Jaronin kanssa, silittää häntä, saada hänet muistamaan.
”Tahtoisitko? Jaronista ei ole hirveästi mitään iloa, hän ei juuri tee tai sano mitään”, Ro nauraa. ”Tiedätkö mitä? Minä panen sitä aina joskus. Kokeile ihmeessä sinäkin, hän on niin avuton, että tekee mitä tahansa. Hän on aina niin ihmeissään, jos häntä joskus oikein rajun session jälkeen silittää vähän kyljestä.”
Ro nauraa. Tämä on testi. Tämän on oltava. Kenties Ro jopa tietää siitä, että olen käynyt Jaronin luona kaikki nämä yöt.
”Kokeile. Anna mennä. Se on kiitollinen kaikesta, mitä sille tekee. Hakattuja saa aina hakata lisää.”
Tämä on pelkkää valtapeliä. Tämä mies leikkii minulla. Tiedän nyt totuuden, ja hän voi sanoa mitä tahansa, koska en voi hiiskua kenellekään.
”Mene vain. Näen, että olet utelias. On vapaapäiväsi. Voin pyytää muita pysymään poissa, jos tahdot nusaista sitä rauhassa.”
En kykene muuhun kuin tuijottamaan miestä.
”No, mene jo. Haluat kuitenkin.”
Mitään sanomatta ravaan takaisin Jaronin huoneeseen. Mies on saatu rauhoittumaan ruiskulla. Hän makaa pienenä ja hauraana sängyssä ja kun menen hänen luokseen, hellyys on rutistaa minut kasaan.
”Jaron… Jaron, minä…”
Tämä maailma. Nämä ihmiset. Kaikki alkaa mädäntyä reunoista. Kurotan Jaronin sängyn ylle, erotan ujon hymyn miehen kasvoilla. Painan huuleni hänen omilleen, suutelen ensin kevyesti, lopulta sellaisella kaipuulla, että minussa läikehtii. Muistelen puhelua ja kohtaamista nimettömän auttajan kanssa. Väkivaltaa, joka spiraloi tässä maassa ihmisestä toiseen. Ei ole satuttajia ja satutettuja, kaikki tuottavat toisille kipua yhdessä kivuliaassa jatkumossa. Jatkan Jaronin suutelemista.
”Helios?” Hänen äänensä on pieni ja herkkä. Aivan kuten hänkin.
”Minä tässä taas, hei. Kävin jo aikaisemmin, sinuun näytti sattuvan.”
”Anteeksi… en muista mitään.”
”Ei ole hätää. Olen nyt tässä. Me molemmat olemme. Jaron. Minä uskon sinua. Kaikkea, mitä olet sanonut.”
Jaron hymyilee.
”Uskotko? Sepä… ihana kuulla.”
”Anna minulle anteeksi.”
”Mikä?”
”Se, että epäilin.”
”Sinä olet hyvä ihminen, Helios.”
”En ole, mutta ei kai kukaan ole. Minä tahtoisin… tulin tänne… tai siis…”
”Seksiä? Tottakai.”
”Sinuun sattuu. Istutaan vain. Jutellaan.”
”Olen pahoillani, että penikseni on vaurioitunut. Se tuntee silti satunnaista nautintoa ja siihen voi koskea.”
”Pikkuinen. Istutaan vain.”
”Etkö halua minua?”
”Haluan kovasti.”
”Minuun sattuu aina, Helios. Ei ole sellaista hetkeä, kun ei sattuisi. Juuri nyt olen kunnossa. Lääke vaikuttaa. Ja olen jo rauhoittunut. Tulisitko päälleni? Jalkani eivät toimi polvesta alaspäin ja olen todella kankea ja rajoittunut, anteeksi…”
”Sinä olet täydellinen.”
Jaron vain tuijottaa minua verestävillä vihreillä silmillään.
”Jaron, sinä olet täydellinen. Sinussa ei ole mitään vikaa.”
Asetun kevyesti sängylle hänen viereensä, vien käden hänen kyljelleen ja silitän hänen poskeaan.
”Olet niin kauniskin.”
Se saa hänen silmänsä siristelemään. Hän hymyilee autuaan onnellisena.
”Eikö kukaan koskaan kerro sinulle, miten arvokas olet?”
”Kertoo, kertoo… Minähän synnyin kuninkaaksi. Se on etuoikeus.”
”Tarkoitin sinua itseäsi. Sinä itse olet arvokas ja kaunis.”
Jaronin hymy on epäuskoinen.
”Minäkö?”
”Juuri sinä. En tahtoisi olla missään muualla mieluummin kuin tässä vierelläsi. Olet arvokas ja kaunis.”
Toistelen samoja sanoja, jotta hän sisäistäisi ne. Imisi ihonsa alle ja tarkastelisi. Jaronin on vaikea ymmärtää, että todella tarkoitan häntä. Mietin suutuksissani Ron sanoja, kaikkea sitä lokaa, jolla hän on Jaronia viskonut. Vedän Jaronin lähemmäs, suukottelen häntä poskille ja suupieliin.
”Tahdotko todella harrastaa seksiä kanssani?” kuiskaan. ”Minun pitää tietää, sattuuko sinuun.”
”Minuun voi sattua. Sisälleni saa mennä. En taivu kovin luoviin asentoihin, anteeksi.”
”Sinun ei tarvitse pyytää mitään anteeksi.”
”Minua saa koskettaa kaikkialta, kiihotun eniten rintakehästä ja kaulasta.”
Muistelen suuria mustelmia Jaronin kaulassa. Ron tuottamia. Miten paljon pahaa hänelle onkaan tehty. Nousen sen verran, että saan housuni riisutuksi. Kun olen paljaana hänen edessään, hänen ohut ihonsa paljastaa punastuksen hetkessä. Jaronin suu on hymyssä.
”Oletpa sinä ihana”, hän kuiskaa. ”En voi uskoa, että tahdot minua.”
”Tahdon sinua niin paljon.”
Käyn hänen vierelleen, painaudun aivan kiinni ja suutelen. Hivutan Jaronin toisen käden haaroihini, annan hänen tunnustella. Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi harrastanut seksiä. Kaikki tuntuu luonnolliselta, Jaronin sormenpäät ovat hivenen karheat mutta juuri sopivat.
Suudelmat syvenevät, painaudun kevyesti Jaronin päälle ja riisun hänet paljaaksi. Jaronin haavat hätkähdyttävät minut joka kerta, mutta juuri nyt tahdon vain suudella häntä, tehdä hänen olonsa hyväksi.
Yhdyntä on paljon saumattomampaa kuin kuvittelin. Jaron ei pysty liikkumaan kovin paljon itse, mutta minä pidän hänestä huolta. Käännän ja nostelen tarvittaessa. Jaron on melko kovaääninen, hän huohottaa ja voihkii minua vasten. Hän on ahne suutelemaan kaulaani ja kasvojani, ja se saa minut entistäkin kovemmaksi.
Seksin jälkeen makaan kiinni Jaronissa, haistelen hänen tukkaansa ja huoneessa leijuvaa siemennesteen tuoksua. Vetäydyn aivan kiinni häneen, suukotan hänen verestäviä rystysiään. Kehoni on lämmin ja märkä, sykkiminen laantuu hiljalleen.
”Helios… Helios…” Jaron toistelee nimeäni kuin mantraa. Hän käpertyy aivan pieneksi minuun kiinni. ”Älä mene. Älä jätä.”
”En jätä.”
”Olet niin lämmin. Tuntuu ihanalta. Melkein kuin ei sattuisi.”
”Voi kulta…”
”Mikä?”
Huomaan punastelevani.
”Sanoitko sinä minua kullaksi?”
”Taisin sanoa.”
Jaron kikattaa. Tällaisina hetkinä hän on kuin pieni poika.
”Söpöä”, Jaron hymähtää. ”Vanhempani taisivat olla edellisiä, jotka sanoivat minua kullaksi.”
”Sittenhän minun pitää alkaa tehdä niin useamminkin.”
Hän kikattaa uudelleen.
”Aiotko sinä oikeasti tulla tänne yhä vain uudelleen?”
”Aion.”
Niin kauan, kun en jää kiinni. En jättäisi Jaronia yksin, tiedän sen nyt. Hän tarvitsee minua, ja minusta on alkanut tuntua, että minäkin tarvitsen häntä.
”Jaron, meidän pitää jossain kohdassa puhua politiikasta”, sanon hiljaa.
”Ymmärrän. Jos sinä todella olet… tai olit…”
”En enää tiedä, kenen puolella olen. En todellakaan. En tiedä, mitä tässä maassa on tapahtumassa. Tiedän vain, että juuri nyt haluan olla tässä sinun vierelläsi.”
Hetken Jaronin kasvot ovat ihmetystä täynnä. Sitten hän puhkeaa hymyyn ja suutelee minua pitkään. Tartun häntä niskasta ja painan hellästi rintaani vasten. Juuri nyt minun ei tarvitse miettiä muuta kuin tämän miehen kevyttä hengitystä ihollani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti