Luku 16: Pinnan alla (Ria)
Kun seuraavan kerran näen Alvan, hän tulee suoraan väliaikaiseen huoneeseeni pyyhe olallaan. Hänen on täytynyt peseytyä, sillä vahvoilta käsivarsilta pisaroi vettä lattialle. Alvalla on pelkkä kireä ihonmyötäinen toppi yllään, ja erotan sen alta hänen vatsalihaksensa.
”Moro, skidi”, hän tervehtii ja istuu sänkyni toiseen päätyyn.
”Hei.”
”Mä kuulin, että Ross vei sua vähän ympäriinsä. Hyvä juttu. Se on kova äijä, oon sille niin paljosta kiitollinen.”
”Se oli kaunis ele.”
”Kuule, skidi… Mä oon pahoillani, että jouduit näkemään mut sellaisessa tilassa. Mun oikeudentaju hankaa ihan vittuna tota paskaa vastaan, you know.”
”Minä arvostan sinua tosi paljon. Oikeasti.”
Hetken Alva vain tuijottaa minua suurilla ruskeilla silmillään. Sitten hän virnistää.
”Kiitti, skidi”, hän sanoo ja pörröttää tukkaani. Se tuntuu niin odottamattoman hyvältä, että värähdän.
”Hei, sori, anteeks, en tajunnut kysyä. Tykkäätkö sä koskemisesta?”
En oikeastaan tiedä. Tykkään, kun Alva tekee niin.
”Siis… Saat koskea minuun. Se olisi minusta mukavaa.”
Muistelen, kuinka Alva halaili Cillaa. Senkin ajatteleminen hirvittää nyt. Alva hymyilee ja tulee lähemmäs kaapaten minut tiukkaan halaukseen. Alva tuoksuu puhtaalta. Hänen ihonsa on vielä aavistuksen märkä.
Alvan halaus saa koko sydämeni sykkimään. Miten lyhyessä ajassa olenkaan kiintynyt häneen. Kipuan puoliksi hänen syliinsä ja annan hetken hänen vain pidellä minua. Alva silittää kylkeäni kevyesti.
”Alva… Sinä olet niin turvallinen”, kuiskaan.
”Toi on paras juttu, mitä mulle voi sanoa. Kiitti paljon, skidi. Sitä mä haluan olla.”
”Olet ollut ihan alusta asti.”
”Hirveen ihana kuulla. Kuule… Haluaisitko sä puhua siitä, mitä tapahtui?”
”Ei minun ehkä tarvitse. Kiitos.”
Jään tuijottamaan Alvan käsivarsien tatuointeja. Muistelen, mitä Ross kertoi minulle Alvan selästä. Alva huomaa tuijotukseni ja virnistää.
”Tahtoisitsäkin vähän leimoja?”
”Ehkä joskus.”
”Oikeesti?”
”Kuulostat tosi yllättyneeltä.”
”No, mä en ajatellut, että sä tykkäisit.”
”En ole oikein ajatellut ulkonäköäni viimevuosina.”
”Ihan ymmärrettävää.”
Tajuan, etten ole kertonut Alvalle itsestäni mitään. Hyvä, kun itsekään tiedän. Nyt minun on kuitenkin lämmin ja mukava olla tässä hänen vieressään. Tahtoisin viimein yrittää.
”Kuule… Alva.”
”Yeah?”
”Minä en tiedä yhtään, mistä olen kotoisin tai onko minulla olemassakaan vanhempia.”
Alvan suuret silmät ovat aina yhtä ymmärtäväiset. Alan kertoa hänelle samaa kuin Rossillekin; kertomusta ystävästäni ja siitä, kuinka hän kuljetti minua hienostorouvien taputeltavana ja ruokittavana.
”Siksi sä siis puhut noin”, Alva sanoo hiljaa.
”Kuulostat siltä, kuin olisit kaiken aikaa pohtinut tuota.”
”Mä, in fact, olen kaiken aikaa pohtinut sitä”, Alva hymähtää. ”Mutta anteeksi. Mitä sä olit vielä sanomassa siitä sun ystävästä?”
”Hän kuoli.”
Alva on pitkään hiljaa.
”Mä olen pahoillani.”
Kerron saman kuin Rossillekin. Että en tiedä, millainen olen, sillä minun ja ystävän piirteet sekoittuvat keskenään enkä tunnista itseäni siitä sotkusta.
”Voisitko yrittää kuvailla sitä sun ystävää mulle? Jos se auttaisi yhtään. Sun ei tarvitse tapella tän asian kanssa yksin.”
”No, hän oli hieman sinua vanhempi ja tosi, tosi kaunis.”
Alva säpsähtää.
”Mua vanhempi? Siis… mitä? Mä luulin, että se oli kans nuori.”
”E-… ei. Sinua vanhempi, kyllä.”
”Ria… Kuule. Mitä te sen ystävän kanssa oikein teitte?”
Muistelen ystävän helliä käsiä ja pitkiä hymyjä.
”Hän… Hän oli paljon lähelläni. Kuljetti minua talosta toiseen. Kaikki ne rouvat rakastivat häntä tosi paljon.”
”Oli paljon sun lähellä? Millä tavalla?”
”No, kosketti minua ja sellaista.”
Alva on yllättäen aivan jäykkä.
”Ria. Tää on tärkeetä. Millä tavalla se sua koski?”
Ystävän hellät kädet.
Vatsallani.
Poskellani.
Jossain muuallakin.
Hän oli minun kaikkeni. En ymmärrä, miksi Alvan ilme on tuollainen. Ei minulla ollut koskaan hätää. Minun ystäväni oli niin ihmeellinen ja kaunis ja hyvä. Tuijotan Alvaa pitkään. Hän vie kädet kasvoilleen. Tunnistan nämä huokaukset.
”Ria. Voitko sä kertoa mulle, millaisia juttuja te teitte hänen kanssaan? Pystyisitkö?”
”Am… no. Siis. Hän oli aina tosi hellä. Monesti hän… tarkisti minut. Kosketteli ja mittasi. Mutta hän teki sen aina hellästi, hyvin ystävällisesti.”
”Kosketteli? Mittasi? Miksi se mittasi sua?”
”En tiedä.”
”Tekikö hän sen usein?”
”Joo.”
”Ja mitä sen jälkeen tapahtui?”
”Ei mitään. Kiersimme hienostorouvien teekutsuilla kuten aina.”
”Ria. Koskiko se tyyppi sua myös jonnekin, jonne et halunnut? Sun ei ole pakko puhua tästä, mutta mä toivon, että voisit luottaa muhun.”
”Ei hän… ei hän koskaan koskenut ikävästi. Silitti se rintoja ja lantiota ja… muutakin joskus, mutta ei se edennyt mihinkään, jos sitä tarkoitat. Ei se ollut sellainen kosketus.”
”Se kosketteli sun rintoja?”
”J-… joo. Mutta niitäkin hän… tarkasteli. Se kuului osaksi jotakin asiaa, josta hän sanoi, että saisin sitten tietää. En koskaan saanut. Hän kuoli.”
”Ei vitun vittu.”
Alvan silmät eivät räpyttele. Hänen käsivarsiensa lihakset kiristyvät. Tuijotan häntä pitkään. Hän katsoo minua katse täynnä jotakin suurta.
”Ria… Ymmärrätkö sä, että sä olet todennäköisesti ollut mukana ihmiskaupparingissä? Se sun ystävä aikoi myydä sut niissä piireissä, joissa te hengasitte.”
En pysty muuta kuin tuijottamaan Alvaa.
”Oletko tosissasi?”
”Siltä se kuulostaa. Kukaan ei tiedä, paljonko ihmiskauppaa tässä kaupungissa käydään, mutta sen mä tiedän, että lapsia katoaa. Mitä nätimpiä ne on, sitä helpommin ne lähtee. Valkoiset ja vammattomat ovat suosituimpia, of course. Ja sä, Ria, olet todella nätti ja nuori ja sitäkös ne rakastaa.”
Alva huokailee hetken syvään.
”Mä olen ihan vitun pahoillani. Mua suututtaa niin paljon, että sun kokemus elämästä ja ’turvallisesta’ aikuisesta on toi. Mä teen kaikkeni, että musta tulee sulle sellanen ihminen, johon sä voit oikeasti luottaa ja joka ei tallo sun rajojen päälle.”
”Mutta… hän oli tosi ihana. Ei hän tehnyt mitään väärää. Rakastin sitä, kuinka hän silitteli minua joka paikasta. Olihan se joskus hämmentävää, mutta hän oli niin ihana, minä rakastin häntä tosi paljon.”
”Ria pieni, se, mitä se ihminen teki, ei ollut okei. Mä olen pahoillani, että sanon sen suoraan.”
”Oletko tosissasi sitä… ihmiskaupasta?”
”Oon. Valitettavasti.”
Muistelen rouvien katseita ja taputtelevia käsiä. Makeita leivonnaisia ja nurkissa pyöriviä kissoja. Ei ole vaikeaa kuvitella Alvan epäilyä todeksi. Säännölliset koskettelut ja mittaukset. Rouvien pitkät katseet ja ystävän keskustelut heidän kanssaan. Mutta ei. Ystävä oli aina niin kaunis ja hellä. Hän koski minua myös itsensä ja minun vuoksi. Koska me molemmat pidimme siitä.
”Ria… Onko se sama ihminen pitänyt susta huolta myös silloin, kun sä olit pieni?”
Nyökkään.
”Oon pahoillani, että kysyn tästä aiheesta, mutta koskiko se sua myös silloin?”
”Tarkastelun vuoksi. Joo.”
”Ria…”
”Rakastin häntä. Syvästi. En tiedä, kuka olen, kun hän ei ole täällä. Tuntuu, että hän oli iso osa minua ja elää nyt minussa.”
”Ria.”
Alva ei ole koskaan kutsunut minua nimeltä näin monesti. Hän tulee lähemmäs ja pyytää saada halata minua. Minä käperryn aivan kiinni häneen ja kiedon käteni hänen ympärilleen. Alva tuntuu lämpimältä ja turvalliselta, kuin olisi aina ollut siinä.
”Sä olet ihan uskomattoman arvokas ja tärkeä. Kai sä sen tiedät?”
Tuijotan itkuisena Alvaa silmiin. Haluaisin sanoa hänelle, että hän on kaunis, mutta en ole varma, onko hän enemmän kaunis kuin komea, kenties vähän molempia.
”Mä lupaan sulle, että otan tästä selvää. En voi tehdä sulle lupausta suojella sua ikuisesti, koska maailma on perseestä eikä ota sellasia lupauksia tosissaan. Näit, miten Cillan kävi. Mä en vittu ikinä tahdo nähdä sellaista enää, ja me molemmat tiedetään, että se tuskin jää siihen.”
Nielaisen. Tiedän, että Cillan runnottu ruumis tulee olemaan yksi niistä painajaisista, joita pyöritän elämäni loppuun saakka. Alva on selvästi aikeissa kannustaa minua lisää, kun käytävältä alkaa kuulua huutoa. Hän singahtaa ylös oitis ja ryntää käytävään.
”Milo? Milo! Tsiisus!”
Alva katoaa käytävälle, seuraan perässä hitaasti kuin jokin minussa ei tottelisi. Koko kehoani jäätää käydyn keskustelun jäljiltä. Käytävällä haisee veri. Lattialle on pudonnut isoja tahmeita pisaroita. Seuraan niitä Kaninkoloon ja näen, kuinka Milo on asetettu divaanille makaamaan.
”Mitä vittua sulle kävi?”
Milon vatsassa ja kyljessä on suuria haavoja. Myös ohimolta ja nenästä valuu verta. Pojan nenälävistys näyttää menneen rikki. Ross on jo pyyhkimässä Milon kehon haavoja.
”Mä jouduin tappeluun jonkun Vestan korston kanssa.”
”Vestan? Mitä? Ei sen gangin kuuluis vetää meikäläisiä turpaan!”
”No ei kuuluiskaan, mutta tässä oli pointti.”
”Pointti?”
Hetken koko Kaninkolo on hiljaa. Taustalla soinut radio sammutetaan. Kaikki tuijottavat jännittyneinä Miloa.
”Ne on liittyneet Medean porukoihin.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti