Luku 10: Joen yli (Helios)
Medea on kutsunut joukkoja paikalle. Kaikki saapuvat eri aikoihin ja eri sisäänkäynneistä nykyiseen tukikohtaamme. Me kaikki tiedämme, että olisi parempi, jos tukikohtamme olisi jokin pysyvämpi ja tarkemmin piilossa oleva paikka, mutta paremman puutteessa pieni joukko kapinallisia kokoontuu vanhaan kuntosaliin.
Olivia ja Medea pysyttelevät toistensa lähettyvillä. He eivät kosketa toisiaan usein, mutta tunnen heidät molemmat riittävän hyvin erottaakseni, että jotakin on tapahtunut heidän välillään. Eräänlainen välittömyys ja uusi intiimeys huokuu heidän väliltään. Rakastan katsella sitä, vaikka tunnenkin piston sydämessäni. Mitä pitempään tuijotan tyttöjä, sitä enemmän ajatukseni harhautuvat siskooni. Huokaan syvään.
Medea on kiivennyt tikapuille, jotta kuulisimme hänet paremmin. Salissa on alle kaksikymmentä henkeä, ja me kaikki tuijotamme rennosti pukeutunutta Medeaa tikapuilla. Minulla on oma epäilykseni siitä, miksi hän on tällä kertaa halunnut isomman porukan koolle.
”Kiitos, ystävät, kun saavuitte paikalle”, Medea aloittaa kuuluvalla äänellään. ”On mittava riski viipyä tässä tilassa pitempään, joten aion olla asiassani nopea. Ensinnäkin – joukoissamme on uusi jäsen.”
Olivia kävelee lähemmäs Medeaa ja heiluttaa kättään.
”Tässä on Olivia. Hän toimii kanssamme vastaisuudessa.”
”Moro kaikille”, Olivia tervehtii kuuluvalla äänellään. Joukosta kuuluu tervehdyksiä, kukaan ei näytä tuomitsevan uutta jäsentä.
”Ja sitten itse asiaan. Olemme suunnitelleet jo pitemmän aikaa soluttautumista monarkian ytimeen. Tietooni on kantautunut, että kuninkaanlinnassa tarvitaan palveluskuntaa. Haastatteluja käydään joka päivä vartioiduissa tiloissa. Pystyn ohjeistamaan kaiken tarvittavan haastatteluja varten, olen ollut itse seuraamassa niitä aikanaan.”
”Eikö tuo ole ihan hirvittävän vaarallista, jos jäämme kiinni?”
”Me emme jää kiinni”, Medea sanoo hymy punatuilla huulillaan. ”Luomme tarkan suunnitelman joka askeleesta. Myös sen varalle, että jotain sattuu.”
”Kuinka kukaan tässä osassa kaupunkia asuva pääsisi lähellekään linnaa? Nehän nauraa räkäisesti, jos joku meikäläisistä laittaa hakemuksen menemään.”
Ilme Medean kasvoilla käy itsevarmemmaksi. Me olemme puhuneet tästä monesti, suunnitelleet soluttautumista, mutta viimein se tuodaan julki aktiivisimpien kapinallistemme korville. Arvaukseni osui oikeaan. Medea nostaa viimein kissan pöydälle.
”Joukoissamme on eräs, joka on enemmän kuin valmis vapaaehtoiseksi soluttautujaksi. Helios, tulisitko tänne?”
Astelen joukon läpi eteen. Värikäs porukkamme tuijottaa perääni, tunnen katseet joka solullani.
”Helios on osoittautunut rakkaaksi ystäväkseni ja oikeaksi kädekseni. Helios, joka on minulle kuin veli, on lupautunut yrittämään. Helioksella on kaikki tarvittava pestin saamiseksi.”
”Eikös hän ole pelkkä tatuoija?”
”Ei meikäläisiä huolita sinnepäinkään!”
”Ei pahalla, Medea, mutta…”
Medea kohottaa siron kätensä ylös. Kaikki hiljenevät hetkessä.
”Minä olen valintani tehnyt. Kyseenalaistatteko sen?”
Hiljaisuus on rikkoutumaton.
”Sitä minäkin.”
Medea alkaa selostaa kaikille, kuinka toimintasuunnitelmamme etenee. Minun tehtäväni on vakuuttaa linna pätevyydestäni ja soluttautua sisäpiiriin. Olen aina ollut huomaamaton ja melko väritön. Riisun lävistykseni ja peitän näkyvimmät tatuointini hihalla. Siistin hiuksiani, olen heille se, mitä hovi tarvitsee. Kyllä minä osaan. Tahdon, että Medea voi luottaa minuun. Olen hänelle tärkeä. Haluan olla.
Kun kokoontuminen on päättynyt, vain Medea ja Olivia jäävät salin puolelle. Muutama muu, mukaan lukien vastikään haavoittunut mies, ilmoittavat jäävänsä rakennukseen yöksi.
”Sä meinaat sitten ihan tosissasi ryhtyä tähän hommaan”, Olivia tokaisee ja tökkää minua olkapäähän. ”Kova jätkä. I respect that.”
”Jos minä onnistun saamaan jalkani ovenväliin, kaikki siitä eteenpäin on ihan okei. Minua ei jostain syystä hermostuta linnassa vakoileminen, olemme käyneet kaikkea huolellisesti läpi Medean kanssa.”
”Kannattaa silti muistaa, että jos saamme sinut sisään, sinut tutkitaan huolellisesti. On myös mahdollista, että linnaa ja päättäjien toimintaa on muutettu tietoisesti sen jälkeen, kun minä päätin ryhtyä kapinaan. On mahdollista, että he osaavat odottaa meidän yrittävän tällaista.”
”Jep, ne on taatusti muuttaneet toimintamallejaan sen jälkeen, kun Medea lähti”, Olivia sanoo. ”Osaavat odottaa Medealta jotain tällaista.”
Olivian kasvoilta erottuu jotain vaikeaa.
”Tiedätkö, Helios, sä voit sitten kuolla. Ne siellä ei tunne mitään armoa, jos sä jäät kiinni.”
”En jää kiinni.”
”Niinhän kaikki aina sanoo.”
”Etkö usko minuun?”
”En mä sitä tarkoita.”
Olivia tarraa minua olasta ja katsoo pitkään silmiin tummilla silmillään.
”Mä pidän tätä suunnitelmaa todella uhkarohkeana, vaikkakin erittäin kannattavana. Oon varmaan paska ihminen, kun suren, että just sut valittiin tähän rooliin.” Olivia puhuu niin, että Medea vieressä kuulee myös kaiken. ”Mä en tahtoisi nähdä, kun mun vanhasta ystävästä tehdään varoittava esimerkki.”
Olivia puristaa vielä kerran lujaa ja kävelee kohti ulko-ovelle vievää käytävää. Jään seisomaan jäykkänä paikalleni, en uskalla katsoa Medeaa silmiin.
*
Kun odotettu päivä koittaa, koko olemukseni on jäykkä ja vaikea. Kaikki on käyty tarkasti läpi, papereissani ei ole moitetta. Olen toiminut kunniallisena, joskin köyhänä kansalaisena koko ikäni eikä minulla ole merkintöjä rikkomuksista. En ole ainoallakaan mustalla listalla, ja se on aina ollut valttini kapinassa. Medea voi luottaa siihen, että hänen riveissään on joku, joka kelpaa kelpo kansalaisesta tarpeen tullen.
Medea kertaa kanssani miesten vanhoissa pukukoppitiloissa kaiken. Kun kaikki on sanottu, Medean kasvoilla on vaikea ilme.
”Jos sinä menehdyt, minä en anna sitä itselleni koskaan anteeksi.”
”Me molemmat tiedämme, että tämä on paras ratkaisu. Ihan kaiken kannalta.”
”Silti.”
Medea painaa otsansa otsaani vasten. Äkillinen hellyys saa kehoni huutamaan.
”Olet minulle rakas.”
”Niin sinäkin minulle”, kuiskaan ja suljen silmäni.
Minä jätän taakseni tutut kadut ja Medean taakseni, en ehdi nähdä Oliviaa koko aamuna. Kuljen kaupungin eri osien halki siirtyen alati hierarkiassa korkeammille alueille. Vilkuillessani ympärilleni tiedän, minkä vuoksi tämän teen. Rikottuja ikkunoita ja kauan sitten suljettuja liikkeitä. Eikä pahin ole nähtävissä. Pahin on laitettu pinnan alle piiloon. On olemassa alueita, joita valo ei kosketa. Ne eivät ole täällä keskellä sivistystä, ne on haudattu syvälle.
Kaduilla kuhisee, kun pääsen lähemmäs jokea, jonka takana kuninkaanlinna ja rikkaiden asuinalueet ovat. Ihmisiä on ryhmittäytynyt jononomaisiin asetelmiin, läpi ei meinaa päästä. Mitä pitemmälle menen, sitä enemmän ihmisiä tunkeilee kaikkialle. On hankala erottaa tungokselta, mitä edempänä tapahtuu, sillä kaikki ihmiset tukkivat tien, tallovat toistensa päältä, jäävät toistensa jalkoihin.
Erotan hattupäisiä kuninkaan miehiä, poliisit täyttävät kadut ja yrittävät säilyttää järjestystä. Rinnassani tykyttää. Mitä täällä tapahtuu? Minne nämä ihmiset yrittävät päästä? Polisiit sysäävät rajuin ottein väkeä syrjään, ihmisiä kaatuu ketjussa. En kuule, mitä poliisit huutavat, en erota huulten liikkeestä sanoja. Kaikki hukkuu kohinaan, ihmisiä on liikaa, en enää ymmärrä, mitä tapahtuu. Joka puolelta joku koskee minuun, tilaa hengittää en ole, täytyy päästä pian pois ennen kuin kukaan ampuu.
Törmään yhteen poliiseista, ja yritän huutaa tälle melun läpi, mutta tämä vain jatkaa ihmisten siirtelyä ja huutamista.
”Minä olen menossa kuninkaanlinnaan! Hei! Minulla on kulkulupa!”
Kaivelen olkalaukustani ryttääntynyttä kutsua työhaastatteluun, mutta ihmisiä pakkaantuu lähelleni ja paiskaannun kauemmas poliisista, keskelle ihmismassaa. Puristan kutsua tiukasti ja nostan käteni ylös senkin uhalla, että se saatetaan tulkita kapinanosoitukseksi.
”Kuuletteko! Minulla on lupa!”
Kun joku tarttuu minua ranteesta ja nykäisee minut rajusti matkaansa, törmäilen ihmisiin ja puristan lappusta tiukemmin vasten rintaani. Minut raahataan ihmismassan läpi joelle, jonka reunoille on pakkautunut kasa aseistettuja poliiseja. Ihmisiä poukkoilee joka suuntaan.
”Näytähän sitä lappusta, nuorimies”, leveänaamainen poliisimies sanoo minulle raahattuaan minut aseistetun rykelmän taakse turvaan. Ojennan rypistynyttä paperia miehelle, hän tuijottaa sitä hetken ja viskaa sen minulle takaisin niin, että se putoaa maahan ja joudun nostamaan sen. Pelkään, että kurottaessani hän potkaisisi minua kasvoihin, mutta mies ei tee mitään.
”Valitsit sitten juuri oikean päivän loikata paremmalle puolelle, poju”, mies nauraa. ”Kulku suljetaan virallisesti tänään. Teidän sakkinne ei pääse enää toiselle puolelle.”
Mitä?
Mies nauraa ilmeelleni ja pudistelee päätään.
”Kuulit oikein. Teidänlaiset ei enää pääse toiselle puolelle.”
”S-suurin osa kaupungistahan on tällä puolella jokea.”
”Tälle on syynsä. Ymmärrät varmasti, jos pääset tuon kivan lippulappusi kanssa oikeisiin töihin.”
En sano mitään. Tuijotan aseistettujen miesten selkiä ja ymmärrän, että tämän on yhden ajan loppu. Ihmiset huutavat ja mellakoivat, mutta se ei auta. Jos hallinto pyrkii tällä ratkaisulla rauhoittamaan mellakat, he vain pahentavat tilannetta. Nälkäiset ja köyhät eivät ikinä hyväksy eriyttämistä. Ihmiset taistelevat kuolemaan saakka. Sitäkö meiltä halutaan? Ajattelen Medeaa. Kapinaa tarvitaan enemmän kuin koskaan. Kuningas ja hänen neuvostonsa on saatava ammuttua alas.
”Sinulla kävi tuuri, poju. Eiköhän mennä. Pääsee teikäläisetkin kerrankin näkemään oikeaa maailmaa.”
Juuri, kun olen siirtymässä poliisin perässä joen yli, kuulen laukauksia. Käännyn ja näen poliisirykelmän yli hypänneen pienen ihmisen, hädin tuskin täysi-ikäisen. En säpsähdä, vaikka erotan verisen läikän tämän selässä. Maassa maatessaan ruumis on vain ruumis. Poliisit tiivistävät rykelmää, kun ihmismassa räjähtää. Tavaroita lentää, ihmisiä kaatuu ja tallaantuu. Kaiken keskellä makaa ruumis.
”Helvetin hyvä ajoitus”, poliisi hymähtää edelläni.
Tuijotan kaaosta vielä hetken. Ajattelen maailmaa sellaisena kuin se oli. Tämä muuttaa kaiken, minä tiedän sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti