Luku 25: Tähtäin (Ria)
Alva nojaa tiiliseinään jalat harallaan ja polttaa tupakkaa vetäen syviä henkäyksiä. En ole koskaan nähnyt Alvan polttavan, kuvittelin, että hän ei tee sitä enää. Edelliset päivät ovat olleet pelkkää pyöritystä. Meillä ei ole pysyvää paikkaa, jossa yöpyä, ja kaikkiin sattuu vielä liikaa. Menetykset alkavat erottua Alvan hillityssä olemuksessa. Hän vetää henkoset tupakasta ja tumppaa sen asvalttiin. Hetken hänen katseensa on niin kova, että miltei säikähdän.
”No worries, en polta enää muuten kuin hätätilanteissa”, Alva hymähtää ja painaa leukaansa aavistuksen alas. Hän tekee niin aina, kun yrittää piilottaa sen, että häntä itkettää.
”Alva.”
”Yeah?”
”Voinko minä tehdä jotain?”
”Pysyt vaan siinä, skidi. Ross ja muut tulee kohta. En tiedä, missä vitussa Milo on, se jätkä osaa kadota aina huonoimmalla hetkellä.”
”Uskotko, että he löytävät meille yöpaikan?”
”Varmaan osalle.”
Alvan kaulassa on koru, jossa on kolme metallinhohtoista helmeä. Hänen sormensa näpertävät korua hiljaa. Olen nähnyt saman korun ennenkin, mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun huomaan hänen koskevan siihen.
”Tää oli Rockin”, Alva huokaa. ”Tällaisina aikoina sitä miettii, miten hän olisi mahtanut hommat hoitaa. Sillä oli aina joku varasuunnitelman varasuunnitelma. Mutta mitä vittua pitää tehdä silloin, kun rajoja suljetaan ja omia ammutaan? Ne tahtoo meidät hengiltä. Nyt meidän kokoontumispaikka on räjäytetty. And they say it’s never targeted. Ja vitut. Ne tietää, ketkä täällä päin on remmissä ja nyt ne on ottaneet meidät kohteeksi. Vittu, pitäis olla Vestaan yhteydessä, että ei riehuis nyt. Sekin on varmaasti kohteena.”
”Mitä Rock sanoisi sinulle, jos näkisi sinut nyt?”
”Varmaan, että nyt skidi vittu, ei tässä olla kuolemassa. Nouse ylös, you’ve got it in you.”
”Sanoiko Rock sinua ’skidiksi’?”
Alvalta kestää hetki ymmärtää, miksi se jää mieleeni. Hän alkaa nauraa.
”Hah, joo, oon ehkä saanut siltä vaikutteita”, hän nauraa. On ihanaa kuulla hänen nauravan aidosti. Minulla on ollut ikävä tuota hymyä. ”Joskus mä mietin, että kuinkahan iso osa mun sukupuoli-identiteetistä ja maailmankuvasta on sitä, että Rock ja muut sen remmiläiset kutsui mua aina vaan skidiksi. Mä oon aina ollut vaan mä.”
”Tykkään siitä, että sanot minua siksi.”
”Ai jaa? Sä kyllä kiinnität huomiota ihan kaikkeen. Oot tiedätkö ihan tosi hyvä tarkkailemaan.”
”Niinkö?”
”Yeah. Oon tosi kiitollinen, että sä olet meidän lössissä. Koskaan ei ole liikaa tyyppejä, joihin luottaa. Honestly, oon tarvinnut sitä.”
”Tarvinnut?”
”Usko tai älä, mä en pohjimmiltani ole mikään bondaaja. Mä tuun toimeen vaan tosi tietynlaisten tyyppien kanssa.”
Nyökkäilen. Tuijotan pitkään Alvaa, jonka piirteet olen viimein alkanut oppia ulkoa. Kasvojen lävistykset, neonkeltainen siili ja kaikki nuo lukuisat tatuoinnit. Aina välillä muistelen, että Alva on ihminen, joka on tatuoinut tähden jokaiselle menettämälleen ihmiselle. Se asetti hänet lopullisesti siihen valoon, jossa hänet nyt näen.
”Mitä sä skidi noin intensiivisesti mietit?”
”Am…”
”Haha, ei sun tarvii mulle kertoa. Ootellaan vaan, että noi muut tulee tänne.”
Hymyilen vaikeasti.
”Yritän olla tuntematta itseäni Rockin jokskin b-luokan versioksi näinä aikoina”, Alva huokaa.
”Oikeasti?”
”Ootko sä järkyttynyt, että mullakin on näitä hetkiä?”
”Sinä olet aina niin vahva ja itsevarma.”
”Voi, skidi. Kaikki on epävarmoja jostain. Mun isoin heikkous on aina ollut se, kykenenkö suojelemaan mun rakkaitani ja tätä aluetta.”
Se on kunniallinen tavoite. Ristin jalkani ja jään nojaamaan toiseen polveeni. Samalla kuulen jotakin. Se tulee kauempaa. Alva huomaa jännittyneisyyteni ja kumartuu eteenpäin.
”Mitä nyt?”
”Jotain tapahtuu. Torilla.”
”Torilla? Ei kai…”
”Kuuntele.”
Alva hengittää aivan hiljaa lähes minussa kiinni. Sitten kuuluu huutoa. Alva tarraa minua kädestä.
”Onhan sulla ase?”
Nyökkään.
”Aight, pysy tässä.”
”Ä-älä mene yksin!”
”Ria. Mitään pahaa ei tapahdu. Tällä kertaa sun elämän aikuiset ei petä sua. Okei?”
Hänen sanansa tulevat niin yllättäen, etten ehdi väistää niitä. Ne nostattavat kyyneleet silmiini. Alva sipaisee poskeani ja hymyilee koko sydämestään. Hän nyökkää. Minä nyökkään.
”Pysy tässä. Jos rupeaa tapahtumaan, mene siihen hylättyyn kahvilaan kahden korttelin päässä. Älä katso taakse. Sä osaat käyttää sun asetta. Taitava.”
Nyökkäilen. Kun Alva katoaa kulman taa, kaivan pienen käsiaseen vyöltäni. Pitelen sitä sillä kunnioituksella, jonka se ansaitsee. Olen kerran riistänyt ihmisen elämän ja tiedän, että pystyisin siihen uudelleen. Olen alkanut ymmärtää, että Alva on joku, jonka eteen tekisin mitä tahansa.
Meteli yltyy. Miksi se on aina sitä samaa? Huutoa ja pamahduksia. Pystyn erittelemään kaikki äänet, tällä kertaa ne eivät puuroudu äänten suureksi massaksi. Yllättäen ymmärrän, että jossain ammutaan.
Alva.
Ajatus hänestä täyttää kaikki ääreni. En voi antaa hänelle tapahtua jotakin. Nämä ajat ovat riistäytyneet käsistä. Kaikki ovat kaikkia vastaan, yhteiskunta on kollektiivinen sotku, jossa jokainen osoittaa jotakuta aseella. Puristan asetta niin, että tunnen, kuinka käteni hikoaa. Sydän hakkaa.
Kävelen eteenpäin, annan äänten johdattaa minua. En erota Alvaa ihmisten keskeltä. Kaduilla mahtuu kulkemaan, mutta torin suunnalle on pakkaantunut ihmisiä. Erotan tummiin pukeutuneiden ja aseistautuneiden poliisien rivit. Sydämeni hakkaa niin, että sattuu. Poliisit estävät ihmisten pääsyn pois. En näe Alvaa. Takaani poukkoilee lisää ihmisiä, väistän kaikkia. Skannaan ihmiset ympärilläni, en erota tuoretta verta tai mustelmia. Tämä ei ole kansalaisten kahakka.
Menen lähemmäs. Erotan, kuinka jotakuta pidetään maassa, paksupohjainen kenkä painaa kasvot asvalttiin. Sävähdän, vaikka ihminen on minulle täysin vieras. Kaikki seisovat jännittyneenä, poliisit ovat eristäneet ihmiset kauemmas. Kaikki muistavat edellisen kerran, kun kansa mellakoi. Sen, mitä siitä seurasi. Äänimaailma on kaoottinen, mutta kukaan ei silti tee mitään, kukaan ei tahdo kuulaa kalloonsa. Hetkessä olen kiitollinen, että emme ole Vestan alueella. Siellä ihmiset eivät malttaisi sekuntiakaan.
”Missä hän on? Missä te pidätte häntä?”
Erotan puheen selkeästi kaiken muun mekkalan keskeltä.
”Kuninkaan sisar, missä hän on?”
Maahan painettu yskii ja rimpuilee. Hänen kasvonsa ovat veressä. Minua oksettaa. Väkivalloin maahan painettu ihminen. Olen varma, että hän ei tiedä Medeasta mitään.
En kestä katsoa tällaista. Vilkuilen ympärilleni, ehdin hyvin sujahtaa isoimman ihmismassan ohitse. Olen pieni ja kerrankin osaan käyttää sitä edukseni. Erotan rakennustyömaan huteran rakennelman, samanlaisen, jolle Cilla kiipesi kuolemansa päivänä. Kokeilen onneani. Tämän kaaoksen keskellä kukaan ei ehdi huomata, että kiipeän. Korkeammalta näen suoraan poliisien eristämän alueen keskelle. En vieläkään erota Alvaa missään. Mitä Alva sanoisi siitä, mitä olen nyt tekemässä?
Minä tiedän, että kaaos syntyy joka tapauksessa. Joko he ampuvat meitä tai me heitä. Vihaan sitä, että on olemassa asetelmia. Että on olemassa maailma, jossa ”he” vastustavat ”meitä”. Me olemme samoja ihmisiä, samasta sykkivästä sydämestä. Ja silti emme koskaan kohtaa. Ihmisyys on väännetty uusiksi, etuoikeudet ja valta saavat ihmiset tekemään mitä tahansa.
Kun osoitan aseeni, tiedän, millaisen ketjureaktion laukaus aiheuttaa. Kukaan ei ehdi nähdä minua. Osoitan aseeni kohti kansalaista maassa pitelevää poliisia ja laukaisen.
Alva on aina sanonut, että olen hyvä tähtäämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti