Luku 38: Veljen silmä (Ria)
”Alva! Alva hei, for real, oletko sinä nyt ihan varma, että sinun kannattaa tehdä tällaista juuri, kun olet viimein palannut tähän maailmaan? Jos saan sanoa, niin en kannata tätä nyt yhtään!”
Alva on aseistautunut rankemmin kuin muistan hänen aseistautuneen ennen. Kahakka on levinnyt torikulmalla ja Alva on valmis osallistumaan välittömästi. Helios tuli paniikissa kertomaan meille muille uutiset. On vielä epäselvää, mitä kahakka koskee, mutta me tiedämme Vestan sakin olevan osallisena tapahtumiin. Nykypäivänä tuntuu mahdottomalta määrittää, keitä kaikkia ”Vestan sakkiin” kuuluu; tuntuu, että kaikki tahtovat olla hänen puolellaan. Kukapa ei haluaisi olla voittajan puolella, niin maailma on aina toiminut.
”Hei. Mieti nyt. Jos siellä on kauhea kasa sinun vanhoja tuttujasi, miten sinä pystyt menemään sinne ilman, että sinut tunnistetaan?”
”En mä pystykään.”
”Haluatko sinä sitä nyt?”
”On pakko. Tilanne täällä alkaa riistäytyä ihan vitusti käsistä. Meidän täytyy ratkoa alueelliset ongelmamme ennen kuin me ryhdytään räiskimään linnan suuntaan.”
”Olet oikeassa.”
Huokaan syvään. Katson pitkään Alvan voimakasta siluettia.
”Eli mitä sinä aiot nyt?”
”Käyn tsekkaamassa tilanteen ja toimin sen vaatimalla tavalla.”
”Vähän tarkemmin, kiitos, tuo voi tarkoittaa mitä vain.”
”Indeed. Mä haluan vain nähdä, onko Vesta siellä ja mitä vittua sen naamassa tapahtuu, kun se näkee mut taas.”
”En usko, että Vesta on siellä. Siitä on tullut tuollainen Medean kaltainen valtansa takana piilotteleva paskiainen.”
Alva tulee lähemmäs ja painaa minut hetkeksi vasten kokoontumispaikan eteiskäytävän seinää. Hänen silmänsä siristyvät ja huulensa raottuvat.
”Mun baby girl. Ei mitään hätää. Me selvitään tästäkin. Käydään vaan tsekkaamassa paikat.”
Baby girl.
Ruumiissani leimuaa. Alva sytyttää sen tuleen. Kaikki ne perhoset, jotka läpättävät hänen kosketuksestaan, palavat. Hän painaa minut seinää vasten, työntää lantiollaan minua kiinni seinään ja suutelee lujaa.
”Mun ihana tyttö.”
”En voi uskoa, että olet todella siinä sanomassa minulle noin.”
”Ria, sä olet niin vitun ihana. Niin vitun ihana.”
En pysty muuta kuin hymyilemään leveästi. Tämän hän osaa. Pyörittelen yhtä hänen neonkeltaista rastaansa sormieni välissä ja suukotan häntä poskelle.
”Ole varovainen. Turvaan sinun selustasi.”
”Thank you, baby.”
Kaduilla huomaa välittömästi, että jossakin mellakoidaan. Tavaroita lentelee, vaaran tuntu tanssii ilmassa. Alva luikahtaa sulavasti sekaan katujen rähinään, yritän pitää katseeni tiukasti hänen keltaisissa rastoissaan, etten kadota häntä massaan.
Tänään missään ei räjähdä. Erotan vain sotkuista ihmismassaa hukkumassa neonvaloihin. Joku huutaa, toinen huutaa lisää, kakofonia on valmis. Kaduilla on irronneita hampaita ja verta. Tämä on kaukana pienestä kahakasta.
”Hei, Ria!”
Tuttu, kirkas ääni keskeyttää minut. Käännyn sen puoleen. Lea juoksee ponnari heiluen lähemmäs.
”Hei, mitä sinä täällä teet? Helios ei varmasti tykkää, jos –”
”Mä osallistun!”
”Ehkä tuo ei ole hyvä idea. Emme edes tiedä, mitä täällä tapahtuu.”
”Joka päivä täällä jotain tapellaan, mutta ei tällä tavalla!”
”Lea. Minusta ei ole fiksu ajatus, että tulet mukaan. Alva on jo täällä.”
”Uuu, joo, se aikoo sit vissiin näyttää taas naamaansa ihmisten keskuudessa? Siitä on tullut rohkeampi taas, kun se sai sut.”
”Nyt ei ole hyvä hetki juttutuokiolle. Menen turvaamaan Alvan selustaa, mene sinä kertomaan Heliokselle, että olemme täällä ja tarkastamme tilanteen.”
”Entä, jos ne haluavat nimenomaan Alvan? Tää on tosi huono hetki sille mennä kenenkään näytteille!”
Olen osittain samaa mieltä, mutta en tahdo alkaa vääntää siitä tässä.
”Lea…”
”I’m coming with you two. Mua ei voi käskeä kotiin.”
Hänen uhmastaan tulee hetkessä mieleen Milo. Sävähdän, kuin muistan, miltä pojan pää näytti hajonneena.
”Lea –”
Mutta tyttö on jo menossa.
”Oota, tuol on mun tuttuja, pieni hetki!”
Katson kauhuissani, kuinka Lea katoaa kulman taakse. Yritän seurata häntä, mutta samassa tajuan, että olen jo kadottanut Alvan. Adrenaliini saa kehoni tärisemään. Paniikki nousee, vaikka koetan saada sen pysymään aisoissa.
Yritän päästä lähemmäs toria, mutta ajaudun keskelle ihmismassaa. En saa henkeä, kun joka puolella poukkoilee ihmisiä ja tunnen, kuinka heidän kaikkialta päälleni tunkevat kehonsa rutistavat minut kasaan. Yritän huutaa, mutta en kuule mitään, keuhkoistani ei lähde pihahdustakaan. Paniikki täyttää aistini, tuntuu, että litistyn kasaan.
Sitten.
Suoraa huutoa. Raskas, suuri ääni, kuin jotain rikkoontuisi. Jokin iskeytyy jotakin vasten.
Ihmismassa kaikkoaa pois äänen tieltä, minä jään seisomaan keskelle autotietä ja tuijotan vieressäni aukeavaa toria. Auto on ajanut suoraan suihkulähteen kulmaan, ihmisiä poukkoilee siellä täällä. Erotan kaiken sekasorron keskeltä kaksi hahmoa. Joku suuri, paljon toista hahmoa suurempi, pitkä ja roteva. Ja sitten maahan potkittu rastapäinen, ja siihen kaikki ajatukseni lakkaavat.
En kuule sekasorron keskeltä, mitä tapahtuu, sanooko rotevampi henkilö mitään. Näen vain maahan painetun Alvan, joka alkaa kerätä huomiota. Ihmiset huomaavat hänet, kenties jopa tunnistavat.
Alva, joka on aina osannut tiensä ulos tilanteesta kuin tilanteesta, näyttää suuren järkäleen riepottelemana pelkältä nukelta. Hän ei ole koskaan näyttänyt yhtä pieneltä, ja minut täyttää sama häkellys kuin silloin, kun ymmärsin, että vuodet ovat asettaneet häneen tunnistamattoman haurauden.
On selvää, että kaikki kokoontuvat nyt tänne. Menen täristen lähemmäs, en anna kenenkään huomata, että kannan asetta. Olen pieni. Olen tyttö. Kukaan ei kiinnitä kaltaisiini huomiota, ei, vaikka tukkani on kirkkaanvihreä.
”Tässä teille varoittava esimerkki!” järkäle huutaa. ”Täähän on se teidän rakas pelastajanne, right? Missäs vitussa se on tähän asti lymynnyt? Ettei vaan ois vältellyt velvollisuuksiaan tän alueen entisenä vartijana ja antanut teidän niellä paskaa. Vieläkö ootte valmiita antamaan sille anteeksi?”
Ihmiset ympärillä liikehtivät levottomasti. En vieläkään tiedä, miksi tämä kaaos on virinnyt, miksi ihmiset jälleen tappelevat vai onko sille olemassakaan syytä. Näen vain Alvan, joka on potkittu maahan paljon häntä suuremman ihmisen toimesta. En kykene hahmottamaan mitään muuta.
Tiedän, mitä tekisin. En ehdi juosta minnekään, lähettyvillä ei ole rakennustelineitä eikä parvekkeita, joista ampua. Ampuisin Alvaa pitelevää ihmistä tästä käsin, vaikka kaikki näkevät minut. En ehdi enää juosta. Minä tiedän, miten tässä käy, jos en tee sitä. Sydämeni hakkaa. Käsi hakeutuu pienelle aseelle takkini sisätaskussa.
Ja sitten.
Vaalea tyttö hyppää täysin yllättäen sivulta järkäleen kimppuun ja iskee tätä puukolla olkaan. Tapahtuma riittää siihen, että Alva saa potkaistuksi itsensä ylös ja noustua ylös. Hänen katseensa skannaa ympäristön ja havaitsee minut. Hän pinkaisee juoksuun. Kaaos puhkeaa valloilleen.
Minulta kestää liian kauan ymmärtää, että se, joka on iskenyt puukkonsa toisen olkaan, on Lea. Vaaleapäinen tyttö roikkuu hurjistuneena järkäleen kimpussa, kunnes muut kiskovat hänet irti ja näen, kuinka tytön kädet lukitaan selän taakse. En ehdi tehdä mitään. Meidän on päästävä täältä pois ennen kuin Alva saadaan uudelleen kiinni. Tiedän, että emme ehdi. Ihmisiä tulee joka puolelta, ehdin päästä Alvan viereen, mutta kaikkialla on joku, me jäämme väistämättä kiinni.
Mikä on pahinta, mitä voi tapahtua? Että Vesta saa hänet ja antaa Medealle? Ja –
Joku kiskaisee Alvan lujaa avonaisesta ovesta sisälle. Aivan kesken juoksun. Pysähdyn välittömästi, vaikka vauhtia on liikaa, ja suihkaisen itseni samaisesta ovesta sisälle. Ovi lämähtää kiinni, erotan hämärästi alas kellariin vievät portaat ja huppupäisen hahmon.
Olen liian kauhuissani ja adrenaliinin kiristämä sanoakseni mitään. Alva rimpuilee ja rähisee.
”Mitä vittua? Mitä VITTUA just tapahtu?!”
”Hys nyt saatana, ne saa sut kiinni tolla mekastuksella!”
Äänessä on jotakin tuskaisen tuttua. Alvan räyhääminen lakkaa kuin leikaten.
”Hei oota sekunti…”
Huppupäinen päästää irti Alvasta, joka keinahtaa rajusti taaksepäin. Nappaan hänet kainalooni, häntä on potkittu rintakehään ja käsivarsiin.
Huppupäinen vetää hupun kasvojensa edestä ja paljastaa tummat, parrakkaat kasvot. Tiukat leukaperät ja muutama arpi keskellä kasvoja.
”Ross!” Alva huutaa ennen kuin ehdin tehdä mitään. Hän ryntää kivuissaankin tiukasti kiinni Rossiin. Halauksessa on jotakin lujan veljellistä, he molemmat takertuvat toisiinsa ja hakkaavat toistensa selkiä.
”Broidi… mitä vittua, mitä vittua… Mä luulin, että. Että…” Alva itkee.
”Niin mäkin luulin. Vittu veli sä oot ihan paskana.”
”Mitä täällä tapahtu, ja mitä meille tapahtu, ei helvetti mä etsin sua kaikkialta ja olin ihan varma et…”
Heistä molemmista pakenee epämääräistä emotionaalista huutoa.
”Mä olen etsinyt sua kaikkialta”, Ross sanoo ääni väristen.
”Niin mäkin sua. Sun on täytynyt huomata se.”
Me molemmat tuijotamme Rossia pitkään.
”Se silmäkuvio”, Alva henkäisee. ”Se oot kuin ootkin ollut kaiken aikaa sä.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti