OSA II.
Luku 30: Silmä (Ria)
6 vuotta kapinallisten joukkosurman jälkeen
Kauan sitten hylätyn suuren rakennuksen kylkeen on piirretty neonkeltaisella suuri silmä. Pysähdyn sen eteen, kallistan päätäni ja tuijotan sitä takaisin. Se ei kerro minulle sen enempää kuin samanlaiset silmät, joita koko kaupunki on piirretty täyteen. Hymähdän. Vastaavaa on nähty kuluneiden vuosien aikana paljon. Jotkut löytävät symbolin ja ryhtyvät lätkimään sitä joka paikkaan toivoen, että se herättäisi vielä jossakussa kauhua.
Mutta silmä on uusi. Se on tullut kuluneiden kuukausien aikana ja ryhtynyt seuraamaan katseellaan kansalaisia joka puolella kaupunkia. Olen kuullut spekulaatiot. Voisiko se olla? Onko se? Olisipa se.
Niin. Hänen nimensä on pyörinyt huulilla kaikki nämä vuodet. Sama nimi, jota minä ajattelen öisin pitääkseni itseni lämpimänä. Mutta hän ei ole enää täällä. Kukaan ei tiedä.
Alva katosi.
Alva, jota kunnioitin, Alva, joka opetti minulle kaiken. Jonka hengen säästämiseksi ammuin ensimmäisen luotini. Hän oli aina oikeassa. Se ei helpota koskaan, mutta siihen tottuu. Tämä elämä on opettanut sen minulle.
En ole hetkeksikään lakannut kaipaamasta häntä. Mietin jatkuvasti sitä aamua, jolloin jätin hänet ja Rossin roskakatokseen ja seurasin Miloa ja muita heidän kuolemaansa. En muista itse tapahtumasta mitään. Ruumiinpalasia. Tulta ja verta. Siihen loppuu kaikki, mitä muistan. Siitä kaikesta on jäljellä vain punertava palohaava selässäni.
Kuljen kauemmas silmästä, tuijotan sitä vielä hetken. Ainoa asia, jota kykenen ajattelemaan sen nähdessäni, on tatuointi Alvan toisessa olassa. Silmä on tismalleen identtinen sen kanssa. Tiedän tämän pelkäksi toiveajatteluksi. Minulla on omat syyni toivoa, että hän olisi vielä elossa jossakin tuolla. Kansa ei enää uskalla luottaa tulevaisuuttaan yhden ihmisen varaan, se teki sen virheen jo aikaisemmin ja me kaikki maksamme nyt hintaa siitä. Silti tiedän ihmisiä, jotka tunsivat hänet ja etenkin häntä edeltääneen Rockin. Ne ajat tuntuvat nyt kuvilta satukirjassa. Niitä ei enää ole. Aika on syönyt kirjan sivut rikki.
Jossain kulman takana erotan liikehdintää. Nuori tyttö on likistetty seinää vasten. Hetken ajan näen tytön paikalla itseni. Väritön ja harmaa. Siro. Käytettävissä. Kuin pieni lelu. Kehoni toimii ennen kuin ehdin ajatella. Tyttöä ahdistellut mies makaa asvaltilla pidellen haarojaan. Viiton tyttöä perääni, ja lamaantuneesta ilmeestään huolimatta tämä juoksee kanssani hylättyjen rakennusten ohi ahtaalle kujalle, jonne kaupungin valot eivät heijastu.
Erotan hämärässäkin tytön olevan nuori ja nätti, täydellinen uhri kenelle tahansa täällä tai High Townissa. Alva oli oikeassa siitäkin. En ole kuudessa vuodessakaan päässyt ihmiskaupan jäljille. Arkipäiväisiä ahdistelijoita sen sijaan saa käsiteltyä juuri näin. Tuijotan tyttöä, en koske häneen.
”Onko sinulla kaikki okei?”
Tyttö nyökkää vaisusti. Tämä todella tuntuu kuin katselisin pientä itseäni. Miten altis tuon ikäinen onkaan kaikelle. Kiitollisuuteni Alvaa kohtaan kasvaa entisestään.
”Kiitti. Noita on tosi paljon täällä päin.”
”Eipä kestä, en voinut jättää sinua yksinkään.” Vilkuilen ympärillemme. Liikenteen melu jää kauemmas. ”Voisin neuvoa sinulle pari liikettä. Noita tosiaan on täällä päin nykyään enemmän, voisi olla hyvä oppia muutama temppu.”
”Mä oon tosi kömpelö.”
”Ei se mitään, minäkin luulin joskus olevani. Sitä oppii kaikkea.”
Opetan tytölle muutaman potkun ja neuvon, mihin kohtaan lyödä milloinkin.
”Saanko demonstroida? Onko okei, jos kosken sinuun?”
”J-joo. Ihanaa, kun sä kysyt. Kukaan näinä päivinä ei kysy yhtään mitään.”
”Niin, ajat ovat menneet sellaisiksi.”
”Mä kuulen aina sitä, että meno oli erilaista ennen kuin Vestan alue levittäytyi Ridgeen.”
Säpsähdän. Konkreettisin muutos Medean noustua valtaan on ollut se, että me pienet ihmiset menetimme toisemme. Emme enää osanneet luottaa mihinkään senkään vertaa kuin ennen. Ja Alva katosi. Se mahdollisti Vestalle siirtymisen Ridgeen, eikä mikään täällä ole ollut ennallaan sen jälkeen. En nuku enää silmät kiinni. Muistan joskus ihmetelleeni kaninkololaisia, joista osa nukkui ase kädessä toinen silmä auki. Enää en ihmettele mitään.
”Hei? Lea, mitä sinä siellä norkoilet?”
Me molemmat hätkähdämme. Kadulle kävelee valkotukkainen nuorukainen, jolla on lävistys huulessa ja useampia korvissa. Tukka on leikattu kerroksittain, otsatukasta osa on pitempi. Jokin nuorukaisessa on aavistuksen tuttua, vaikka kaikki täällä näyttävät tältä. Hänen kasvonsa ovat kauniit. En yleensä muista kasvoja, mutta tämä mies herättää minussa muiston.
”Sori, mä…”
”Kuka tämä on?” Mies katsahtaa minuun.
”Autoin häntä.”
”Ai jaa?”
”Mua ahdisteltiin.”
”Mitä vittua! Missä! Käyn hakkaamassa sen!”
”Minä hoidin sen osuuden jo”, tokaisen. Miehen eleissä on jotakin suunnattoman isovelimäistä ja huomaan pohtivani, onko hän tytön isoveli. Heissä ei kuitenkaan ole mitään samaa. Tyttö ei puhu kuten hän. Tämä mies puhuu enemmän kuten minä, jäykemmin, sivistyneemmin. Puheenparsi, jolle Alva aina naureskeli.
”Anteeksi, tunnenko minä sinut jostain? Olen huono muistamaan kasvoja”, uskaltaudun kysymään mieheltä. Hän katsoo kuten täkäläiset usein katsovat. Arvioiden. Pohtien, olenko luottamuksen arvoinen.
”Minä en muista sinua.” En siis ollut.
”Selvä. Anteeksi. Näytit etäisesti tutulta, mutta kuten sanoin, heikko kasvomuisti. Näkyillään.”
Kun olen kääntymässä, kuulen tytön äänen.
”Oota! Kuka sä oot?”
Tyttö ja mies vaihtavat katseita, tytön intensiivinen tuijotus saa miehen heltymään. Ehkä tyttö todella on hänen siskonsa.
”Nimeni on Ria.” Sukunimeä minulla tuskin on koskaan ollutkaan.
”Mä oon Lea. Kiitti, kun pelastit mut.”
”Se on vähintä, mitä tässä maailmassa voi tehdä. Eipä kestä.”
”Anteeksi, että kysyn näin suoraan, mutta nykyään on ihan pakko. En tietenkään oleta, että vastaat mitään, mutta kuulutko johonkin porukkaan?” mies kysyy katsoen minua suoraan silmiin.
”Jos tarkoitat, olenko Vestan joukkoa, niin ei, en ole. En ole koskaan ollutkaan.”
Näinä päivinä toisen poliittiset näkökulmat on turvallisinta kartoittaa välittömästi. Useimmiten sitä ei tehdä kysymällä. Täällä päin pätevät toisenlaiset lait. Sana ei tarkoita mitään.
Mies ei sano mitään, jään vain tuijottamaan häntä hetkeksi. Hänellä on hyvin sievät ja sirot kasvonpiirteet. Missä ihmeessä olen nähnyt hänet? Silloin hänellä ei ollut lävistyksiä eikä yhtä veikeästi leikattua tukkaa.
Yhtäkkiä kuva rävähtää kasvoilleni. Lähes hätkähdän sen voimasta. Muistan taulut keskellä katua. Kuninkaan roikkumassa kapinallispojan kaulassa ja kertomassa, kuinka esimerkillinen työntekijä tämä on. Hätkähdän. En muista sen pojan nimeä, mutta tunnistan hänet hetkessä. Hän näyttää yhä samalta. Nuo kirkkaat vihreät silmät, häpeilemätön ja vilpitön katse. Sirot piirteet, nätimpi kuin tavalliset täkäläiset. Hän se on.
”Ah, sinä taisit tunnistaa minut”, mies hymähtää. ”Siitä vaiheesta elämässäni en juuri puhu. Joiltakin täällä saisi turpaansa. Ja pahempaakin. Vähältä piti -tilanteita on ollut vähän turhan monta.”
”Olen pahoillani.”
”Älä suotta. Minulla on verkostoni.” Mies ojentaa minulle kättään. ”Helios. Moi. Kiva tutustua.”
Miehen olemus rentoutuu silmissä. Tyttö hänen takanaan tulee lähemmäs.
”Mun nimi on Lea, taisit kuulla sen jo. Kiitti vielä.”
”Oletteko te kaksi sukua?”
He vilkaisevat toisiaan ja alkavat nauraa samaan aikaan.
”Ei todellakaan, vaikka toi kyllä kovasti yrittää leikkiä mun isoveljeä. Se on tollanen vähän kaikille”, Lea nauraa.
Helios pukkaa Leaa olkaan. Kaksikon välit loistavat heidän eleistään kauas.
”Kuule, Ria. Sinulla näyttää olevan homma hallussa.”
Kurtistan kulmiani.
”Autoit Leaa noin vain”, Helios hymähtää. ”Moni täällä kävelee ohi. Haluaisitko… Tuota noin. En yleensä ehdota tätä kenellekään.”
”Helios, aiotko sä…”
”Joo. Minusta tuntuu, että aion.”
”Kannatan.”
Vilkuilen kumpaakin vuorotellen, mutta en osaa lukea heidän eleistään tai ilmeistään mitään. Tämän täytyy olla politiikkaa. Kaikki nykyään on. Jos jollakulla ei ole poliittisia kantoja, se on etuoikeus.
”Ria. Juttu on seuraava – minä kuuluin kapinaan aikanaan. Olin se mies, jonka nykyinen hallitsija lähetti linnaan urkkimaan tietoja. Se kaikki oli valetta, kuten koko kansa nyt tietää.”
Nyökkään sen merkiksi, että pysyn kärryillä.
”No. Minun siellä olonihan oli tietysti pelkkää kulissia, mutta jotakin hyötyä siitä sentään oli. Minä sain selville totuuden ja pääsin pakoon.”
”Minä aina kuvittelin, että se sinne lähetetty nuorukainen pääsi hengestään.”
”Niin ne mielellään antoivat olettaa.”
”Mutta siinä sinä olet.”
”Tässä minä olen, ja niin on eräs toinenkin sellainen, josta kansa ei tiedä mitään.”
”Mitä tarkoitat?”
”Seuraa minua.”
Minun pitäisi olla epäileväisempi, mutta jokin Helioksen ja Lean rennoissa olemuksissa vetoaa minuun jo nyt. Sinua on vain helppo hyväksikäyttää. Luotithan sinä ystäväänkin. Vaimennan nuotin päässäni kädenhuiskautuksella ja jatkan kaksikon perässä syvemmälle katuja. Heidän oletettu majapaikkansa tuskin on kovin näkyvällä paikalla.
Kadunkulmassa on alas maan alle viettävät portaat, aivan kuten Kaninkolossa aikanaan. Tämä on eri puolella kaupunkia, mutta portaiden kävelemisessä on silti jotakin orastavan tuttua. Jokainen askelma huutaa Alvan nimeä. Ennen häntä en tiennyt, että toista ihmistä on mahdollista ikävöidä koko olemuksensa palolla.
Portaiden viereiseen seinään on piirretty sama neonkeltainen silmä, joka katselee koko kaupunkia milloin mistäkin. Päätän kysyä suoraan.
”Tiedättekö te, mikä symboli tuo on?”
”Emme. Olemme itse asiassa yrittäneet jäljittää sitä. Yksikään symboli ei ole merkityksetön. Joku taho yrittää viestiä sillä jotain, mutta emme toistaiseksi ole saaneet sitä selville”, Helios vastaa.
Astuessani sisään matalasta ovesta odotan Kaninkolon välkkyviä neonvaloja ja tiiliseinäistä käytävää. Jotakin kipeän tuttua ja rakasta, lempeää tuoksua, jota en muista mutta johon havahdun aina, jos jokin tuoksuu vähääkään samalta.
Tuttuutta ei tule. Eteinen on pieni ja tumma ja siitä avautuu suoraan ahdas huone täynnä tavaraa. Vanhoja hylättyjä jääkaappeja ja lamppuja ja muuta päällekäin pinottua tavaraa. Kauempana erotan valon, jonka tunnistan olevan lähtöisin pienestä keittiöstä. Keittiössä on pörrötukkainen ihminen pyörätuolissa. Kun hän kääntää pyörätuolinsa ja katsoo hymyillen Heliokseen ja Leaan, minun sydämeni jämähtää paikoilleen.
Pyörätuolissa istuu kuningas Jaron.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti