Luku 41: Absurdi leikki (Helios)
Tunnit eivät ole koskaan kuluneet yhtä hitaasti. Jokainen minuutti hakkaa luissani, pystyn keskittymään vain siihen, että Alva ja Ria eivät ole vielä palanneet. Rauhallisuuteni suli pois jo kaksi tuntia sitten, heillä kestää aivan liian kauan.
Jaron ja Ross ovat vierelläni, Oliviasta tai muista ei ole tietoakaan. Ross siivosi tyynesti kaiken eteisen pieneltä käytävältä, mutta veren haju on pinttynyt minuun, en saa sitä pois. Ross on hätkähdyttävä ihminen. Jaronin tapaaminen sai hänen ajatuksensa heti virtaamaan, hän on esittänyt minulle useita teorioita ja mahdollisuuksia. En ole pystynyt keskittymään mihinkään. Minun olisi pitänyt mennä itse hakemaan Leaa. Mielikuva muovipussissa lojuvasta kädestä on pinttynyt verkkokalvoilleni, en saa sitä pois sieltä.
”Sä et voi tehdä nyt mitään. Sä et joka tapauksessakaan olisi voinut tehdä mitään, ne haluavat Alvan”, Ross huomauttaa.
”Hän on oikeassa”, Jaron vahvistaa vierelläni. Hän istuu pyörätuolissaan ja silittää tukkaani. ”Eikä meidän kaikkien ole mitään järkeä änkeä sinne. Tulisimme vain kaikki tapetuiksi.”
”Kuuntele poikaystävääsi.”
”Mutta Lea… hän on…”
Kurkkua kuristaa. Olen aikeissa sanoa, etten anna itselleni koskaan anteeksi, jos Lealle tapahtuu jotakin, kun ovelta kuuluu ääniä. Erotan Rian siluetin välittömästi rikotun oven takaa. Alva tulee hänen perässään.
Ei Leaa.
Ei. Eieiei eiei.
Rian ilme on lähes murtunut.
”Olen pahoillani”, hän sanoo alahuuli väristen. Hän katsoo minua suoraan silmiin. ”Me emme…”
Hänen ei tarvitse sanoa enempää. Sekä hän että Alva ovat täysin jäykkiä, Alva ei ole koskaan näyttänyt yhtä kärsineeltä. Aivan kuin hän olisi paljon vanhempi kuin onkaan.
Lea ei tule heidän kanssaan. Lea ei –
”Meidän on pakko saada Vesta pois kuvioista”, Alva sanoo niin jäätävällä äänellä, että hätkähdän. ”Niin kauan, kun se saa rellestää tällä miten huvittaa, kansa ei ikinä käänny Medeaa vastaan. Porukka nuolee Vestan persettä, koska sitä kautta saa kivoja etuja täällä päin.”
”Helios. Me olemme pahoillamme. Me emme…”
”Lea. Missä Lea on?”
”Lea on…” Ria sulkee silmänsä.
”Kuollut”, Alva viimeistelee.
Kaikki alkaa pyöriä. Maailma keinuu. Haistan ja maistan veren. Jaronin käsi lepää yhä hiuksissani, mutta se tuntuu kaukaiselta. En ymmärrä, mitä tapahtuu. Ei Leaa. Vastahan tyttö oli täällä nauramassa ja puskemassa minua sisarellisesti olkaan. Vasta seitsemäntoistavuotias ja niin täynnä elämää. Näiden katujen kasvattama, valitettavan tietoinen kaikesta siitä, mitä täällä voi olla.
Ei Leaa.
”Helios.”
Kuka puhuu? En ymmärrä. Pelottaa. Verinen käsi pyörii mielessäni. Oksettaa taas. Apua.
”Helios, rakas.”
Olen lattialla. Nostan katseeni ylös. Jaron istuu pyörätuolissaan ja silittää minua.
”Katso minuun, rakas. Me selvitämme tämän tilanteen perinpohjaisesti.”
”Helios, ei ole hätää, me emme todellakaan anna tämän unohtua”, Ria vahvistaa.
Mutta ei mikään tuo Leaa takaisin. Painan pääni alas, kuva irrotetusta kädestä pyörii yhä liian elävänä verkkokalvoillani. Kuka tekee sellaista? Kuka helvetti pystyy tekemään sellaista?
”Minä tapan sen”, huomaan sihiseväni, ”tapan sen paskan.”
”Me kehittelemme kunnon jatkosuunnitelman. Rauhassa. Ei hoppuilua”, Ross vahvistaa.
Alva pysyy pelottavan hiljaisena. En ole koskaan nähnyt häntä tällaisena. Ross tökkää häntä selkään. Alva hädin tuskin reagoi. Samassa tajuan, etten uskalla edes kuvitella, mitä he ovat joutuneet Avenuella näkemään. Minua oksettaa. Suututtaa. Koko kehoni on liekeissä. Ajattelen kättä, ajattelen pientä, nauravaista Leaa, joka joutui pelinappulaksi aikuisten ihmisten leikkeihin.
”Helios. Mennäänkö nukkumaan? On aamuyö. Me emme voi ratkoa tätä nyt”, Jaron kehottaa.
”Ne tietävät meidän kokoontumispaikkamme”, sanon hiljaa nyökäten kohti rikottua ovea.
”Jos ne tahtoisivat tappaa teidät, ne olisivat tehneet sen jo”, Ross sanoo. ”Nukkukaa. Mä valvon.”
”Oikeasti?” Ria kysyy.
”Jep. Oon tottunut. Te muut meette nukkuun.”
Me kaikki pakkaudumme omiin nurkkiimme ja tiedän jo nyt, että kukaan meistä ei nukkuisi tänä yönä.
*
Seuraavat viikot kuluvat niin nopeaan tahtiin, että ennen kuin käsitänkään, Lean menettämisestä on kulunut kaksi kuukautta. Vesta ei ole toistaiseksi tehnyt elettäkään kiristääkseen Alvaa lisää. Sen sijaan me olemme joutuneet vaihtamaan viikoittain kokoontumispaikkaamme, jotta Vestan vannoutunein joukko ei löydä meitä eikä varsinkaan Jaronia.
Suru tekee päästäni sumean. Joinain päivinä olen valmis kertomaan Lealle jotakin tai vastaanottamaan hänen vitsikkään kommenttinsa, mutta hiljaisuus lamaannuttaa minut aloilleni. Näen verenkatkuisia unia, joita en muista herätessäni.
Ross liittyy joukkoomme, ja käy selväksi, että hän on ollut kaikki nämä vuodet paljon edistyksellisemmin verkostoitunut kuin meidän pieni porukkamme. Rossilla on paljon uusia ja vanhoja ystäviä. Moniosaajia ja päähän potkittuja. Erityisen ilahtuneita olemme heistä, jotka tuntuvat osaavan tekniikkaa. Ross ehdottaa monesti, että tekisimme Jaronille pyörätuolin, joka ampuisi pommeja. Jaronia ajatus naurattaa, se on hänestä totaalisen absurdi, mutta me kaikki tiedämme, että se voisi todella olla tarpeen. Rossilla on paljon ideoita. Hän ja Alva ovat kuin veljiä, jotka saavat kiinni toistensa jokaisesta ajatuksesta. Heidän katselemisensa sekä rauhoittaa että saa oloni vaikeaksi. Ajattelen kuollutta siskoani ja Leaa, joita en voi enää tavoittaa. Minä lupasin pitää Lean turvassa. Lupasin. En hänelle, vaan sydämelleni, joka menetti siskon jo kerran.
Oliviakin on aktiivisesti kanssamme, vaikka jokin hänessä tuntuu erilaiselta kuin ennen Lean poismenoa. Tapahtumakulku tuntuu järkyttäneen häntä syvästi, sen näkee hänestä. Hän ei ole enää yhtä energinen ja aurinkoinen, ja huomaan hänessä samanlaisen uupumuksen varjon kuin Alvassakin. On kamalaa huomata, kuinka väsyneitä meistä on tullut juuri, kun meidän pitäisi eniten jaksaa taistella vastaan.
Olemme kokoontuneet illaksi kaikki hämäykseksi vanhimpaan kokouspaikkaamme, sinne, jonka Vestan porukoiden tiedetään jo rekisteröineen. He varmasti kuvittelevat meidän jo hylänneen paikan, joka oli heidän tiedossaan.
Alva ja Ross kinastelevat tekniikan hyödyntämisestä tavoitteissamme, Jaron yrittää saada puheenvuoroa ja Olivia istuu kutomassa. Tilanteessa on jotain lempeän kirottua. Minun ajatukseni juoksevat jälleen kerran Lean nauruun. Tällaisena hetkenä hän olisi ehdottanut kunnon kortinpeluuiltaa ja irtiottoa kaikesta. Olisimme varastaneet jostain kunnolla ruokaa ja nauraneet niin, että se kuuluisi kadulle saakka.
Kun ovelta kuuluu kolinaa, minun vireystilani aktivoituu. Ponnahdan heti pystyyn ja vedän aseen esiin. Ross tekee samoin. Kaikki muut tuijottavat meitä jäätyneinä. Hiljaisuus hakkaa päässä.
Askelia.
Ei helvetti.
Sydän hakkaa. Päässä suhisee. Askeleet tulevat lähemmäs.
Kun näen, kuka sisään kävelee, minun jalkani pettävät. Kukaan ei ehdi ottaa minua kiinni. Lea seisoo edessämme elävänä ja hengittävänä. Maastokuvioinen takki ja lyhyet shortsit. Eloisa katse, kuten aina. Täynnä nuorta tulta.
Ja silti. Jokin on poissa paikaltaan. Tytön kasvot ovat kalpeammat ja jokin hänen olemuksessaan tuntuu kovemmalta kuin ennen, aivan kuin tyttö olisi kasvanut kahdessa kuukaudessa aikuiseksi. En kykene uskomaan, että hän todella seisoo siinä, tyttö, jonka käden me hautasimme tähän betonihelvettiin.
”Lea…”
”Helios.”
Aurinko hänen äänessään. Me säntäämme halaamaan toisiamme, ja kyyneleet pakenevat minusta niin voimakkaina, että miltei tukehdun niihin.
”En voi uskoa, että sinä… että olet…”
En edes kysy, miten hän on siinä, kunhan hän vain on. Hengitän häntä sisääni, ja vaikka tuoksu on nyt vieras, se on silti hän, rakas pieni Lea.
”Anna mulle anteeks”, Lea kuiskaa. ”Mä en… mä. Mä vaan.”
”Sssh, kaikki on kunnossa, sinä olet nyt siinä. En ymmärrä, miten, mutta olet viimein siinä.”
”Mä luulin, että ette olisi enää täällä. Yritin etsiä teitä joka paikasta.”
”Me olemme vaihdelleet paikkaa. Nämä kuluneet kuukaudet, ne ovat…”
”Oon niin hiton pahoillani.”
Kun Lea ojentaa oikean kätensä poskelleni, erotan puuttuvan pikkurillin ja kavahdan vaistomaisesti kauemmas. Lea erottaa kauhuni, ja minua hävettää. Muistan kaikki ne kerrat, kun näin Jaronin kokeman väkivallan ensi kertaa hänen iholtaan. Sellaisen todistaminen muuttaa ihmistä.
”Lea… Minä olen niin pahoillani.”
Muut ovat nousseet myös.
”En tiedä, miten vitussa sä olet nyt siinä, mutta me kaikki ollaan niin helpottuneita”, Alva hengähtää. Näen hänen ilmeessään ensi kertaa viikkoihin aitoa helpotusta.
”Odottakaa.” Puhuja on Ria. ”Eteisessä on joku.”
Hänen aistinsa ovat aina olleet uskomattomat. Me kaikki vilkuilemme toisiamme.
”Lea… ei kai tämä vain ole…”
Ansa?
Lea nieleskelee ja puristaa huulensa yhteen.
”Tämä ei ole sitä, mitä te luulette, mutta kyllä mulla selitettävää taitaa olla.”
”Lea? Mitä ihmettä?”
”Kuka helvetti tuolla eteisessä on? Onko tämä väijytys? Jos se saatanan Vesta kuvittelee voivansa vielä –”
”Ei!”
Lean ääni kohoaa korkeammalle kuin kenties koskaan. Säpsähdän.
”Ei Vesta ole tehnyt mitään väärää”, Lea sanoo äänessään sellaista hellyyttä, joka pelottaa minua kenties jopa enemmän kuin hänen runnotut kätensä. En pysty sanomaan mitään. Me kaikki tuijotamme vuoroin toisiamme, vuoroin häntä.
”Siis… mitä?”
Lea puree hammasta.
”Me… tuota. Noin. Tätä saattaa olla aika vaikea selittää.”
”Me kaikki luulimme, että Vestan porukka kidutti sinut hengiltä”, minä sanon niin jäätävällä äänellä, että värisen, ”minä hautasin sinut uudelleen ja uudelleen mielessäni. Menetin pikkusiskoni.”
”Niin, Helios, mä olen ihan helvetin pahoillani. Mutta…”
Hiljaisuus vääntää veistä sisälläni.
”Mä olen rakastunut.”
Alvasta pakenee korkea, hermostunut nauru. Meistä kukaan ei osaa reagoida sen paremmin, me tuijotamme kuolleista takaisin kävellyttä nuorta naista kuin jäätyneet patsaat.
Lea viheltää ovelle päin. Vedän automaattisesti aseeni esiin. Lea pudistelee päätään. Kun Vestan pitkä, kalpea hahmo ilmestyy sisään ovesta, minä alan huutaa.
”Ei! Mitä vittua tämä ikinä onkin, ei!”
”Mitä saatanaa?”
”Mitä täällä tapahtuu!”
Vesta nostaa pitkät, tatuoidut kätensä ylös. Lea kävelee hänen luokseen kuin pieni koiranpentu ja kauhukseni kietoo kätensä hänen vyötäisilleen. Lean vaalea pää painuu vasten Vestan rintaa, ja jokin hänen hymyssään on aivan liian intiimiä todistaa.
Maailmani kääntyy jälleen ympäri. Pieni, puolustettava Lea aivan hellänä kiinni tässä ihmisessä, joka on aiheuttanut kaikki kuluneiden viikkojemme murheet.
”Onhan tämä jokin juoni? Joku sanokaa, että tämä on juoni.”
”Mitä vittua täällä tapahtuu”, Olivia puuskahtaa. ”Lea? What the fuck?”
Me kaikki tuijotamme silmin nähden järkyttyneinä näitä kahta. Tämä tuntuu unelta, olen jo vähällä nipistää itseäni.
”Vesta, siis… mitä? Mitä sä olet tekemässä?” on Alvan vuoro ihmetellä. Hänen äänessään on yhä hysteeristä naurua.
Vesta, joka on aina yhtä hurja ja teräväkulmainen, näyttää lähes rauhalliselta kietoessaan toisen kätensä Lean ympärille ja silitellessä tytön vaaleaa tukkaa. Minun tekisi mieli juosta repimään hänet irti Leasta, mutta pitempään heitä tuijotan, sitä vähemmän ymmärrän mitään.
”Yeah, moro vaan”, Vesta hymähtää. ”Tämä ei niin sanotusti kuulunut suunnitelmiin.”
”Siis onko tämä jokin vitsi? Onhan?” Alva ihmettelee. ”Vesta, mistä lähtien sä olet ollut kiinnostunut sua kaksikymmentä vuotta nuoremmista?”
”Tätä ei todellakaan suunniteltu”, Lea sanoo painaen päätään hellemmin Vestaa vasten. En pysty katsomaan tätä. En pysty. ”Tää tässä vaan osoitti olevansa maailman ihanin.”
Maailman ihanin?
Tämän on pakko olla manipulaatiota. Onko Vesta tahallaan käyttänyt Lean nuoruutta ja herkkyyttä hyväkseen? Mihin hän pyrkii tällä? Tämä on miltei julmempaa kuin se, missä uskossa olemme tähän saakka olleet. Nuoren tytön väkivaltainen tappaminen käy paremmin siihen kuvaan, joka meillä Vestasta on. Nyt nämä kaksi seisovat tässä ja kiehnäävät toisissaan kuin olisivat oikeasti rakastuneita, emmekä me ymmärrä enää yhtään, mitä tapahtuu. Vilkuilen sivuilleni sen verran, että huomaan Jaronin hakeutuneen automaattisesti piiloon. Se surettaa minua, mutta olen iloinen, että hän toimi nopeasti. Vesta ei missään nimessä saa nähdä häntä.
”Sä kirjaimellisesti meinaat ampua mut ja Rian ja esität, että tahdot tehdä mun kanssa diilin, vaikka sun kidnappaamasi tyttö oli jo kuollut? Ja nyt tulet tänne ilmoittamaan, että tässä se on yhä elossa ja nyt olette kuin jostain vitun romcomista? Mitä VITTUA?” Kiukku Alvan äänessä on täysin oikeutettua. Hänen koko olemuksensa on kuin huutomerkki. ”Mitä helvetin pelleilyä tämä on? Mä en jaksa enää sun temppuja, Vesta, oon ihan uskomattoman väsynyt niihin.”
”Tämä ei ole temppu. Vannon sen.”
”Mä en sun vannomisiin luota.”
”Tiedän sen, mutta olen tosissani. Se kaikki oli silloin kaksi kuukautta sitten aidosti peliä, koetin saada sua tarttumaan syöttiin, mutta… Se, mitä tän tytön kanssa tapahtui, se… Sitä mä en suunnitellut.”
Lea ja Vesta vaihtavat katseita, ja minussa menee väristyksiä, kun tunnen, kuinka heidän välillään kipinöi. Lea silittää Vestan poskea sillä kädellä, joka hänellä vielä on, ja raivo minussa kiehuu yli.
”Lea, mitä saatanaa sä kuvittelet tekeväsi? Tää ihminen on irrottanut sulta raajoja”, minä sihisen aivan kuin Lea ei jo tietäisi, mitä on kokenut. Ilme tytön kasvoilla on surullinen. Olenko minä meistä se, joka on väärässä?
”Mä tiedän. Mä tiedän.”
Lea painaa päänsä tiukemmin Vestaa vasten, hengittää tätä sisäänsä. Vesta silittelee tytön tukkaa ja suukottaa tätä otsaan. Meistä vain Alva näyttää siltä, että hän on edes jotenkin kärryillä siitä, mitä tapahtuu. Hän on meistä ainut, joka tietää, millainen Vesta voi olla. En olisi koskaan kuvitellut näkeväni tätä ihmistä silittelemässä ja suukottelemassa jotakuta. Kauhistun, kun ymmärrän, että se ei tunnu näytelmältä.
”Helios, mulla ei oikeasti ole hätää. Mä aluksi syljin tän naamalle ja huusin minkä kerkesin. Riehuin oikein olan takaa. Jotenkin siinä pääsi sitten käymään niin, että… no. Niin.”
Lea kikattaa. En ole koskaan nähnyt häntä tällaisena.
”Tämä tässä on sylikissa”, Lea hihittää ja rapsuttaa Vestaa leuasta. Minä käännän pääni, en kestä enempää.
Vesta näyttää olevan mielissään Lean hellyydenosoituksista, hän hymyilee tummilla huulillaan niin, että smiley-lävistys näkyy. Voisiko tämä todella olla olematta osa jotakin kammottavaa suunnitelmaa?
Helios, sinä luotit Medeaankin, ja me molemmat tiedämme, miten siinä kävi.
”Ymmärrät varmaan, Lea, että me ei ihan sekunnissa tän kaiken jälkeen niellä teidän sokerista rakkaustarinaa”, Olivia sanoo hiljaa. Näen, että hänen täytyy ajatella Medeaa. Hänkin rakastaa jotakuta, jota hänen ei pitäisi. Kenties Olivia voisi keskustella tästä Lean kanssa tavalla, joka saisi Lean todella avautumaan siitä, mitä kahden kuukauden aikana oikein tapahtui.
”Ymmärrän. Me molemmat ymmärretään.”
Vesta suukottaa Leaa uudelleen otsalle.
”Mä oon kerrankin liikenteessä ilman sotakirveitä. Jutellaan vähän. Lea on…” Vestan ilmeessä käväisee jotakin, jota en todellakaan tunnista. Miltei kuin surua. ”Lea on saanut mut ajattelemaan. Mä ihan tosi taidan rakastaa tätä tyttöä ihan helvetisti.”
Olen täysin turta. En voi tehdä mitään. Tyttö, jonka kuolemasta olen nähnyt verisiä unia, seisoo tässä hellimässä kiduttajaansa. Kaikki tämä on aavistuksen liian absurdia. Saatan vain tuijottaa tätä käsittämätöntä leikkiä edessäni ja toivoa, että se selittäisi itsensä minulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti