Luku 11: Kakofonia (Ria)
Ryminä ja huuto herättävät minut levottomasta unestani. Säpsähdän pystyyn ja potkaisen ohuen peiton kauemmas. Kuulostelen ennen kuin säntään avaamaan ovea. Rossin matala ääni.
”Ne sulkevat rajat.”
Se on ainut asia, jonka kuulen. Sydämeni hakkaa. Muistelen merenrannan suolaista tuulta ja pikkuleipien pehmeää koostumusta kielellä. Rajat suljetaan. Sinne ei enää pääse. Koko eletty elämäni juoksee silmissä. Avaan oven ja hivuttaudun Kaninkoloon, jossa paniikki on jo levinnyt kuin tuli.
”Mitä vittua! Sulkevat!”
”Siellä ammuttiin kyttärivin yli hypännyt nuori saman tien. Tungos rajalla on ihan sietämätön, ne vielä tappaa toisiaan siellä.”
”Ei vittu. Ei vitun vittu…”
”Tosta ne saa vielä sodan aikaseks. Porukka täällä ei ikinä tyydy tällaseen. Monella on sitä paitsi perheenjäseniä ja kauppakumppaneita High Townissa.”
”Ne aikoo vaan vittu savustaa meidät pois.”
”Mä niin nään, mitä tästä vielä tulee. Porukka nousee kapinaan ja kaikki ammutaan alas ku koirat.”
”Entä se saatanan Medea? Mitähän se nyt aikoo? Mä en vieläkään usko, että se vois olla meidän puolella. Kuninkaan penikka tiiä mitään tästä elämästä täällä.”
”Kuulitko muuten, että Olivia on nykyään sen leivissä?”
”Älä viiti, ihan kun ei ois jo tarpeeksi paskaa valmiiksi. En kyllä ymmärrä sitä. Oliviassa oli potentiaalia paljon parempaan kuin sellaisen paskanjauhajan seuraamiseen.”
Ensimmäinen, joka erottaa minut seisomassa hiljaa ovella, on Milo. Poika on geelannut irokeesinsä tiukoiksi piikeiksi. Silmissä on edelleen jotain vihamielistä, kuin niissä polttaisi tuli, jota en täysin ymmärrä.
”Jaaha, sä oot vielä täällä”, poika sanoo mutristaen lävistettyjä huuliaan.
”Riittää, Milo”, Alva sanoo terävästi vilkaisemattakaan poikaan päin. ”Ria, saitko nukuttua?”
”Joo.”
”On tapahtunut jotain suurta.”
”Kuulin teidät. Rajat suljetaan.”
Alvan ilme on kova.
”Tiedätkö, mitä se tarkoittaa?”
Nyökkään. Kaikki muuttuu. Ajattelen jälleen ystävääni, joka kulki aina huolettomasti pitsimekoissaan keskellä High Townin puunattuja katuja. Siihen kadunkuvaan ei ole koskaan mahtunut ketään meidän kaltaistamme.
”Meidän on hyvä pitää nyt matalaa profiilia. Jos lähdemme riehumaan, meidät listitään kuin torakat. Ei ole mitään takeita, että ne eivät aloita jatkotoimia kaikkien mielestään katua roskaavan sakin lahtaamiseksi. Asuuhan täällä paljon myös perusduunareita, ei ne niitä tapa. Mutta meidän pitää pysyä varuillamme.”
Kesken Alvan puheen käytävältä kaikuu meteliä. Ross juoksee sisään silmät suurina ja puuskuttaen.
”Cilla”, hän huokaa, ”Cilla on poissa.”
”Mitä?” Alva jännittyy kuin jousi.
”En löydä tyttöä mistään.”
”Voi perkele.”
En ole koskaan nähnyt Alvan pakkaavan itseään kasaan yhtä nopeasti.
”Any ideas?” hän kysyy vilkuillen Rossiin ja muihin. Kaikki pudistelevat päätään.
”Onko sillä jotain perheenjäseniä jossain?”
”Ei me tiedetä.”
”Tämän takia mä en kannata mukuloiden ottamista messiin, niistä aiheutuu vain ongelmia”, Milo sihahtaa.
”Saanen muistuttaa, että sä oot ihan yhtä penska vielä”, Ross heittää ovelta ennen kuin Alva ehtii sanoa mitään. Milo vain mutristaa lävistettyjä huuliaan.
”Meidän on siis ihan pakko mennä rajalle, jossa ammutaan ihmisiä, koska se skidi päätti lähteä leikkimään?” Milo jatkaa.
”Milo. Riittää.” Ross saa pojan viimein hiljennettyä.
”Mä menen.” Alvan ääni on musta. ”Ross, sä jäät tänne. Jos mulle käy jotain, you know what’s up.”
Muutama, joiden nimiä en tiedä, ilmoittautuu mukaan. Ajattelen pientä Cillaa, joka ei pysty puhumaan valtion väkivallan vuoksi. Värähdän. Ajatukseni juoksevat väistämättä menehtyneeseen ystävääni.
”Minä tulen mukaan.”
Kaikki huoneen katseet kerääntyvät minuun.
”Skidi, ootko ihan varma, että sun kannattaa –”
”Olen. Minä tulen mukaan.”
Alva tuskin räpyttelee lainkaan, hänen ilmeessään on häive ymmärryksestä. Sitten hän nyökkää. Me pakkaudumme ulos Kaninkolosta ja kuuntelemme kadulla, mistä äänet kantautuvat.
”Ria, kuule. Tämä on sitten jotain aivan muuta kuin se parin päivän takainen”, Alva sanoo jäätävällä äänellä.
”Tiedän.”
”Hyvä.”
Kaukana huutaa sireeni, huudot erottuvat jo kauas. Aistin kaaoksen jo kaukaa. Alva on oikeassa, tämä todella on erilaista tällä kertaa. Tungos alkaa jo kauan ennen kuin olemme lähelläkään High Townin ja meidät erottavaa jokea. Alvan ruskeissa silmissä kiiltää. Olen nähnyt hänen räpäyttävän tuskin kertaakaan. Kaikkialta kaikuu meteliä, minun pitää keskittyä tiukasti määränpäähän tai ylikuormitus vetää minut toimintakyvyttömään tilaan. Kun Alva kiihdyttää vauhtia kohti väkijoukosta erottuvaa pitkää ihmistä, en voi muuta kuin seurata perässä.
”Vesta!” Alva huutaa tämän perään. Henkilö, joka kääntyy meidän puoleemme, näyttää niin räväkältä, että miltei hätkähdän. Hänellä on mustavalkoinen pitkä ja suora tukka, joka roikkuu ponnarilta pitkälle selkään. Sivuilta pää on ajeltu kokonaan kaljuksi ja kiemuraiset tatuoinnit juoksevat pään sivuilta aina silmäkulmiin asti. Lävistyksiä on useampia ja venytykset riippuvat raskaina korvista. Tämä siis on Vesta. Hänessä on niin paljon katsottavaa, etten pysy perässä.
”Alva, mitä persettä sä täällä teet?”
”Multa katos yks. Oletko nähnyt lasta, jolla on yksinkertainen puuvillamekko ja vaaleat kiharat? Nätti ja pieni.”
”Siis joku hienostopenskako se on?”
”En tiedä sen alkuperästä, mutta se on kadonnut ja se täytyy löytää.”
”Mmmh, sä se rakastat tota ihmisten pelastamista. Meidän pitäis varmaan kokoustaa tästä saatanan tilanteesta. Mä vittu revin joka sialta silmät päästä.”
”No samoin, mut malta nyt vähän vielä. Jos rupeat nyt riehumaan, ne tappaa sut ja sun koko joukon.”
”Sure, let them try.”
”Ei kun ihan oikeasti, Vesta, tää ei ole nyt se hetki meidän kaltaisille riehua.”
”Sä olet aina ollut liian pelkuri.”
”Tai realistinen.”
”Ihan sama, mä en oo sitä sun penskaas nähnyt. Kukas toi ruskeetukkanen kakara on? Joku uus vai?”
”Se on Ria.”
”Sä todella rakastat tätä sun lapsilaumaas. Saint Alva.”
Hetken Alva ja Vesta vain tuijottavat toisiaan. En tiedä, mitä Vestasta pitäisi ajatella, hän tuntuu olevan niin paljon kaikkea. Vestalla on yllään pelkkä verkkopaita, joka jättää pienet lävistetyt rinnat paljaiksi.
”Sulla ei selkeästikään ollut kunnon asiaa, palaillaan siis myöhemmin”, Alva huokaa ja kääntää Vestalle selkänsä. ”Ria, pysy sä mun seurassa. Te muut, menkää etsimään itäisemmältä puolelta. Palataan tähän, jos etsintä ei tuota mitään tulosta.”
Alvan katse sinkoilee paniikissa joka suuntaan, hänen kaikki eleensä ovat kiireen siivittämiä.
Minä pysähdyn keskelle väkijoukkoa. Yritän keskittyä kaikkien huutavien äänien yli, skannaan katseellani ihmisparvea. Mietin, mitä ystäväni sanoisi nyt. Miksi sinä katselet vain maan tasolle? Katso ylös.
Nostan päätäni, erotan huterat rakennustelineet tiiliseinäisen rakennuksen kyljessä. Niiden tasanteella istuu pellavamekkoinen pieni tyttö ja tuijottaa alas.
”Alva. Alva!”
Katson ylös. Alva henkäisee.
”Kiitti, skidi, sä oot mahtava.”
Seuraan sivusta, kuinka Alva kiipeää telineeseen ja saa Cillan kapuamaan selkäänsä. Minulla ei ole aavistustakaan, miksi tyttö on sinne päätynyt, mutta Alva saa heidät molemmat nopeasti alas huojuvasta telineestä.
”Okei, nyt meidän pitää vielä löytää muut ja lähteä sitten äkkiä hemmettiin täältä”, Alva sanoo ja lähtee kulkemaan Cilla selässään kohti väkijoukkoa. Cilla tuntuu rimpuilevan otteesta, ja vastahakoisesti Alva päästää tytön selästään.
”Mä en päästä sua katoamaan uudelleen. Okei?”
Erotan tytön nyökkäävän pienesti ennen kuin me katoamme väenpaljouteen.
Aistini käyvät jälleen kierroksilla, kun yritän pysyä perässä siitä, mitä tapahtuu. Osa ihmisistä heittelee jo tavaroita, osa lojuu kaatuneena maassa väenpaljouden juostessa päältä. Kaikki tuntuu samaan aikaan tutulta ja uudelta; olen nähnyt kaaoksen läheltä, mutta en koskaan tällaisena.
Koska en kykene laittamaan ainuttakaan ärsykettä pois päältä, erotan tärinän melun keskeltä. Se tulee joen suunnalta, sieltä, missä rajat suljetaan. Jotain suurta on lähestymässä. Yritän tavoittaa Alvaa, mutta en näe hänen neonkeltaista päätään ihmismassan keskeltä. En erota myöskään Cillaa, olen kadottanut heidät molemmat.
”Alva! Alva! Cilla!”
Ääneni hukkuu osaksi kakofoniaa. Kuulen, kuinka tärinä voimistuu kuin paine. Jotain tulee kohti, olen varma siitä. Miksi kukaan muu ei reagoi? Kaikki ovat osa tätä kaaoksen maalausta, kukaan ei tee mitään.
Kun erotan aseistetun rivin mustiin liiveihin sonnustautuneita poliiseja, tiedän, että on liian myöhäistä huutaa. Mellakka on jatkunut liian pitkään. Jähmetyn paikoilleni. En voi juosta. En näe Alvaa enkä Cillaa enkä ketään muitakaan Kaninkolosta, näen vain rivin aseistautuneita poliiseja, joiden takana erotan uusia rivejä ja taas uusia. Voivatko he todella lahdata meidät näin vain?
Ainoat tutut kasvot, jotka erotan paniikissa, kuuluvat Vestalle. Tämän pitkä, kalpea olemus erottuu huutomerkkinä väen keskeltä. Juoksen Vestan luo ja rukoilen, että tämä tunnistaa minut.
”Hei, sä oot se Alvan uus skidi? Nyt äkkiä vittuun täältä!”
”Missä Alva on? En löydä Alvaa!”
”Nyt ei ehdi jäädä tähän, ala tulla!”
”Täytyy löytää Alva!”
”No voi vittu, kuole sitten!”
Vesta katoaa ihmismassan sekaan, erotan jonkin aikaa hänen keinahtelevan ponnarinsa, kunnes sekin kaikkoaa näkökentästäni. Meidät ajetaan aseistetun rintaman toimesta syvemmälle kaupungin sykkeeseen, pois päin rajalta. En vieläkään erota Alvaa.
Kun joku tarttuu lujaa ranteeseeni, olen valmis potkaisemaan. Minulta kestää hetki rekisteröidä Alvan tummat kasvot ja lyhyet hiukset.
”Alva!” henkäisen ja annan hänen tarttua minua kädestä. ”Missä Cilla on?”
”En tiedä.” Alvan ääni on pelottavan tasainen. ”En löydä häntä mistään.”
”A-…”
En tiedä, mitä olen sanomassa. Me juoksemme pois aseistettujen miesten tieltä, yritämme väistellä kaatuneita ja olla törmäämättä joka puolelta meitä töniviin ihmisiin. Osa teistä on tukittu, emme pääse pakoon. Kadotan suuntavaiston, en hahmota, missä Kaninkoloon vievä kuja on. Ei täällä. Kaukana. Niin kaukana, että ennen sinne pääsemistä ehtii kuolla. Alvan käsi omassani on kompassini, se on luja ja karhea omaani vasten.
Juuri, kun Alva on kaartamassa väkijoukon ohi, minä erotan valkean hahmon kadulla.
”Alva! Pysähdy!”
Törmään Alvan selkään tämän pysäyttäessä yllättäen.
”Mikä tuo on?”
Alva katsoo samaan suuntaan kuin minäkin. Valkea mytty keskellä kapeaa katua. Alva lähtee juoksemaan puikkelehtien ihmisten ohi ennen kuin ehdimme sanoa mitään. Pysähdymme keskelle katua.
Ei.
Ei –
Veren haju peittää kaiken muun alleen. Hetken aistini kiljuvat ja olen varma, että repaleinen olento edessäni on menehtynyt ystäväni. Räpyttelen silmiäni. Verinen näky ei poistu.
Se on Cilla. Epäilemättä. Tytön jalka on kiinni laitteessa, jonka kaltaista en kuvitellut koskaan näkeväni. En täällä, sillä tällaista julmuutta ei pitänyt olla olemassa. Eläimille jätetään ansoja niillä alueilla, joilla luontoa on vielä säilynyt koskemattomana. Kaukana kaupungista tiedän olevan karhunrautoja. Mutta tämä, tämä on tarkoitettu ihmiselle.
Cillan jalka on repeytynyt niin, että erotan repaleisia lihassäikeitä. Tytön on täytynyt yrittää kiskoa itseään irti. Otsassa puolestaan on luodinmentävä reikä, tytön sievät kasvot ovat veripilkkujen täplittämät.
”Hän ei voinut huutaa apua.” Alvan ääni on jäätä. ”Hän ei voinut huutaa apua…”
Tilanteen koko kammottavuus rävähtää vasten kasvojani. Alva seisoo hetken tuijottamassa Cillan ruumista ilmekään värähtämättä. Seuraavassa hetkessä hän on hakkaamassa tiiliseinää paljailla nyrkeillään.
Ensimmäistä kertaa koko lyhyen tuttavuutemme aikana näen Alvan tällaisena. Hän potkii roskakorin kumoon, talloo ja potkii sieltä ryöppyävää saastaa. Alvan inhimillinen raivo purkautuu sekunneissa, ja ymmärrän hänen vahvaa, riehuvaa kehoaan katsoessani, että tätä se on. Elämä näillä kaduilla. Tällaista se pohjimmiltaan on.
Jossain soittaa sireeni. Aseita ei ole vielä laukaistu. Ihmisten huuto on ollut Cillan viimeinen tuutulaulu jonnekin, jonne me muut emme yletä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti