Paperitaivas: luku 19

Luku 19: Perhonen (Helios)

”Sinä… olet kuningas? Mutta…”

Nuorukaisen kipeille kasvoille leviää pehmeä hymy. Miten kaunis hän onkaan. Tiedän, että mitä tämä ikinä onkaan, nuorukainen on tähän syytön. Hän näyttää täysin kipunsa ohjailemalta.

”Jaron”, mies toistaa. ”Se on… minun nimeni.”

”Entä se toinen mies?”

”Mikä toinen mies?”

”Aivan sinun näköisesi.”

”Ro. Hän on Ro. Ro rakastaa minua.”

Mitä?

”Te… te olette kuningas?”

”Sinä teitittelet… Älä suotta.”

”Te näytätte aivan samalta kuin…” Nielaisen. ”Ro.”

”Niin, hän… hän on minä ja minä hän.”

En kykene peittämään hämmennystäni. Sängyssä makaava mies ei tunnu välittävän siitä. Hänen hymynsä on poissaoleva, aivan kuin hän ei vieläkään olisi aivan täysin läsnä. Mitä pitempään olen hänen seurassaan, sitä selkeämmin ymmärrän, että hänen täytyy olla valtavissa kivuissa. Hänen silmänsä verestävät ja koko kehonsa tuntuu luovuttaneen.

”Minä olen kuningas”, hän huokaa ja sulkee silmänsä hetkeksi. Iho on niin ohutta, että erotan hennot verisuonten kartastot luomilla. ”Ja… hän on minun korvaajani.”

”Mitä se tarkoittaa?”

Jos tämä on totta, tämä tarkoittaa sitä, ettei minun missään olosuhteissa pitäisi tietää tästä. Vilkuilen ovelle. Jos jään kiinni, olen varma, etten saa armoa. Miksi tämä huone on sitten juuri minun alueellani? Voi helvetti, nämä sadistiset ihmiset vain leikkivät minulla.

”Minä en voi johtaa”, mies sängyssä sanoo hengittäen raskaasti. ”En pian varmastikaan enää muista, kuka olen. Onpa harvinaista, että olen seurassa kerrankin näin… läsnä.”

”Joten Ro on…?”

”Minä. Ro on minä, kun minä en pysty olemaan.”

Mitä täällä tapahtuu? Kaksoisolento? Sekö tähän asti tapaamani, kuninkaana esiintyvä mies on? Minun tekisi mieli sanoa sängyssä makaavalle, sairaalle nuorukaiselle, etten voi luottaa häneen sanaansa, en vielä tässä vaiheessa. En kuitenkaan voi kysyä hänen sairaudestaan. Hänen koko olemuksensa on hauras kuin perhosensiipi.

”Ro siis esittää teitä?”

Mies avaa silmänsä.

”Hän on minä. Hänestä tuli minä, kun minä en enää pystynyt. Katso minua.” Hän kohottaa toista kättään, tärinä on hurja. Hänen nenästään vuotaa verta. Muistan edellisen kerran, kun yritin koskettaa häntä. Vedän liinan vyölaukustani ja kurotan varoen.

”Saanko?”

”A-…”

”En tahdo pahaa. Nenästänne vuotaa verta. Saisinko?”

Miehen kasvoilla nykii. Peräännyn. Hän yrittää hapuilla kättäni, ja annan hänen tarttua omaani siitäkin huolimatta, että minun todennäköisesti pitäisi juosta pois. Miehen ihon pinta on niin kuiva ja karhea, että se miltei sattuu. Hänen kasvonsa nykivät edelleen, eri nytkäisyt tuntuvat johtavan toiseen. En pysty lopettamaan sitä, se on kuin julma ketjureaktio. Silitän kämmentä, yhtäkkinen hellyys täyttää koko kehoni.

Toinen miehen vapisevista käsistä osoittaa kohti vuotavaa nenää. Varoen pyyhkäisen veren liinaan. Miehen silmät räpsivät hetken, sitten hänen kasvonsa ovat hetken tyynet kuin unessa. Hän on erittäin kaunis. Kasvot ovat tismalleen samat kuin miehellä, jonka olen tähän asti tuntenut kuninkaana.

”V-… veri on pahin”, mies kuiskaa. ”Se… saa lähes joka kerta minut katoamaan.”

”Se on siis triggeri?”

”Niin. Dissosioin aina, kun haistan sen.”

”Te ette dissosioi nyt.”

”En niin. En ymmärrä. Pystyn… katsomaan sinua pitempiä aikoja. Yleensä kasvot alkavat puuroutua ja kiertyä.”

Mitä ikinä hän onkaan kokenut, sen on täytynyt olla syvän traumatisoivaa. Mutta juuri nyt hän hymyilee silmät väsyneesti raollaan. Minun tekisi mieli silittää hänen poskeaan, mutta hän en uskalla enää koskettaa.

”Tule… käymään toistekin.”

”Voitko kertoa minulle vielä yhden asian?”

Mies hymyilee.

”Yritän.”

”Sinä olet siis ensimmäinen, oikea kuningas? Syntyjäsi kuningas?”

Hän nyökkää pienesti.

”Synnyin kuninkaaksi. Mutta… en voi enää toimia virassa. Ymmärtänet.”

Minun tekisi mieli kysyä se ilmeisin. Miksi? En voi. Hän on niin kivuissaan. Tämä voi olla juoni, jokin keino saada minut vedettyä mukaan osaksi jotakin. Kello käy, minun on mentävä pois.

”Minä tulen vielä takaisin”, kuiskaan sängyssä makaavalle miehelle ja vedän verhot kiinni väliltämme. En ehdi nähdä hänen ilmettään paetessani huoneesta. Hiivin yön turvin takaisin minulle annettuun huoneeseen ja toivon, että kukaan ei ehdi nähdä hiiviskelyäni.

Vasta sängyssä ymmärrän asian, jota minun olisi pakko ajatella jossain kohdassa. Jos sängyssä makaava mies puhuu totta, siinä tapauksessa hän on Medean oikea biologinen veli. Päässäni suhisee. Lakanat eivät ole mukavan viileät, vaan pelkästään kylmät.

Kuka on valehdellut minulle ja milloin?

*

Aikaa kuluu. Minä teen työtäni ja kuninkaana esiintyvä mies, ”Ro”, on yhä vain innokkaampi ja läheisempi tekemään yhteistyötä kanssani. Hän esiintyy kanssani videoilla, joita kansalle näytetään. Tuntuu, kuin hän suorastaan valvoisi, että puhun videoilla vain asiaa. Minusta tehdään koko kansan kunnon työntekijä, irvokas esimerkki. Ymmärrän tämän tilaisuudekseni. Tämä on ainut löytämäni keino välittää viesti Medealle. Ryhdyn toistamaan jokaisessa kuvatussa videossa sanaa ”kaksi”. Käytän sitä niin systemaattisesti, että Medean on pakko napata jokin vihje.

Kaksi. Kuninkaita on kaksi.

Kuinka on mahdollista, ettei Medea tiennyt? Hän olisi kertonut minulle. Onko tämä jokin suurempi juoni, josta Medeakaan ei koskaan ollut tietoinen? Silloinhan hänen vihaamansa veli on aina ollut joku muu. Päässäni pyörii.

Käyn tapaamassa sängyssä makaavaa miestä useita kertoja aina, kun kuninkaan silmä välttää. Mitä enemmän häntä näen, sitä selkeämmin ymmärrän, että mies on vakavasti traumatisoitunut. Silti joka kerta, kun hän muistaa, kuka on, hän kertoo nimekseen Jaron. Päätän uskoa häntä. Ei ole mitään syytä olla uskomatta.

Huomaan tuijottavani miehiä, kahta Jaronia, aina kun olen jomman kumman seurassa. Etsin eroavaisuuksia heidän piirteissään, mutta he ovat identtiset. Alkuperäiseksi itsensä nimittänyt on vain hauraampi ja sairaampi, ja huomaan pitäväni hänestä aina, kun olen hänen seurassaan. Päätän alkaa kutsua miehiä kuten heistä alkuperäiseksi nimittäytyvä kutsuu: hän on Jaron ja kuninkaana esiintyvä mies on Ro. En tiedä, miksi hän kutsuu tätä Roksi, mutta se kelpaa, se tuntuu paremmalta kuin sama etunimi kummallekin.

Käyn katsomassa Jaronia joka yö. Joskus mies on tajuissaan, joskus hän itkee ja kyselee Ron perään. Olen saanut hänen puheistaan irti sen, että heidän välisensä suhde on hyvin intiimi. En tohdi ajatella, miltä tuntuisi suudella jotakuta, jolla on samat kasvot kuin itselläni.

Eräänä yönä, jona livahdan Jaronin huoneeseen, haistan seksin jo ilmassa. Astelen varoen huoneeseen, kuuntelen, erotanko kahta raskasta hengitystä. Ei kuulu mitään. Raotan punaisia verhoja sydän sykkien ja huomaan rukoilevani, että Ro ei olisi tänään täällä.

Näky, joka sängyssä odottaa, saa minut henkäisemään. Vien käden suulleni ja koetan peittää reaktioni, mutta en onnistu siinä, järkytys saa minut haukkomaan henkeäni. Koko kehoni jäätyy niille sijoilleen.

Jaron makaa sängyllä kyljellään haavoja koko selkä täynnä. Miehen poskessa ja kaulalla on mustelmia, eivätkä edes kaulan mustelmat näytä lempeiltä suudelluilta kukkasilta vaan pelkästään väkivallan merkeiltä. Jaronin kämmenet ovat puristuneet kiinni, erotan verijäämiä rystysissä.

Pahinta on siemenneste, jonka haju sekoittuu vereen. Erotan sitä Jaronin selässä asti. Mies näyttää niin särjetyltä, että kyyneleet kihoavat silmiini. Muistan, mitä Jaron aina sanoo. Ro rakastaa minua niin kauniisti. Siinä miehessä en ole tässä ajassa tunnistanut rahtustakaan rakkaudesta. Ja tämä, mitä nyt todistan, on väkivaltaisinta, mitä olen nähnyt vuosiin. Silkkilakanoissaan makaava nuori mies näyttää täysin avuttomalta.

Jaronin selässä on myös jotakin muuta. Läpi selkärangan kulkee haava, kauan sitten umpeutunut, mutta silti siinä merkkinä jostakin. Aivan kuin selkä olisi avattu kokonaan. Tiedän sen olevan mahdollista High Townin teknologialla, mutta miksi? Värähdän ajatuksestakin.

Istuudun sängynreunalle testatakseni, reagoiko Jaron. Mies päästää vaimean ynähdyksen.

”Jaron… Helios tässä. Tulin katsomaan sinua. Sinä tarvitset apua.”

Miehestä pakenee pelkkää hiljaista vaikerrusta.

”Saanko koskea sinuun? Sinut pitäisi puhdistaa.”

Jaron kääntyy selälleen niin, että näen hänen koko kehonsa paljaana. Hän on kuin lapsi, jolle itsensä paljastaminen ei merkitse samaa.

En tahtoisi olla ihminen, joka säpsähtää toisen vartalon edessä, mutta minä hätkähdän. Jaronin keho on taistelutanner. Joka paikassa risteilee haavoja, osa niin suuria, että niiden on täytynyt aikanaan tehdä valtavan kipeää. Se ei kuitenkaan järkytä minua kuten hänen sukuelimensä tekee. En tahdo tuijottaa, mutta järkytys lamaannuttaa minut. Hänen sukuelimiään on täydytty lyödä jollakin esineellä. Suljen hetkeksi silmäni. Koko kehoani pakottaa. Tämä ihminen on kohdannut silmitöntä väkivaltaa, ja kohtaan sen nyt kasvotusten.

Kun avaan silmäni, joudun kohtaamaan vielä Jaronin jalat. Ne sinertävät aavistuksen ja näen kauas, että niillä ei pysty enää kävelemään. Siksi Jaron on sängyssä. Yritän kohdata Jaronin silmät, ja häpeän itseäni siitä, kuinka vaikeaa se on. Kun katsoo suoraan sitä väkivaltaa, jonka toinen on kokenut, on hankalaa katsoa silmiin. Tämä mies on muutakin kuin se, mitä hänelle on tehty. Sinun pitäisi tietää se.

”Jaron…”

”Helios.” Jaronin ääni on kirkas ja kaunis, kuten aina. Aidon ilahtunut minun kohtaamisestani. ”Tulit katsomaan minua. Voisitko… ottaa minut syliin.”

Aiempi vaikerrus on poissa, Jaron ojentaa vaikeasti käsiään minua kohti. Hellyys minussa puristaa minut kasaan. Kurotan nostamaan Jaronin varovasti syleilyyni, hän on kevyt kuin lapsi. Sama lapsenomaisuus näkyy hänen tavassaan tarrata minuun vilpittömän kiitollisena.

”Helios… Miksi sinä itket?”

”Sinuun on sattunut.”

”Ro kävi rakastamassa minua.”

”Jaron. Tämä on tärkeää. Tekikö Ro sinulle tämän?”

Jaronin katse hakeutuu hänen runnottuun vartaloonsa. Nykivä käsi silittää ensin kalvakkaa reittä ja hipaisee sitten sukuelimiään niin viattomasti ja hellästi, että poskeni punehtuvat. Huomaan silittäväni Jaronin pehmeää mustaa tukkaa toisella kädelläni.

”Ro ei tehnyt tätä”, Jaron sanoo nyökäten alavartaloaan kohti. ”En ole… Ron vuoksi tässä kunnossa.”

”Sinä olet tänään tosi läsnä itsessäsi”, sanon hiljaa.

”Niin olen. Olen siitä onnellinen. Ro rakasti minua tänään.”

”Miten Ro yleensä rakastaa sinua?”

”Hän… saattaa joskus peitellä minut. Hän ei tehnyt sitä tänään. Hän myös suutelee ja silittää ja…”

Minua oksettaa.

”Eivät ne muut asiat haittaa. Hän saa tehdä, mitä tahtoo. Hän on ihanin, kun suukottaa minua joskus. Kukaan ei… yleensä tee niin.”

Painan vaistomaisesti huuleni hänen ohimolleen. Suukotan kerran, toisenkin. Jaron kääntää katseensa minuun, hänen vihreät silmänsä ovat suurina ihmetyksestä. On kuin valo läikehtisi hänen kasvoillaan, niin kirkkaasti hänen hymynsä loistaa. Hän painaa pörröisen päänsä kaulalleni.

Kiedon käteni Jaronin ympärille enkä edes yritä selittää itselleni sitä hellyyttä, jonka hän minussa herättää. Hänen satutettu, pieni olemuksensa käpertyy kasaan sylissäni. Nostan hänen jalkansa tukevammin syliini, sillä hänen on selvästi vaikea liikuttaa niitä.

”Pikkuinen, ei sinun tarvitse tyytyä sellaiseen”, huomaan kuiskaavani vasten hänen ohimoaan. Suukotan jälleen. Se saa hänet hymyilemään leveämmin. Hän todella on kuin lapsi. ”En tiedä sinusta ja Rosta mitään, mutta hän… satuttaa sinua.”

”Ei se haittaa.”

”Haittaa se!” kohotan ääntäni turhan korkealle. Jaron säpsähtää ja ynähtää. ”Anteeksi.” Painan jälleen suudelmia hänen ohimolleen ja poskelleen. Hän katsoo minua silmät suurina ja täynnä kysymyksiä.

”Haluatko sinäkin tehdä sellaisia asioita minulle?”

”Millaisia asioita?”

Jaronin käsi hipaisee hänen runnoutuneita sukuelimiään.

”E-…”

”Tai… jotakin muuta? Rolla on usein veitsi. Ei se haittaa. Pitäisin siitä, jos kertoisit etukäteen, jos tahdot tehdä jotakin sellaista. Ro ei koskaan… kerro. Hän vain tekee.”

”Mitä hän tekee sinulle?”

Jaron vie vaiteliaasti kätensä mustelmaiselle kaulalleen. Puristan silmäni kiinni, kyyneleet ovat kivuliaat.

”Se ei ole oikein. Ei kukaan saa satuttaa sinua”, sanon nieleskellen kyyneliäni.

”Kaikki aina… tekevät niin. Ei se haittaa. Olen tottunut siihen.”

”Ei niin saa tehdä. Yhtään kenellekään.”

Jaron tuijottaa minua kuin ei ymmärtäisi yhtään. Silitän hänen mustelmaista poskeaan. Tahtoisin suudella häntä ihan vain näyttääkseni, että hän ansaitsee kaiken hyvän, mutta tiedän, että se olisi julmaa häntä kohtaan. Hän ottaa minkä tahansa läheisyyden vastaan, hän tuntuu lapselta, jota kukaan ei ole koskaan pidellyt. Tiedän, että hellyys ohjaa minua liikaa. En voi suudella häntä, se olisi vastuutonta.

Mutta miksi minä haluan?

Karistan ajatuksen ja rutistan Jaronia tiukemmin.

”Jaron… Saisinko kysyä jotakin?”

Hän nyökkäileekin kuin pikkupoika.

”Kuka… teki tämän? Tämän, jonka vuoksi olet sängyssä ja dissosioit suurimman osan ajasta? Kuka se oli?”

En olisi uskaltanut kysyä sitä aiemmin, en mitenkään, mutta Jaron on niin luottavainen ja raukea ja minä tiedän, että minun on päästävä tämän vyyhdin pohjaan. Se on kapinallekin eduksi. Linnassa on meneillään jotakin paljon suurempaa kuin kukaan koskaan kuvitteli.

Jaronin silmät räpsivät hetken kivuliaan näköisesti.

”Ssh, ei hätää, pieni. Helios on tässä. Kaikki on hyvin.” Silitän yhä hänen korpinmustaa tukkaansa. Jaronin huulet vapisevat. ”Ei ole hätää.”

”S-…”

”En anna kenenkään satuttaa sinua nyt. Olen tässä.”

Painan suudelman hänen sinertävälle poskelleen. Niin hellän, että värähdän itsekin. Tiedostan, että jos lähden tälle tielle, minun on pysyttävä sillä. Tämä mies ei kaipaa enempää ailahtelevia ihmisiä ympärilleen. Hän tarvitsee kipeästi jonkun, joka pysyy. Jaronin raotetut huulet värisevät.

”Se…”

Nielaisen. Sydämeni läpättää kipeänä rinnassa.

”Se oli minun pikkusiskoni.”