Luku 43: Ristiriitoja (Medea)
Minä olen lelu.
Olen kauniisiin naruihin kiinnitettävä sätkynukke. Narut ovat kietoutuneet tiukasti ympärilleni ennen kuin tajusinkaan. Nyt ne jo hiertävät raajojani niin, että minusta tuntuu, etten voi liikkua.
Minut tarvittiin kapinan keulakuvaksi. Minut tarvittiin johtamaan, koska minussa on kaikkea sitä, mitä täällä tarvitaan hallitsijalta. Näennäisesti valta on minulla. Ja silti minut on sidottu aloilleni. Näihin lakeihin ja siihen käytäntöön, jolla tätä maailmaa on johdettu.
Olivia on käynyt tapaamassa minua yhä vain harvemmin kuluneiden kuukausien aikana, ja pystyn tulkitsemaan sen vain niin, että sillä puolen kaupunkia liikehditään. Vestan porukan on myös pitänyt useasti tulla tuomaan minulle väliaikatiedotteita, mutta he ovat toistuvasti peruuttaneet tapaamiset. Jotain on liikkeellä.
Olen jälleen kerran niin hermostunut, että tarvitsen veljeni kaksoisolennon seuraa tyrmissä. En tiedä, mikä hän minulle on, tämä mies, jolla on veljeni kasvot. Kenties se on puhdasta katumusta, vaikka en tiedä, osaanko katua.
”Taas sinä olet siinä”, mies hymähtää. ”Sinä et osaa olla kiinni tässä maailmassa. Miten sen sinun rakkautesi kanssa kävi? Yhtä hyvin kuin politiikkasi?”
Irvistän.
”Hienosti, siis.”
”Olivia rakastaa minua edelleen.”
”Sittenhän ongelmaa ei ole.”
”Kuvitteletko, että se on noin yksinkertaista?”
Hän pudistaa päätään. Hänen ihonsa näyttää aiempaakin ohuemmalta ja heikkokuntoisemmalta. Hän alkaa muistuttaa todellista veljeäni. Missä Jaron mahtaa olla nyt? Päässäni pyörii.
”Sinä katsot minua ja ajattelet, että en ole veljesi”, mies hymähtää. Hänen tarkkanäköisyytensä hätkähdyttää minua joka kerta. ”Oletko sinä kuullut veljestäsi ja Helioksesta mitään?”
”En. Tuntuu, että meno kaduilla on ollut pitkään tasaisen samaa. Vestan meno on tosin käynyt melko röyhkeäksi, ja uskon, että en pysty jatkamaan yhteistyötämme enää pitkään. Toisaalta on hyvä pitää remmissä joku, joka on kaikin tavoin yliampuva ja pelätty. Hänen ansiostaan porukka pysyy jotenkin ruodussa. Heillä on enemmän sisäisiä ristiriitoja kuin pitkään aikaan.”
”Mutta?”
”Mutta mitä?”
Mies kallistaa päätään.
”Sinä et ole tyytyväinen. Siksi olet täällä.”
”En ole onnellinen.”
En koskaan tiennyt, että sillä olisi merkitystä. Minulle kaikki tunteet ovat aina tiivistyneet niihin hetkiin, kun johonkuhun sattuu.
”Haluaisitko sinä olla?”
”Minua pelottaa.”
”Onnellisuus?”
”En tiedä, mitä se tarkoittaa.”
”En minäkään. Olen huono ihminen, keneltä kysyä.”
”Joskus mietin, oletko ihminen ollenkaan. Pelkkä heijastus vain.”
”Jos joskus olin, en ole enää.”
”Mitä sinä tunsit, kun kidutit minun veljeäni?”
Mies hymyilee ikään kuin sisään päin. Hän silittää poskeaan ja hymyilee kuin kosketus tulisi ulkopuolelta.
”En tiedä”, hän sanoo. ”En kai mitään. Miten sinä selität omaa sadismiasi? Voiko sitä muka selittää? Puhutaan politiikasta, jos jostain. Olen väsynyt ajattelemaan tunteita, ja niin olet sinäkin.”
”Olen pelkkä sätkynukke. Aivan kuten sinäkin olit. Ei tämä valtio tarvitse minua.”
”Niinkö uskot?”
”Jokaisen hallitsijan voi korvata.”
”Olet oikeassa. Ja minä olin alun alkaenkin pelkkä lelu teille.”
”Niin olit.”
Hän ei vaikuta siitä erityisen katkeralta. Hän katsoo minuun hymyillen vaisusti.
”Tämä maailma pyörii toisten käyttämisen ympärillä. Ketä sinä olet päättänyt käyttää seuraavaksi saadaksesi haluamasi?”
Tuijotan häntä pitkään. Kuuntelen vettä, joka putoilee katosta kivilattialle.
Portaikosta kuuluu askelia. Yksi vartijoista saapuu alas tyrmiin ja nyökkää minulle.
”Teidän korkeutenne, teille on vieras.”
”Avenueltako?”
”Se tyttö, jota tapaatte usein, teidän korkeutenne.”
Kaksoisolennosta lähtee huvittunut naurahdus.
”Nähdään taas, teidän korkeutenne”, hän hymähtää. Minä vain murahdan vastaukseksi ja juoksen vartijan perässä portaat ylös. Olivia odottaa minua pääkäytävän punaisella matolla ja virnistää leveästi minut nähdessään. Minä tartun häntä kädestä ja johdatan perässäni makuukammariini.
Oven sulkeuduttua sulaudun kiinni Oliviaan, halaan häntä tiukasti. Olivia silittää päätäni ja suutelee minua nopeasti. Hänen vakavasta ilmeestään tiedän, että hänellä on jotakin mielessään.
”Onko jotakin tapahtunut?”
”Medea… Mä en tiedä, mitä mun pitäisi nyt tehdä.”
”Onko jotakin tapahtunut?”
Hiljaisuus. Tiedän, ettei Olivia voi kertoa minulle, mitä kokee. Se tarkoittaisi hänen omiensa pettämistä. Suru löytää sydämeni nopeammin kuin uskoinkaan.
”Olivia… Minä en tiedä, pystynkö tähän.”
Olivia nyökkää vaisusti. Tämä ei ole hänen tapaistaan. Hän voi olla maassa ja surullinen, mutta ei koskaan harmaa. Hän on aina täynnä värejä.
”Mä olen miettinyt samaa. Tämä tapailu tuntuu ihanalta, rakastan olla sun kanssa, mutta me ei oikeastaan voida jakaa meidän elämää. Sä et voi kertoa mulle mitään, enkä mä voi kertoa sulle mitään. Meidän välillä on kuilu. En halua erota, mutta en myöskään voi missään nimessä kertoa, että me seurustelemme.”
”Lähde kanssani.”
”Minne?”
”Minne tahansa.”
Näen, että hän harkitsee sitä. On harkinnut jo pitkään.
”Olisko se sellaista elämää, jota sä haluaisit? Voisitko sä elää ilman tätä valtaa, ilman jatkuvia pelejä ja kiduttamista ja niskan päälle pyrkimistä?”
”Minä en tiedä.”
”Riittäisikö sulle mikään terve ja tavanomainen?”
”En tiedä.”
”Se on aika utopistinen ajatus, niin hitosti kun mä haluaisinkin uskoa siihen.”
”Entä sinä? Voisitko sinä jättää tämän kaiken tänne? Oma porukkasi jäisi tänne etsimään oikeutta, jota tuskin koskaan löytyy.”
”Niinkö se sulle esittäytyy? Uskotko sä, että tässä maailmassa ei vain ole mahdollista saavuttaa edes jotenkin tasavertaista ja onnellista elämää?”
”Tuntuuko se sinusta siltä?”
Olivia on hetken hiljaa.
”Mä olen aina uskonut hyvään.”
Sen sanottuaan hän heittää farkkutakkinsa sängylleni ja istuu alas huokaisten syvään. Minä ryömin sängylle hänen viereensä ja painan pääni hänen olalleen. Hän tuoksuu niin hyvältä.
”Teidän puolellanne tapahtuu jotakin, eikö tapahdukin? Jokin painaa mieltäsi.”
”Niin painaa.”
”Et varmaankaan voi kertoa minulle.”
”En.”
”Tahdotko sinä voittaa minut? Syöstä minut vallasta?”
”Tahdon. Mä vihaan tätä hallintoa.”
”Ja minä rakastan sinua.”
”Niin mäkin sua. Niin mäkin sua…”
Olivia kääntyy ympäri, vie kätensä rinnalleni ja suunsa omalleni. Hän painaa minut hellästi vasten peitteitä, ja tiedän koko ajan kivuliaammin sen, ettemme voisi jatkaa näin enää kauaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti