Luku 45: Hämähäkinseitti (Ria)
Tuntemattoman miehen suuri ruumis lojuu kokoontumispaikkamme eteisessä. Mies on suuri, kalju ja kauttaaltaan tatuoitu. Olivia, Helios ja Jaron ovat toisessa huoneessa, Helioksen kipeät hengähdykset kertovat minulle aivan tarpeeksi. Mies osui Heliosta jalkaan. Minä ammuin miestä. Enkä edes tiedä, kuka hän on.
”Ne näki Jaronin”, Alva sihisee tuijottaessaan miehen ruumista. ”Tunnistinko mä oikein, että noi on niitä sun entisiä karhuja?”
Vesta nyökkää vaisusti.
”Se toinen pääsi pakoon”, kuiskaan. ”Helios sanoi niin.”
”Ja ne tietää tän paikan”, Vesta huokaa. ”Toi jengi on noin kymmenenpäinen. Ei paljoa, mutta voi vittu, tieto kyllä lähtee sitten leviämään.”
”Meille ei taida jäädä muuta vaihtoehtoa kuin paljastaa tieto Jaronista ennen kuin ihmiset täällä erehtyvät luulemaan, että juonittelemme edellisen kuninkaan kanssa”, huokaan. ”Eiväthän he tiedä, että Jaron on jotakin ihan muuta kuin se hirmuhallitsija, jonka he halusivat murhauttaa.”
Seuraa sadattelun hetki. Painettuja päitä, kipinöiviä katseita. Kaikki ovat kireällä. Tuijotan käsiäni ja mietin, monennenko ottamani hengen kohdalla lakkasin ajattelemasta tappamista tappamisena. Aivan kuin se olisi kuten mikä tahansa muukin toimitus, jotain, joka vain täytyy suorittaa.
”Käyn katsomassa, miten Helios voi”, sanon ja poistun eteisestä. Olivia ja Jaron painelevat keskellä tavaran täyttämää lattiaa Helioksen jalkaa.
”Kaikki kunnossa?”
”Selviän… kyllä”, Helios irvistää.
”Toinen miehistä pääsi pakoon. Hän ehti nähdä ja tunnistaa Jaronin.”
Jaron katsoo minua pitkään. Nuorukaisen vihreissä silmissä kiiltää.
”On tainnut viimein tulla aika paljastaa minut kansalle”, hän sanoo.
Nyökkään.
”Emme ehdi valmistautua. Tieto tulee leviämään nopeasti, meidän on toimittava sen mukaisesti.”
Helios vaikertaa lattialla.
”Emme me voi vain… kärrätä Jaronia täältä ulos. Kaikki tunnistaisivat hänet.”
Samalla kauempaa kuuluu kolinaa.
”Menen katsomaan”, sanon ja säntään eteiseen. Ross ja Lea porukoineen ovat löytäneet tukikohtaan. Kummankin silmissä kiiltää pakokauhu. Lea on jo löytänyt Vestan syleilyyn.
”Nyt tuli kiire”, Ross ilmoittaa. ”En ehdi selittää, äkkiä vittuun täältä, joka ikinen meistä.”
”Miten me piilotamme Jaronin?”
”Ei ehdi miettiä! Siihen tämä liittyykin! Jaron pitää saada ensimmäisenä ulos täältä”, Ross selittää ja rynnii kaiken läpi keittiön taa. ”Olivia, autatko Heliosta? Minä voin kantaa Jaronin pyörätuolin portaista. Jätetään kaikki tänne, emme ehdi nyt!”
Me poistumme tilasta yhtenä paniikista sykkivänä rykelmänä. En ehdi nähdä, kuka auttaa ketäkin, olemme solmussa. Yritän mennä edeltä ja tutkia katuja, kun erotan joukon ihmisiä. He tukkivat tien kokonaan, paniikki sisälläni alkaa kasvaa. Erotan heidän kehonkielestään, etteivät he päästäisi meitä etenemään.
Eturivissä seisovan pitkän laihan miehen ase osoittaa suoraan kohti Jaronia. Kaikista yrityksistämme huolimatta epäonnistumme piilottamaan kuninkaan, kiire ampuu meitä nilkkaan.
”Care to explain, mitä vittua täällä tapahtuu?” mies kysyy pitäen katseensa tiukasti Jaronissa.
”Hold on, mä voin selittää.” Vesta kävelee eteemme pitkänä ja vaikutusvaltaisena. Silti hän näyttää pienemmältä kuin koskaan. Selittää. Vesta on tuskin koskaan joutunut selittelemään porukoilleen tekemisiään.
”Miten paskana sun pitää olla, että sä joudut selittämään meille?” mies kysyy kuin ajatukseni lukien.
”Yeaaah, long story, man. Tää on mullekin uus juttu. Guns down, hei, näitä tyyppejä ette ala räiskiä. Varsinkaan tota kingiä.”
”Siis onko teillä kuningas panttivankina vai ootteko muuten vaan piilotelleet sitä porukalta?”
”Vesta tai kukaan muukaan ei ole, minä olen”, Helios keskeyttää puheenvuoron ja astuu eteenpäin. ”Minä salakuljetin kuninkaan pois linnasta ja olen yksinomaan vastuussa kaikesta tästä.”
Ihmisten ilmeet käyvät vaikeiksi. Tilanne on yhä levoton, pinnan alla rätisee. Tuijotan porukkaa ympärillämme, me kaikki olemme vain rähjäisiä, pieniä ihmisiä. Todellinen ongelma on jossakin toisaalla, meidän kylmien käsiemme ulottumattomissa. Ongelma ei ole Vesta, ei Medea eikä kukaan niistä yksittäisistä poliiseista, jotka ampuvat meitä pimenneillä kaduilla. Me kaikki olemme vain pudonneet tähän hämähäkinverkkoon.
Helioksen annetaan puhua sama tarina, jonka olemme kuulleet jo monesti. Helios seisoo vakuuttavana rakkaimpansa vierellä ja kertoo kaiken. Lopulta Jaron itse rullaa pyörätuolinsa Helioksen vierelle, koskettaa tämän kättä ja hymyilee.
”Olet tehnyt tarpeeksi”, kuulen Jaronin sanovan.
”Jaron?”
Jaron kääntää katseensa pieneen yleisöömme.
”Kaikki, mitä Helios on teille kertonut, pitää paikkaansa. Minä olen oikea kuningas Jaron.” Jaronin ääni pysyy häkellyttävän tasaisena. ”Minun sisareni kidutti minua meidän molempien ollessa alasikäisiä. Minun poissaoloani neuvosto päätti paikata sillä miehellä, jonka ansiosta teidän elinolosuhteenne kokivat merkittävän aleneman.”
Tiedän, että tässä on vain kourallinen ihmisiä, mutta se riittää. Nämä ihmiset saisivat viestin etenemään. Jaron on uskottava, kaikki näkevät hänestä, että häneen on sattunut. Silti hän on heidän edessään täydessä voimassaan. Jaron ei ole koskaan ollut yhtä vahva. Erotan Helioksen katseesta, että hän on rakkaastaan tavattoman ylpeä.
”Minä olen maannut sairasvuoteessa silloin, kun minuksi naamioitu mies nöyryytti tätä kansaa. Minun muistikuvani siltä ajalta ovat täysin olemattomat.”
”Tämä tapaus avasi mun silmät lopullisesti”, sanoo Vesta. ”Yall know, että siihen narttuun voi oikeasti luottaa. Ei se ollut koskaan tarkoituskaan.”
Tilanne on kaikin tavoin absurdi. Tässä me seisomme pieninä, kaikki meistä, eikä mitään tapahdu. Jännite kiristyy, ja silti tunnen oloni pelottavan tyyneksi. Ei ole hävittävää. Kaikki korttimme ovat pöydällä, Jaron on puhunut, Vesta on puhunut. Sana lähtisi kiertämään.
Vedän syvään henkeä. En voi nyt muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti