Luku 29: Ovi sulkeutuu (Medea)
Seison ikkunan edessä, mutta riittävän kaukana, jotta siluettini ei erotu ulos. En tiedä, onko kukaan enää elossa, piha on savun peitossa. Toisten ryhmien pitäisi olla eliminoitu eri puolilla kaupunkia. Ne, jotka ovat onnistuneet pakenemaan, ovat. Sille ei enää voi mitään. Kapinallismielisiä on tuhottu nyt niin paljon kuin resurssimme sallivat.
Tuijotan savuun hukkuvaa pihaa enkä tunne mitään. Edelliset kuukaudet on nyt tehty tyhjäksi, olen saanut sen, mitä kaikella tällä haettiin. Valtio on päässyt isosta osasta vihollisiaan, äänekkäimmät on vaiennettu. Me kaikki täällä tiedämme, että tämä ei jää tähän, mutta tämä todistaa näille pikku rotille, ettei heistä ole synnyttämään muutosta. Se on rakenteissa. He eivät saisi niitä nakerrettuiksi.
Tunnen käden olallani. Hätkähdän, kun erotan veljeni kasvot vieraalla miehellä. En koskaan ehtinyt tottua siihen, että veljeni kaksoisolento todella on hänen hätkähdyttävän suora kopionsa. Mies, jolla on veljeni silmät, mutta ei hänen katsettaan.
”Sinä olet palannut remmiin”, mies hymähtää ja astelee vierelleni. ”Lyhyempi tukka ei sovi sinulle yhtä hyvin kuin pitkä.”
En kysynyt hänen mielipitettään, mutta miehen röyhkeys on ollut omiaan siinä roolissa, johon hänet on valittu. Kansan inhokki. Harhakuva veljestäni. Jokin, jolla saada kansa vihaamaan hallintoa entisestään. Nyt he nousivat kapinaan ja heidät on ammuttu alas. Ainakin toistaiseksi.
”He tosiaan ovat kuolleet.” Veljeni kaksoisolento tuijottaa tiiviisti savuun. Se alkaa hälvetä, paljastaa ruumiiden koristelemaa puutarhaa.
En tiedä, mikä kaksoisolennon nimi on. En usko, että hän kertoisi, eikä sillä olisi enää pitkään merkitystä. En myöskään suostu kutsumaan häntä Jaroniksi. Minun veljeäni on vain yksi, ja hänen huutonsa säestää useita öitäni.
”Oliko se sen arvoista?”
”Me emme tiedä sitä vielä. Aika näyttää.”
”’Aika näyttää.’ Onko mitään yhtä kulunutta.”
”Minun arvioni mukaan suuri osa uhasta on eliminoitu.”
”Vaikka pääjehut ovat vielä sielun ja ruumiin voimissa?”
”Alva ei hyökkää, ja Vestasta pitää nyhtää kaikki irti, kunnes häntä ei enää tarvita.”
Kaksoisolennon hymyssä ei ole hiventäkään oikeasta Jaronista. Hänen toisessa ohimossaan on punainen jälki. Hämmennyn.
”Ai tämäkö?” hän osoittaa päätään. ”Niin. Sinulle ei olla vielä ehdittykään kertoa.”
”Kertoa mistä? Kenelle sitten on kerrottu?”
”Johtoporras tietää. Jahtiryhmä on jo liikkeellä.”
”Mistä sinä puhut?”
”Velikullastasi. Ja siitä söpöstä nuorukaisesta, jonka lähettämisellä yritit rakentaa luottamusta.”
”Et ole tosissasi.”
”He pakenivat.”
”Jaronko pakeni?”
Kaksoisolennon ilme on enimmäkseen huvittunut.
”Miten hänen on mahdollista paeta niillä jaloilla? Hän on liikuntarajoitteinen!”
”Minähän sanoin, että se sinun pikku ystäväsi on mukana.”
”Ei Helios ole niin vahva!”
”Näemmä riittävän motivoitunut.”
”Voi helvetin helvetti.”
Puristan hetkeksi silmäni kiinni, mutta luomieni takana ei ole mitään, mitä tahtoisin nähdä. Käännyn takaisin ikkunan puoleen. Savupilvi ei lohduta, jos veljeni ja entinen alaiseni ovat paenneet. Jaronista ei ole huolta, olen tehnyt miehestä toimintakyvyttömän jo kauan sitten. Mutta Helios. Hän on tiennyt minusta jo pitkään. Vedän syvään henkeä. Tällaisina hetkinä minun pitäisi kuunnella, kuinka jänteet katkeavat ja luiden rutina säestää sitä.
En sano kaksoisolennolle mitään, minun ei tarvitse. Tätä miestä ei tarvittaisi enää pitkään, hän on tehnyt tarpeeksi. Suuntaan suoraan ulos, aseistautunut ryhmä on mukanani siltä varalta, että joku on vielä selvinnyt hengissä. Välillä jossain nytkähtää raaja. Joukkoni ei epäile painaa välittömästi liipasimesta. Nytkähdykset kuolevat, pilkahdukset elämästä hiipuvat pois.
”Hei! Täällä on yksi”, huutaa mies kauempaa. ”Se on lapsi. Mitä sille tehdään?”
Patsaan kylkeen on käpertynyt hyvin pienikokoinen tyttö, jonka toinen silmä nykii ja katse harittaa. Kauniille kasvoille on roiskunut verta. Tytöllä on maantienruskea tukka ja hän on verhoutunut suureen huppariin. Näyttää harmittomalta. Tiedän itse paremmin olla luottamartta siihen suoraan.
Kumarrun tytön puoleen. Hänen silmistään erottaa, ettei hän havainnoi minua.
”Hei. Kuule. En ole tainnut nähdä sinua.”
”Voisiko tämä olla joku täkäläinen kakara?”
”Ei noilla vaatteilla ja hiuksilla”, huokaan. Tyttö ei näytä resuiselta, mutta täkäläiset lapset ovat kuin kiiltokuvista.
Menen lähemmäs. Napautan sormiani tytön edessä, mutta hän ei vieläkään reagoi.
”Onko se ihan katatoninen?”
”Odotahan. Kokeilen koskea.” Taputan tyttöä olalle, ja yllättäen löydän itseni selältäni maasta. Miehet aseineen ympäröivät meidät, mutta nostan käteni pystyyn. Tyttö ei yritä iskeä minua aseella. Hän rutistaa minua tiukasti ja itkee.
”Ystävä… ystävä…”
”Hei. Hei kuule…”
Tytöstä lähtee vinkuvaa ulinaa.
”Hei. Hei, ei hätää.”
Tuntuu irvokkaalta lohduttaa tyttöä sen jälkeen, kun pihasta on tullut elävä helvetti minun ansiostani. Taputan tyttöä selkään ja nousen istumaan. Hän roikkuu yhä minussa. Miehet ympärillämme vilkuilevat minua ja minä nyökkään sen merkiksi, että tyttö voitaisiin irrottaa minusta. En tahdo häntä tapettavan, tyttö vaikuttaa vain traumatisoituneelta. En jaksa olla pahoillani, en enää tässä kohdassa.
Tyttö kiskotaan itkien irti minusta. Hänen kasvonsa lainehtivat kyynelistä.
”Päästäkää menemään, viekää vaikka rajan taa, jos on tarvetta. Hän vaikuttaa vaarattomalta.”
Näen, kuinka he vievät tytön pihaportin toiselle puolelle. Hän rimpuilee hetken, joku lyö häntä kovaa poskelle. Sen jälkeen tyttö palaa eleettömään tilaansa ja lähtee raahustamaan pois kuin nukke.
Kuljen pitkin pihaa, ruumiita on niin paljon, että niiden päälle astelee väkisinkin. Tuttuja ja vieraita kasvoja, ihmisiä, jotka luottivat minuun. Minun pitäisi tuntea jotakin. Yritän, pinnistelen vasten laitojani, mutta mitään ei tule.
Kunnes.
Sivusilmääni osuu lyhyt, tumma hahmo portilla. Vartijat ovat jo huomanneet hänet. Ei. Eieieieiei. Tumma kiharapilvi. Hänen ei kuulu olla täällä. Minähän käskin hänet pois, kauas täältä, jotta hän saisi elää, nauraa vielä joskus solisevaa nauruaan jollekulle toiselle.
”Poistukaa.”
Kuulen vastaväitteitä, mutta minä olen varma. Minä en tahdo ketään tähän tilaan. Minä ja viemäni elämät seisomme tässä, katsomme naista, joka olisi voinut olla kaikkeni. Olivian ilme ei anna anteeksi. Se ei tulisi koskaan antamaan.
He poistuvat. Olemme vain minä ja hän ja ruumiit.
”Mä osasin epäillä jotakin, kun sä et halunnut mun tulevan tänne.”
Haron tukkaani. Hymähdän. En voi muutakaan.
”Mä kuvittelin kaikenlaista. Mutta tämä. Tätä mä en kuvitellut.”
”Olivia.”
”Älä sano mitään. Älä sano mitään. Sanat pilaa kaiken. Mä tahdon vain katsella sua vielä hetken.”
”Mene pois ennen kuin sinut kerätään kaduilta, tajuatko, että poliisit ovat joka paikassa?”
Olivia ei sano mitään. Hänen silmänsä ovat suuret ja täynnä menetystä. En erota omaa kuvajaistani niistä. Tiedän näkemättäkin, että tässä versiossa ei ole enää mitään, mihin Olivia voisi tehdä kotinsa. Kun hänen katseensa kääntyy, minulla ei ole enää osaa hänen elämässään.
Olivia ei käänny katsomaan minua, tietenkään ei, hänessä ei ole katumusta samalla tavalla kuin minussa, hän on aina elänyt kuten elää. En jää katsomaan hänen loittonevaa siluettiaan, sillä ei ole enää mitään kerrottavaa minulle. Kun kävelen ruumiitten yli takaisin linnaan, toivoisin, että tuntisin jotakin, mitä tahansa. Laulu sisälläni on hiljennyt.
Kun raskas ovi takanani sulkeutuu, tiedän sen sulkeutuvan lopullisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti