Luku 49: Äänemme (Ria)
Kun me saamme äänemme kuuluviin, se kuullaan. Ensimmäistä kertaa koskaan kansa pysähtyy hetkeksi äärellemme, katsoo meitä, näkee meidät. Kumpikin aalto löytää perille; ensin Rossin ryhmä Jaronin kanssa, lopulta me muut. Tilanne ei ole niin kaoottinen kuin olin sen mielessäni kuvitellut. Olin nähnyt mielessäni, kuinka Jaron ammuttaisiin ensimmäisten joukossa.
Kun me pääsemme paikalle, minä erotan Jaronin ja Helioksen kaikkien keskeltä. Jaron, joka puhuu tavallisesti niin kovin hiljaa, on saanut äänensä korkealle kuuluviin. Hän ei tarvitse Heliosta tulkkaamaan kertomustaan, hän kertoo sen itse.
Alva vierelläni näyttää aivan yhtä häkeltyneeltä kuin paikallisetkin. Jaron saa olla pitkään rauhassa, meidän ryhmäämme tuskin tarvitaan. Me kuitenkin tiedämme paremmin. Tätä ei tule kestämään enää pitkään. Kun ensimmäinen laukaus ammutaan, Alva on jo valmis. Kauempana erotan myös Vestan vetävän suuren aseensa esiin.
”Odottakaa!” Helios yrittää huutaa.
”Teloittakaa kruununpetturit!”
”Ei! Odottakaa! Johan te kuulitte –”
Joku hyökkää suoraan päin Heliosta ja Jaronia, vaikka olemme yrittäneet saartaa heidät. Hyökkääjä saa suoraan kuulan kalloonsa. Verinen hyökkääjä lentää kaaressa kiviseen maahan. Ihmiset huutavat. Levottomuus alkaa levitä.
”Odottakaa!”
Vasta, kun Alva ampuu aseellaan taivaalle, hetken häly hiipuu. Kaikki tuijottavat nyt Alvaa. Koko kehossani kihelmöi.
”Tuo mies tuossa on juuri kertonut, mitä kruunu on hänelle ja tälle koko kansalle tehnyt. Te tiedätte kyllä. High Town ei ole sen puhtoisempi kuin meidänkään alueemme. Ihmiskauppaa ja aineita, me tiedämme kyllä. Me kaikki teemme kaikkemme turruttaaksemme sen, mitä tämä maailma on.”
Hetken rauha. Huomaan Vestan virnistävän Alvan puhuessa huumeista.
”Mä en ole mikään puhuja, ja jokainen, joka on koskaan uskonut muhun, tietää sen. Me tehdään, ei puhuta. Ja nyt on meidän aikamme mennä. Mitä ikinä meillä onkaan seuraavana aamuna, tämä hallinto se ei ole.”
Meidän oma joukkomme alkaa huutaa. Me yhdymme kaikki samaan huutoon, tulemme kaikki yhdeksi suureksi ääneksi. Sen äänen voimin me jatkamme eteenpäin. Kaikki ei mene saumattomasti, vaikka aiemman ryhmän jäsenet ovat jo raivanneet meille tietä syvemmälle kaupunkiin. Teillä lojuu kuolleita jokaisesta ihmisryhmästä; on paikallisia ja meitä, on kalliita repeytyneitä leninkejä ja hajonneita tekokäsiä.
Linna on läheltä vielä suurempi kuin muistelin. Tarkasta vartioinnista ei ole enää tietoakaan paikallisten kääntyessä itsekin hallintoa vastaan. Mustapukuisia vartijoita ja poliiseja lojuu kuolleena siellä täällä.
Etäisesti tuttu henkilö juoksee ruumiiden keskeltä lähemmäs.
”Kuningatar on poissa”, minä erotan hänen sanovan.
”Poissa? Miten niin poissa?” Alva kysyy otsa rypyssä.
”Poissa. Häntä ei löydy. Linnassa ollaan sisällä ihan yhtä ihmeissään.”
”Mitä?”
Me kokoilemme paniikkia aikamme. Kaikki tämä aika, eikä kuningatar ole paikalla.
”Olivia”, minä kuulen Helioksen sanovan. ”Olivia ei ole täällä. Minä tiedän, mitä on tapahtunut.”
”Tiedät?” Alvan silmissä kipunoi.
”Uskon tietäväni.”
”Onko Olivia tämän takana?”
”On täysin mahdollista, että Olivia on vienyt kuningattaren pois.”
”Se petturi!” Alva sihahtaa.
Muistelen, kuinka Olivia puhui Medeasta. Samassa olen yhtä varma kuin Helioskin, että juuri niin sen täytyy olla. Olivia on vienyt kuningattaren mennessään. Missä ikinä he ovatkin, Olivian tuntien he tuskin palaisivat.
”Ei tässä ole pelkästä Medeasta kyse”, Jaron huokaa hiljaa. Olen yllättynyt, että hän sanoo niin. ”Ongelma on koko hallinto. Mennään pitemmälle.”
”Emme me voi jäädä tähän. Takaisin ei ole paluuta. Mennään”, Alva sanoo.
Ruumiiden yli kävelemiseen ei koskaan totu. En silti sulje silmiäni. Miten pieneltä kaikki tuntuukaan nyt, kun kuningatar ei ole täällä. Vuosien takaiset kauhut piirtyvät yhä silmieni taa. Kun luoteja satoi ja ihmisiä kaatui. Olin silloin vielä lapsi. Saatan tuntea yhä sen pienen tytön, joka käpertyi kasaan eikä pysynyt kiinni kehossaan. Nyt minä pysyn. Nyt me kävelemme kaaoksen läpi sisälle linnaan.
Loppu, jota olemme odottaneet, on käsillä. Vaikka tiedän, että me kaikki ajattelemme sitä mieluummin alkuna. Me murramme tiemme sisälle linnaan, jonne kaaos on jo levittänyt rihmansa. Ajattelen, että oikeastaan Olivia teki palveluksen meille kaikille.
Linna on sisältä ontompi kuin koskaan kuvittelin. Ehkä se johtuu siitä, että odotukset ovat viimein poissa. Medea ei ole enää täällä. Yritän lukea muiden ilmeitä. Linnan turvasysteemit ovat pettäneet. En tiedä, johtuuko se Rossin ryhmän onnistuneesta hakkeroinnista, vai onko linnassa tapahtunut jotakin muuta. Kun johtajan ottaa pois, pilarit kaatuvat yksitellen.
Vesta tarttuu väkivaltaisesti puolitajuissaan olevaa vartijaa rinnuksilta.
”Missä vitussa se teidän johtokersa on? Missä se on nyt?”
”Kuningatar… on poissa.”
”No miten se on mahdollista, kerro se!”
”Me emme… tiedä. Ole kiltti…”
Pelkoa. Olen alkanut vierastaa sitä. Se ei sovi tällaisille ihmisille. Nämä ovat niitä, jotka toistamiseen painavat toisia alas. Pelko ei tee heistä kauniita.
”Te olette myöhässä.”
Tuttu ääni. Miten se voi olla niin tuttu? Helioksesta lähtee älähdys. Kun vilkaisen äänen suuntaan, erotan siron pörröpäisen miehen mustaan kaapuun sonnustautuneena. Hätkähdän. Yhdennäköisyys on ilmeinen. Jaron. Ei. Hänen kaksoisolentonsa.
”Sinä”, Helios sihisee. ”Missä kaikki ovat? Miksi täällä on niin paljon kuolleita?”
Kaksoisolennon kasvoilla käväisee tyhjä hymy. Tämä erottaa hänet Jaronista. Miesten ilmeet ovat keskenään täysin poikkeavat.
”Mitä on tapahtunut?”
Hymy levenee, mutta se on yhä täysin tyhjä.
”Linnan väkikään ei ole yhtä mieltä siitä, miten tätä maata tulisi hallita.”
”Niin?”
”Ja kuinka sinä olet siinä?”
”Mitä täällä oikein tapahtuu?”
Kaksoisolento on aivan rauhallinen. Osa paikallaolijoista on seurannut meitä High Townin kaduilta. Täkäläiset näkevät, ettemme valehtele heille. Kaikki ovat aivan hiljaa, vain toisilta kerroksilta kuuluu etäisiä taistelun ääniä. Kaksoisolento kallistaa päätään kuin lintu. Rauhallisuudestaan huolimatta hän muistuttaa pientä lintua, joka elehtii ennalta-arvaamattomasti.
”Systeemit pettivät. Siitä lienee kiittäminen teitä. Siksi minä olen tässä. Mutta minä olen pelkkä aave. Kuva kuninkaasta, joka teille luotiin. En ole enää ihminen.”
Ymmärrän viimein vilkaista oikeaa Jaronia. Jaronin kasvoilla valuu kyyneliä. Mies räpyttelee silmiään. Ilmiselvä kohtaus.
”Ro?” Jaronin kalvakoilta huulilta pakenee.
Mies meidän edessämme hymyilee jälleen. Kaikki tämä tuntuu niin irvokkaalta.
”Oliko sinulla jo ikävä minua? Älä huoli, pieni, minun aikani on jo ohi. Te olette kertoneet kansalle totuuden, minua ei enää tarvita. En ole sinulle enää uhka. En ole enää mikään.”
”Ro…”
”Jaron rakas, hän on –”
”Kas, sinäkin olet yhä kuvioissa. Herttaista.” Kaksoisolento tuijottaa Heliosta pitkään. ”Mitä te aiotte nyt tehdä, pienet ihmiset?”
”Ro.” Jaron ei lakkaa toistelemasta sitä. ”Sinä… sinä.”
”Niin, pieni, en ihan ymmärrä?”
”Sinä kidutit minua.” Jaron liikuttaa pyörätuoliaan lähemmäs. Helios ei ole koskaan pitänyt asetta yhtä maanisesti kädessään. ”Sinä kidutit minua ja sait minut uskomaan, että sinä olet parempi minä kuin minä itse. En vuosiin tunnistanut itseäni, koska sinä olit siinä, kertomassa minulle, etten ollut yhtään mitään.”
Kaksoisolennon hymy pysyy.
”Niin? Mitä oikein odotat? Anteeksipyyntöäkö? Tunnustusta? Kyllä minä tiedän, mitä olen tehnyt. Tiedän myös sen, että minä olin yhtä lailla pelinappula kuten sinäkin. Minut heitettiin tyrmään heti, kun farssi oli ohi.”
”Mikään ei silti pakottanut sinua kiduttamaan minua.”
”Ei niin. Sen minä valitsin ihan itse. Sinä huvitit minua. Te kaikki huvitatte.”
”Kuka ihme sinä oikein olet?”
”Sillä ei ole enää merkitystä. En ole kukaan. Tuskin koskaan olinkaan. Elämäni sinun kaksoisolentonasi on ollut mielekkäämpää kuin mikään siihen asti. Jopa vuodet tyrmässä. Olen saanut kuiskittua ihmisille niin kovin, kovin paljon. Tuloksen näette tässä.”
Me kaikki vilkuilemme ympärillemme. Veren haju on pistävä.
”Vaihdoitko sinä puolta?” Jaron kysyy.
”En. En ollut millään puolella alun alkaenkaan. Tahdoin vain nähdä, mitä tapahtuu, kun tämä päivä koittaa.”
”’Tämä päivä’?”
”Se, kun te olette viimein saaneet koottua kaiken ja päätätte ryhtyä avoimeen vastarintaan hallintoa vastaan. Tiedättekö, montako viisitoistapäisen neuvoston jäsentä on enää hengissä sen jälkeen, mitä täällä on tapahtunut?”
Syvä hiljaisuus.
”Viisi.”
Nieleskelen. On kaksoisolento mitä tahansa, hän on onnistunut liikuttamaan pakkaa sisältä käsin. Tai kenties liikehdintä linnan sisäpuolella on lähtenyt liikkeelle jo kauan sitten. Ei mikään ihmisryhmä ole yhtenäinen massa, sen olen oppinut.
Ihmiset linnan sisälläkin vastustivat hallintoa sellaisena kuin se oli. Ja kaksoisolento on tehnyt meille palveluksen kuiskinnallaan.
”Ro…” Jaron on jo aivan lähellä miestä, jolla on hänen kasvonsa. ”Minä olen jo oma itseni. Sinä et koskaan ollut minä, ja pian koko kansakin tietää sen. Tämä hallinto on ollut läpimätä jo pitkään.”
”Mitä sinä aiot, Jaron pieni? Mielitkö itse kuninkaaksi?”
”Kenenkään ei tule hallita yksin kokonaista maata.”
”Tuo ajatus sinuun on istutettu kaduilla.” Kaksoisolennon katse kiertää meissä kaikissa. ”Se sopii sinulle. En ole katkera. Minä tiedän, mitä aiot tehdä.”
”Etkö pelkää sitä?”
”En. Olen odottanut sitä jo vuosia. Mitä sinä teet, kun minua ei enää ole?”
”Olen viimein se, kuka olen aina ollutkin. Ei varjoja. Ei peilikuvia. Vain minä.”
Raastava hiljaisuus. On kuin taistelukin olisi jo lakannut linnan eri osissa ja me vain seisoisimme odottamassa päätöstä. Jaron katsoo kaksoisolentoaan vielä hetken.
Kun Jaron painaa veitsen kaksoisolennon rintaan, tämä ei vastustele. Sama eloton hymy pysyy miehen kasvoilla kuin nuken muovinen ilme. Hän katsoo Jaronia silmiin niin kauan, että kaatuu hengettömänä maahan. Jaron tärisee. Helios juoksee tämän luokse ja kietoo kätensä tämän ympärille. Kukaan ei sano mitään.
Meteli ulkona on hiljennyt.
Uskallan vilkaista muita. Lea kyhjöttää Vestan kyljessä kiinni. Alva katsoo minuun. Hänen katseestaan tiedän, että olemme onnistuneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti