tiistai 31. lokakuuta 2017

Talven ja syksyn (kuva)satoa

Koska valokuvat ovat, noh, jokseenkin jääneet koneen uumeniin, kaivanpa nyt samaan syssyyn kaikki mahdolliset postaamatta jääneet kuvat tänne. Luvassa talvesta iloitsemisen johdosta otettuja napsaisuja ja muuten vaan vanhahkoja otoksia.


















sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Nälkä: luku 7

Luku 7 (Maa, 3014)

”Minä olen pahoillani.” Veljen ääni yhdistettynä hänen voimakkaisiin käsiinsä on myrkkyä, se tunkeutuu Iikan sisälle ja valuu alas, kunnes on kaikkialla hänen ruumiissaan. Hän ei uskalla hengittää, sillä hän pelkää myrkyn leviävän. ”Oikeasti, minä olen pahoillani.”
Ei ole. Jos olisi, hän ei tekisi näin. Hän antaisi Iikan hengittää, pitäisi metrin välin ja puhuisi kuten veljien kuuluu. Kunnioittavasti. Mutta kädet ovat liian voimakkaat, ne painavat Iikaa yhä kovemmin sammaleista kiveä vasten. Iika ajattelee, ettei ole siellä. Hän laskee yöllä näkemiään tähtiä, kunnes kipu leviää hänen aivoihinsa muuttaen tähdetkin verenpunaisiksi. 

Iika ei enää laske, hän keskittyy hengittämiseen. Sisään, ulos. Aivan kuten velikin. Iikaa oksettaa, hän palauttaa tähdet mieleensä ja kuvittelee niiden muodostavan kuvion yläpuolelleen. Veljen taakse. Tähdet muodostavat V:n muotoisen kuvion, joka muistuttaa Ilvesheimon symbolia. Mutta eihän Iika tiedä Ilvesheimon olemassaoloa silloin, kun tämä tapahtuu.

Hän herää havupeitteeltään ja tuntee hien valuvan ohimoiltaan. ”Unta”, hän sanoo ääneen, eikä piittaa, vaikka joku kuulisi. Eikä kukaan kuule, Iika nukkuu jo kolmatta viikkoa ulkona kokelaana. ”Se oli vain unta.” Iikan ääni kuulostaa valheelta, se on yhtä hauras kuin silloin, kun hänen unensa tapahtuma oli totta. Ei tosin täysin totta. Veli ei koskaan pyytänyt anteeksi. Eikä Iika enää muista, mikä on totta ja mikä ei, uni sekoittuu todellisiin muistoihin ja vääntää ne yhdeksi kieroksi kokonaisuudeksi, joka mustaa hänen mieltään.

Hän on ollut jo tarpeeksi kauan pois Peuraheimosta, jotta voisi unohtaa. Niin hän oli kuvitellut. Jos ei näkisi joka päivä isoveljeä ja heimon maita, unetkin katoaisivat ja hän saisi vihdoin aloittaa uuden elämän. Ei hän saa. Iika miettii, miksi maassa edes on lakina, ettei heimosta lähdettyään saa puhua menneisyydestään. Vielä Ilvesheimoon saapuessaan hän oli vakuuttanut Ranille ja Ilselle, ettei edes haluaisi puhua entisestä heimostaan. Nyt hän ei ole enää varma. Uni jyskyttää aitona ja kuvottavana takaraivossa, muisto on liian tuore jättääkseen Iikan rauhaan.

Iika keskittyy kaikkeen siihen uuteen, jonka on jo saanut vaihdettuaan heimoa. Hänen selkäänsä ei enää satu, merkin päälle tehdyt haavat ovat alkaneet parantua. Niistä tulee parannuttuaan rumia, ja jälleen Iikan tekee mieli kirota lakijärjestelmä. Ajatukset harhautuvat.

Uudet asiat, Iika. Laske ne. Alitajunta puhuu nykyään Ilsen äänellä, ja siihen Iika on tyytyväinen. Hän luottaa johtajatyttöön, joka asuu metsän pimeimmässä paikassa ja karttaa kaikenlaista keskustelua puolison ottamisesta. Sillä siitä koko heimo puhuu; Ilsestä ja Ranista. Huhut ovat levinneet jopa vielä kokelaana kävelevän Iikan korviin. ”Mestari Ilsen pitäisi ottaa joku muu ja yllättää heimo”, niin he sanovat. Iika ei tiedä, mitä ajatella aiheesta. Hän näkee mieluummin asiat ja ihmiset yksilöinä, romanttinen kiinnostus lisää epätodennäköisyyksiä ja harhaluuloja. Sumentaa ihmisen harkintakyvyn.

Harkintakykynsä Iika tosin menetti jo vuosia sitten. Sen puuttuminen on tuonut hänet Ilvesheimoon, mutta toistaiseksi hän ei kadu mitään. Hän pitää ympäristöstä: kivikkoisesta metsästä, harvoista puista leirialueella, Ilsen asuinsijasta, tummana virtaavasta joesta toisella puolen leirialuetta ja tietysti siitä, että leirissä olessaan hän näkee tähdet. Samat tähdet, jotka hän kuvitteli ylleen Cyanin peittäessä näköyhteyden taivaalle. 
Menneisyys ei vielä ole kuristanut otettaan Iikan ympärille, mutta hän tietää sen vielä joskus tekevän niin. Unet kertovat jokaiselle, mitä he todella ovat. Iika tuntee oksennuksen maun suussaan ja nousee ylös.

Yöllä metsästäminen ei ole kiellettyä täällä, Peuraheimossa se oli. Asian varjopuoli on se, ettei Iika metsästä heimolleen vaan itselleen. Hän ei saa kuulla Ilsen kannustavia sanoja aamulla, sillä hän ei saa metsästää Ilselle. Kannustavat sanat johtajan suusta ovat muutenkin harvassa, hän jakaa tukeaan ainoastaan Ranille pitkien katseiden muodossa. Kävellessään tiedostamattaan kohti Ilsen asuinsijaa, hän huomaa miettivänsä Rania ja Ilseä. Muut leirissä eivät ole noteeranneet häntä suuremmin, mutta nämä kaksi jaksavat kumpikin omalla tavallaan katsoa hänen peräänsä.

”Minne sinä olet matkalla ilman joustasi?” Tumma, sointuva miesääni. Rani. Iika kääntyy katsomaan taakseen ja näkee mustahiuksisen miehen katsomassa häntä tummanvihreillä silmillään. Iika ei osaa pelkkien tähtien valossa sanoa, näyttääkö hän vihaiselta vai ei.
”En saa nukuttua, ajattelin käydä pienellä kierroksella.”
”Sinä olet uusi, joten kukaan ei katso hyvällä, jos näkee sinun poistuvan leirialueelta.”
”Mestari Ilse sanoi, ettei se ole kiellettyä. Yöllä saa metsästää.”
”Niin.” Rani astuu lähemmäs, ja nyt hänen silmiään voi lukea. Iika toivoo, ettei voisi. ”Yöllä saa metsästää, jos kuuluu heimoon. En näe joustasi, etkä sinä kuulu heimoon.”
”En vielä.” Iika yrittää kuulostaa mahdollisimman uhkaavalta, mutta ääni jää kurkkuun saaden Iikan lauseen kuulostamaan lähinnä lapsen inttämiseltä. Hän ei pelkää nuorta soturia, ei, vaikka tämä on häntä reilusti pitempi ja vahvempi.

”Minusta alkaa tuntua, että Ilse on tehnyt virhearvion sinun suhteesi.” Ranin ääni tihkuu pettymystä, hän on aidon ärsyyntynyt Iikan käytökseen. ”Et ole suorittanut kaikkia kokeitasi, joten sinulta olettaisi kunnioittavampaa käytöstä.”
”Kukaan ei ole kertonut minulle, mitä minun tulee tehdä päästäkseni leiriin.”
”Jos tietäisit, tekosi eivät olisi aitoja. Tekisit ne tekemisen vuoksi.”
Iika tuhahtaa. Hän astelee Ranin ohi pää uhmakkaasti pystyssä ja istahtaa takaisin havupatjalleen. Rani tuijottaa tytön menoa kuin tämä olisi vasta täyttänyt kymmenen kesää.

Rani huokaisee syvään. Hän on nähnyt tulokkaiden uhmakkaat silmät ennenkin, hän muistaa tuon saman lapsellisen tahdon. Ilse kuitenkin uskoo tytöstä hyvää, joten Rani yrittää parhaansa tämän kanssa. Mies tietää, ettei Ilse siedä, että hän lähentyisi kenenkään kanssa, joten hän yrittää kaikin tavoin kohdella Iikaa kuin saaliseläintä. Kunnioittaen, mutta etäännyttäen itsensä ylemmäksi olennoksi. Katsellessaan turkoositukkaisen tulokkaan istuvaa kehoa Rani ei voi olla miettimättä, onko Ilsellä henkilökohtaisia syitä ottaa tyttö leiriin. Tämä ei ole erityisen lahjakas, huutelee omaa näkökulmaansa jättäen muiden kannat huomiotta ja päivisin naurattaa heimon lapsia kuin olisi itse yksi heistä. Rani ei näe potentiaalia, ei yhtä ainoaa syytä ottaa lahjatonta, hälyttävän väriset hiukset omaavaa tyttöä leiriin. Kun hänen mielensä vihdoin löytää yhden hyvän syyn, hän heittää sen heti pois. Rani pudistaa päätään - Ilse ei ole tehnyt sitä, mitä hän epäilee enää vuosiin, hän ei saa ajatella johtajastaan sellaista.

”Iika, mikset yrittäisi vain nukkua?” Rani sanoo istuutuen tytön viereen. Hän tietää eleensä olevan ristiriidassa lauseen kanssa, mutta ei voi olla istumatta. Kun Rani katsoo Iikaa tämän suuriin silmiin, hän ei näe niissä onnellisuutta. Iika näyttää pahemmin eksyneeltä kuin saaliseläimeksi joutuva peura.
”En osaa.” Ääni on avuton, muttei lohduton. Iika osoittaa sillä pärjäävänsä, mutta Rani epäilee äänen viestiä. 
”En minäkään usein”, Rani vastaa, vaikka tietää vain ruokkivansa liekkejä.
”Miksi et?”
”Me emme saa puhua menneisyyksistämme, Iika. Emme koskaan.” Rani nousee ylös ja kävelee pois. On sanottu jo liikaa. 

Nälkä: luku 6

Luku 6 (Maa, 3014)

Ei mene kauaakaan huomata, miten kivikkoista Ilvesheimon mailla on. Maa on lähes pelkkää mustaa ja harmaata kalliota, ja Iika tunnistaa leirinalueen rajan pienistä, pyöreistä kivistä. Ilse nyökkää leirialueen suuntaan ja viittoo Iikaa menemään edellään. Tyttö kävelee puiden lomasta alueelle, jolla on puita harvakseltaan. Se ei muistuta juuri millään tavalla Peuraheimon leiriä. Peuraheimossa oli ollut selkeä aukio, täällä sellaista ei varsinaisesti ole. Rakennelmia ja telttoja on pystytetty ympäriinsä, alue on rajattu kivillä. Leiri muistuttaa pientä kylää.

Iika huomaa telttojen olevan isompia ja pienemmällä alueella kuin Peuraheimossa. Hän tietää, että joskus tulee vielä aika, jolloin hän ei enää muista, millainen leiri Peuraheimolla on. Aika, jolloin ainoa leiri, johon hän osaa ja haluaa verrata, on Ilvesheimon leiri. Se ei näytä vielä kotoiselta. Iikaa kylmää. Hän on lähtenyt. Tällä kertaa oikeasti, ei pelkästään harhailemaan metsään ja miettimään, olisiko lähteminen hänelle oikea vaihtoehto. Iika ei tiedä vielä vastausta, hän ei voi luottaa ailahtelevaan mieleensä. Kunpa ajatus siitä, että tämä on oikea ratkaisu, palaisi pian takaisin. Epävarmuus huojuttaa polkua hänen jalkojensa alla.

”Leiri”, Ilse sanoo. Hän odottaa Iikan vastaavan, vaikkei tyttö tiedä lainkaan, mitä hänen pitäisi sanoa. Karu leiri ei vaikuta asialta, josta voisi sanoa mitään positiivista. Se ei näytä kotoisalta. Ihmisiäkään ei näy. 
”Missä kaikki ovat?”
Ilse naurahtaa. ”Nyt on aamu.” Tosiaan. Eihän Iika ole tottunut aikaisiin herätyksiin, veli ei koskaan antanut hänelle metsästysvuoroa aamusta. Se muuttuisi. Kaikki tulisi järjestymään aivan uudestaan, hänen mielensä metsä raivattaisiin ja tilalle kasvaisi jotain uutta, jos niin olisi tarkoitettu. 

”Ja osa on metsästämässä aamun ensimmäisellä vuorolla”, Ilse selittää nyökäten muutaman metrin päässä olevaa tulentekopaikkaa kohden. 
”Onko jokaisella oma vuoronsa päivässä?”
Ilse katsoo Iikaa kuin tämä olisi menettänyt järkensä valon. ”Tietysti on, meitä on täällä noin kaksikymmentä”, Ilse kertoo, ”joten jokaisen on metsästettävä ruokansa itse.” Iikan suu loksahtaa auki. ”K-kokonaan itse?”
Ilse ei sano mitään, tuijottaa vain Iikaa suoraan silmiin. Edelleen samalla tavalla kuin aiemmin; kuin hän olettaisi Iikan jo tietävän. Ilse on jo muodostanut hänestä tiettyjä mielikuvia, eikä Iika juuri pidä siitä, millaisen kuvan on itsestään antanut.

”Tutustutatko minut leiriin? Tai koko Ilvesheimoon?”
”En.” Hetken Iika luulee Ilsen pilailevan, mutta tyttö katselee leiriään vailla pilkettä silmäkulmassaan. ”He saavat itse huomata sinut.”
”Samalla tavalla kuin sinä huomasit minut, sepä on hyvä idea.”
Ilse siristää silmiään. ”Haluatko sinä tätä vai et?”
Iika ei sano mitään. Hän ei taaskaan tiedä, ja vaikka tietäisikin, hän ei voi olla varma siitä, mitä suu sanoo, jos sen avaa. 
”Se on kokeesi ensimmäinen vaihe.”
”Ensimmäinen kuinka monesta?”
”Tulet huomaamaan.”
Iika huokaisee syvään ja miettii, mitä tapahtuu, jos hän ei tulekaan huomaamaan. 

Yhdestä teltasta, siitä, joka on lähimpänä tulentekopaikkaa, astuu ulos ihminen. Kyseessä on epätavallisen pitkä nuori mies, jolla on jousi käsissään heti aamusta. Hänen on täytynyt nukkua se vierellään. Iika ei erota kasvonpiirteitä kaukaa, mutta kun mies kävelee lähemmäs, hän huomaa tämän näyttävän kauniilta. Miehellä on sirot ja ajattomat piirteet. Hän on kaunis androgyynillä ja hienostuneella tavalla. Hiukset ovat syvänmustat ja valuvat sulavasti miehen oikealle olkapäälle. Keho on solakka, mutta voimakas. Hänen vaatteissaan toistuvat tummanvihreä, musta ja harmaa. Iika katsoo omia vaatteitaan, ja häpeää repeämiä niissä. Hänen on täytynyt juosta lujaa. Mutta ei niin lujaa, kuin hänen sydämensä juoksee mustahiuksisen miehen kävellessä lähemmäs.

Mies ei tervehdi Ilseä, kumpikaan ei toivota toisille kaunista aamua. Aurinko sirottuu havupuiden seasta leiriin, ja saa sen näyttämään hetken ajan Iikalle turvallisemmalta. Aurinko leikkii myös Ilsen verenpunaisilla hiuksilla, ja Iika havaitsee vasta nyt, miten kaunis tämä on. Ilse näyttää kauniilta erikoisella tavalla punaruskeine silmineen ja kapeine huulineen. Iikan keskittyessä Ilsen ulkonäköön vieras mies on astellut aivan hänen eteensä. Tämä luo kysyviä katseita kumpaankin tyttöön. Iika aistii, että miehen ja Ilsen välillä täytyy vallita luottamus, sillä mies ei käy Iikan kimppuun. Peuraheimossa ei oltaisi edes mietitty, mitä tehdä, jos leirissä on ylimääräinen. Tunkeilija ei olisi ehtinyt avata suutaan ennen kuin olisi menettänyt sen.

”Uusi?” Miehen ääni on syvempi kuin antaisi olettaa. Iika ei uskalla liikkua, mutta hän saa nyökättyä pienesti. Häntä tuijotetaan kahden silmäparin toimesta, eikä hän ole tottunut olemaan yksienkään silmien katseen kohteena. 
”Olen Iika”, hän sanoo ojentaen aavistuksen vapisevan kätensä miehelle, joka tarttuu siihen epäilemättä. Hän ei kuitenkaan katso kätellessä Iikaa. Hän katsoo Ilseä, kuin kysyäkseen, mitä tämän mielessä liikkui, kun hän toi vieraan leiriin. 
”Rani”, mies esittäytyy nyökäten. ”Ilse ei olekaan hetkeen tuonut uusia. Tästä voi tulla hauskaa.”

Iika ei uskalla kysyä, mitä hauska tarkoittaa Ilvesheimossa. Hän ei ole varma, tietääkö sanan merkitystä enää muutenkaan, vai onko joku sotkenut sen ja kirjoittanut tilalle uuden määritelmän. Iika vetäytyy hieman taaksepäin katsellen Rania ja Ilseä odottavasti. Hän odottaa edes toisen avaavan suunsa, jotta hänen ei tarvitsisi. Odottaessaan Iika ehtii laskea puiden lomassa olevat teltat. Seitsemän. Niistä viisi on hyvin isoja, mutta kaksi muuta ovat pienempiä. Ne ovat sivussa muista. Sillä tuskin on suurta merkitystä, mutta sen ehtii huomata muutamassa odotuksen täyttämässä sekunnissa. Teltat eivät kuitenkaan syötä Iikan suuhun sanoja sanottavaksi.

”Minä näytän tulokkaalle rajat”, Rani sanoo ojentaen voimakasta kättään Iikaa kohti. Ilse tarttuu käteen ennen kuin Iika ehtii varsinaisesti edes huomata sen lähestyneen häntä.
”Ei vielä tulokas”, Ilse oikaisee, ”hänen pitää selvitä koetuksista ollakseen virallinen uusi tulokas heimossamme.” Ilse päästää irti Ranin kädestä jättäen punaisen jäljen siihen, mistä oli puristanut. Sitten Ilse luo merkittäviä katseita kumpaiseenkin ja lähtee kävelemään kohti tulentekopaikkaa. Iika huomaa katsovansa hänen menoaan senkin älkeen, kun Ilsen selkä on jo kadonnut hänen näkyvistään. 
Selkä. Iika muistaa oman selkänsä. Entisen heimonsa merkin.

”Heimomerkki”, Iika päästää sanan ulos kykenemättä löytämään sille muita sanoja vahvistukseksi. Rani tarttuu kuitenkin sanaan ja ojentaa Iikalle veitsen vyöltään. Tyttö pistää merkille, ettei veitsi ole suinkaan ainoa teräase Ranin paksulla vyöllä. Siihen on kiinnitetty useampi terävältä, pitkältä neulalta näyttävä ase. Iika näkee mielessään ihmisen kurkun, jonka kummaltakin puolelta pistää ulos neula. Rei'istä näkee sisään, jos haluaa nähdä. Kaulasta valuva veri on tuoretta ja tummaa, Iika voi miltei haistaa sen.

Eläimiä, Iika. Hengitys ei tasaannu. Niillä surmataan eläimiä.
”Ota veitsi ja aikaa. Tulen luoksesi uudelleen, kun tiedän työsi tehdyksi.” Ranin ääni herättää Iikan todellisuuteen, mutta hän jää vain katsomaan miestä kuin tämä olisi työntämässä neulojaan hänen kaulaansa. Hän ei kuule, mitä Rani sanoo, tiedostaa vain tämän puhuvan. Iika ei kuitenkaan uskalla sanoa, ettei kuuntele, ottaa vain veitsen miehen kädestä ja tietää, mitä tehdä. Se riittää.
Puut ovat harvemmassa täällä kuin Peuraheimossa, joten Iika tietää, ettei hänellä ole paljoa aikaa. Jos yksikin Ilvesheimoon kuuluva herää ja näkee hänet metsässä viiltämässä selkäänsä, he tappavat hänet. Iika on varma siitä. Ilse ei kerro kenellekään hänestä, Ranista hän ei osaa sanoa. Miehen tummanvihreät silmät eivät ole vielä kertoneet Iikalle, millainen hän on. 

Peuraheimon merkki on yläselässä. Pahimmassa mahdollisessa paikassa. Iikan käsi ylettyy sinne vain vaivoin, mutta kun hän saa veitsestä kunnon otteen, hän ei epäile viiltää. Heimomerkki on viimeinen hänet Peuraheimoon yhdistävä asia. Kipu pelottaa Iikaa. Kivun vuoksi hän lähti Peuraheimosta. Muistot palaavat yksi kerrallaan, kunnes ne lopulta muuttuvat ensin joeksi, sitten mereksi. Riittävä syy viiltää heimomerkki pois, painaa veitsi tarpeeksi syvälle selkään. Ei enää koskaan paluuta. Tällä kertaa se tuntuu vapauttavalta.

Iika painaa veitsen selkäänsä. Hetkeen kipua ei tunnu, mutta kun se tulee, ja se tuntuu lämpimältä. Huonolla tavalla. Kipu tuntee Iikan, sillä on hänelle enemmän kerrottavaa kuin kenelläkään täällä. Miten maailma edes toimii? Iika lähtee impulssin varassa entisestä leiristään, päätyy toiseen leiriin ja siellä hänet otetaan mukaan noin vaan. 

Ilman heimoasi olet kuollut. Iika viiltää uudestaan. Ei enää Peuraheimoa. Maailma on yksinkertainen, ja pienen hetken se tuntuu ihanalta. Ei velvollisuuksia, ei kipeitä muistoja. Häneen sattuu Peuraheimon takia tänään viimeisen kerran. Kolmas viilto ei tunnu enää niin pahalta, kun Iika tietää, että se erottaa hänet lopullisesti menneisyydestään. Selkää pitkin valuva veri on hänen polkunsa kohti Ilvesheimoa.

 Vedettyään vaatteet ylleen ja asteltuaan haparoivin askelin takaisin leiriin, Iika näkee Ranin odottamassa. Miehen ilme on levollinen. Veri tuntuu märältä ja lämpimältä Iikan paitaa vastaan, mutta hän ei odota saavansa mitään parantumiseen. Aika saa jättää haavansa Peuraheimon merkin päälle, jotta se muuttuisi tunnistamattomaksi.

”Leiriä en aio esitellä, sen saat oppia tuntemaan itse”, Rani sanoo vieden Iikaa mukanaan sinne, minne Ilse oli kävellyt muutamia hetkiä sitten. Sillä suunnalla olisi ilmeisemminkin jotain tärkeää. ”Ilse tahtoo sinun olevan mahdollisimman itsenäinen, muista se.”
”Olitko sinäkin aluksi itsenäinen, ennen kuin sinut hyväksyttiin Ilvesheimoon?”
Rani ei vastaa, ja Iika tuntee kuumotusta poskillaan. Kysymys on sittenkin tungetteleva. Rani osaa säiyttää henkisen etäisyyden uuteen heimokokelaaseen mainiosti, eikä Iika voi syyttää häntä viileydestä. 

He kävelevät metsässä, jossa ei ole polkuja. Niitä ei ole Ilvesheimon reviirillä lainkaan. Metsä muuttuu sitä sankemmaksi, mitä pitemmälle he kävelevät, ja Iika epäilee, ettei osaa kävellä tänne uudelleen. Metsä tummuu, aurinko ei pääse enää sirottamaan valoaan puiden läpi. Iika on yksinäisempi kuin koskaan, aurinko ei suo hänelle tukeaan. Ja sitten Iika näkee sen. Oikealla, täysin yllättäen, on kolme kallionlohkaretta. Ne ovat valtavia ja tuntuvat olevan metsän tummin kohta, ikään kuin ne levittäisivät syvää mustaa väriä ympärilleen. 

”Mestari Ilsen asuinsija”, Rani sanoo. Iika huomaa, että nyt hän kutsuu johtajaa mestariksi, vaikka aiemmin hän käytti tästä pelkkää etunimeä. Hän ei kuitenkaan lausu havaintoaan ääneen. 

Iika tuijottaa Ilsen asuinsijaa, eikä tavoita sen näkemisestä syntyvää tunnetta. Hämmennystä, pelkoa, kunnioitusta? Ei mitään niistä. Tai kaikkia kerralla.
Iika ei pysty enää katsomaan. Hän ei tiedä, mitä sanoa. Mestari Ilse asuu metsän pimeimmässä paikassa, ja hän asuu siellä yksin.

Nälkä: luku 5

Luku 5 (Maa, 3014)

Saaliseläimiä ei näy, mutta havupuiden keskellä seisoo jotakin muuta tuttua. Ei kettua tai peuraa, vaan tyttö. Turkoosihiuksinen ja vielä eksyneemmän näköinen kuin edellisellä kerralla. Tyttö ei näe hänen taakseen astelevaa Ilseä, joka virittää jousensa äärimmilleen ja tähtää sen tytön takaraivoon. Yksi väärä liike, ja kaikki on siinä.
”Toivottavasti sinulla on mainio syy siihen, että olet rikkonut rajojamme.” Ilse aikoo sanoa ”toistamiseen”, mutta sitten hän muistaa turvattomuuden tunteen edelliseltä kerralta ja jättää sanan sisäänsä. Siellä se on turvassa, ainakin hetken.
”Kuka sinä olet?” Tytön ääni on heleä kuin lapsella. Kysymyskin on viaton soveltuakseen tilanteeseen, jossa häntä uhataan jousipyssyllä.
”Sillä ei ole merkitystä”, Ilse sanoo, ”sinä olet minun heimoni mailla.”

Tyttö nauraa. Hänen naurunsakin on lapsekas, mutta se loppuu nopeasti. Tekonauru. Ilse tunnistaa surun sen taustalla, muttei sano mitään. ”Se voisi olla minunkin heimoni”, tyttö vastaa ja uskaltautuu kääntymään. Ilse näkee hänen kasvonsa tarkemmin. Tytöllä on vaaleat, suuret silmät ja pieni nenä. Hän ei ole kaunis, mutta omalla tavallaan sievä. 
”Olen Iika”, hän esittäytyy pakottaen itsensä nielaisemaan edellisen heimonsa nimen. Hän on ollut ilman sitä auringonnousuun saakka, ja esittäytyy toiselle ihmiselle nyt ensi kertaa jonakin muuna kuin Peuraheimon Iikana. 

Iikan suuret silmät tutkivat Ilseä, eivätkä tiedä, mitä ajatella tästä. Tytöllä on verenpunaiset, pitkät hiukset, jotka ovat sidottuina palmikolle. Vahvat ja kauniit hiukset. Vahvalta ja kauniilta Ilse itsekin näyttää punaisine hiuksineen ja vahvoine käsivarsineen. Hän on laiha, mutta voimakas. Varmasti voimakkaampi kuin Iika, jonka fyysinen voima rajoittuu lähinnä toisen puremiseen tai potkimiseen. Lisäksi Ilsellä on silmät, joista ei osaa kertoa, ovatko ne tummanruskeat vai punaiset. Väri taittaa niin vahvasti punaiseen, että tuntuisi petokselta kutsua niitä ruskeiksi.

”Iika?” Ilsen ääni on kysyvä, jopa halveksuva. ”Pelkkä Iika?”
”Pelkkä Iika.” Hän nyökkää vilkuillen Ilsen jousta nenänsä edessä. Ei pelokkaasti, sillä hän ei usko tytön voivan tappaa häntä. Ilse ei näytä tappajalta, ei ainakaan sellaiselta tappajalta, joka riistäisi toisen elämän perusteetta. ”Minä jätin heimoni edellisten tähtien aikaan”, Iika selventää, vaikka tietää toisen tytön jo ymmärtäneen.
”Ja kuvittelit, että toisen reviirille harhautuminen hylkiönä on jollakin tapaa hyväksyttävämpää kuin heimolaisena?” Ilse siristää punaruskeita silmiään. ”Sinä otit melkoisen riskin, pelkkä Iika.” Äänessä on huvittuneisuutta, ja Iika tarttuu siihen, kun muuhunkaan ei voi. ”Minä ajattelin, josko voisin saada –”
”Ilvesheimo ei ole mikään turvapaikka hylkiöille”, Ilse sähähtää. Hän kuulostaa mataline äänineen enemmän eläimeltä kuin naiselta. 

Ilvesheimo. Se kuulostaa lupaavalta Iikan korvissa, hän tahtoo lausua sanan vielä monta kertaa nimensä alussa. Ilvesheimon Iika. Se hän olisi. ”Minä tiedän, enkä ole anomassa paikkaa kenenkään toisen heimosta, sillä itse tietoisesti lähdin entisestäni”, Iika vastaa. Tämä taktiikka toimisi, sen olisi pakko toimia. ”Vaan katsos, en liiemmin voi liikkua missään kävelemättä jonkun alueella.”
”Etelässä on ei-kenenkään alueita, sinne hylkiöt näinä päivinä kokoontuvat ja kenties perustavat pienempiä heimoja.” Ilsen lause on suora vihje, ja Iika tuntee pettymyksen puristavan rintaansa. Ilvesheimon Iika muuttuu sekunneissa taruhahmoksi.

Iika nyökkää. ”Etelään siis”, hän nyökkää suuntaan, josta oli Ilvesheimon reviirille kävellyt. Ilvesheimo oli siihen asti ollut hänen naapuriheimonsa ja tuntunut vaihtoehdolta. Joen vierellä asuva pieni heimo, niin hän on kuullut. Iika hymyilee yhä jousipyssyllään osoittavalle Ilselle ja kääntyy.
”Etelään?” Ilsen ääni on matalampi kuin aiemmin.
”Etsimään muita hylkiöitä”, Iika sanoo vaivautumatta kääntymään Ilseä kohti, ”kenties perustamaan omaa, pienempää heimoa.” Iika heimonjohtajana. Ei koskaan. Hän ei sano sitä ääneen, se kuulostaisi heikolta ja Ilse voisi tuntea halua tappaa hänet. Ei sitä koskaan voisi toista sielua ennalta arvata. 

”Jos olisit halunnut tehdä sen jo, olisit valinnut eri suunnan”, Ilse sanoo huvittuneemmalla äänellä. Iika tuntee poskiensa kuumenevan. ”Täältä sinä toivot paikan saavasi, etkö vain?”
Iika kääntyy. Hymy kareilee hänen huulillaan, etsii vielä muotoaan. Hän huomaa nyökkäävänsä. 
”No”, Ilse aloittaa laskien vihdoin jousensa alas. Hän ojentaa Iikalle kättään. ”Kaikkeahan sopii kokeilla. Minusta et saa ystävää etkä olkapäätä, johon nojata, mutta koeajan voin sinulle antaa.” Se kuulostaa paremmalta kuin etelään käveleminen. Tai takaisin Peuraheimoon. Se ei ole enää Iikaa varten. 

Iika ojentaa kätensä Ilselle ja huomaa tämän käden olevan karhea. Ilse tekee paljon työtä, sen paitsi tuntee hänen kädestään, myös näkee hänen punaisten silmiensä katseesta. Ilse ei näytä tytöltä, joka on tottunut elämään muiden elätettävänä. Sellaiselta kuin Iika itse on.
Pieni häpeä korventaa poskia, kun Iika ymmärtää kättelevänsä ihmistä, jollaiseksi olisi aina halunnut tulla. Seitsemässätoista vuodessakaan hän ei ollut saanut aikaan mitään muuta kuin yhden yön hätäisen päätöksen, jonka vuoksi hän nyt puristaa Ilsen kättä.

”No niin, Iika”, Ilse sanoo ja lähtee kävelemään toiseen suuntaan. Kohti leiriä. Iika näkisi heidän leirinsä. Hänen leirinsä. ”Sinä olet koeajalla, ja jos osoittaudut luotettavaksi ja heimolleni hyödylliseksi, sinä olet jäävä. Koeaika, pidä se mielessäsi.”
”Kiitos”, Iika saa sanotuksi, vaikka katsoessaan Ilseä hän tuntee enemmän pelkoa kuin kiitollisuutta. Ilse katsoo häntä hetken aivan samalla tavalla kuin isoveli oli katsonut. Sellaisin silmin, jotka olettivat Iikan tietävän enemmän kuin mitä ne kertoivat. Eikä Iika koskaan tiennyt, oletti vain.

”Ja minä olen Ilse”, kuuluu muutaman hetken kestäneen hiljaisuuden katkos. Iika on jo niin uppoutunut muistohinsa veljestään, ettei hetkeen edes kuule Ilsen puhuvan. Tämä on ensimmäinen kerta, kun hän kuulee vahvan tytön kertovan nimensä. Ilse. Hän näyttää aivan nimeltään. ”Ilvesheimon johtaja.” Lisäys on tarpeeton. Johtajuus näkyy jo Ilsen tavasta kävellä. 
Iikaa ei pelota. Uusi mahdollisuus siintää edessä kirkkaampana kuin häntä sisältä syövä pimeys, jota kulkijat nimittävät kivuksi. Ilvesheimon Iika. Melkein.

Unohdukseen

Kaikki on hyvin niin kauan, kun pidät kiinni ilmapallosta, jonka naru on puristunut liian tiukasti kätesi ympärille. Tuuli riuhtoo sitä mukanaan ja naru kiristyy hiertämään käsivarttasi, mutta sinä et päästä irti, sillä kaikki riippuu nyt siitä. Ympäristösi tahtoo viedä sinutkin mukanaan, purkaa sinut kuin olisit väärin neulottu villatakin hiha. Yksi osa kerrallaan, ensimmäisestä aistista lähtien.

Jossain vaiheessa et ole enää varma, pidätkö kiinni minuutesi rippeistä vai keltaisesta ilmapallosta. Kätesi on vain tarrannut kaikella voimallaan kiinni johonkin, johon pystyy, sillä muuten ympäristösi riisuisi sinut persoonallisuudestasi, koluaisi muistojesi varaston ja riistäisi ne yksi kerrallaan muuttaen sisimpäsi tyhjemmäksi kuin se jo on.

Pakotat päähäsi muistoja, koska ensimmäinen mieleesi palaava ajatus on, että muistot tekevät sinusta sinut. Huomaat pian olevasi väräässä, sillä muistojesi linnake on alkanut rapistua huomaamattasi. Seinissä on halkeamia, eikä niistä loista valoa mieleesi.
Koska sinulla on pakonomainen tarve selviytyä, sinä yrität kovemmin. Yrität pusertaa linnakkeesta ulos niitä väkinäisiä muistoja, jotka muokkautuneinakin kertoisivat enemmän sinusta kuin mikään muu. Todistat harhaasi todeksi pelkän tahdonvoiman avulla.

Liuta muistoja astuu jonossa ulos rapistuneesta linnakkeesta. Muistat ensimmäisen kerran, jolloin hymyilit aidosti onnellisena, muistat oksennuksen hajun lukion vessassa ja ne viimeiset kevätjuhlat, joihin jätit viime hetkellä menemättä. Viimeisenä muistojen jonossa ulos kävelee jokin sellainen, jota et enää tahdo ajatella. Et tahdo sitä määrittämään itseäsi, tahdot ulkoistaa sen mustanpuhuvana kieppuvan olemuksen sinusta.

Muistot eivät sinua auta. Niillä on tapana vääristyä ja kulua pois vuosien armottomassa kilpajuoksussa. Se viimeisenä muistojesi linnakkeesta ulos kävellyt voisi olla auttajasi, mutta sinä torjut sen, koska ajatus siitä on vielä liian kipeä. Ehkä se tulee aina olemaan.

Seisot paikallasi ja annat muistojen juosta takaisin sisälle kotiinsa. Ilmapallon naru kiertyy yhä tiukasti kätesi ympärille, niin tiukasti, että se sattuisi, jos kätesi ei olisi muuttunut tunnottomaksi  tuulen ja kylmyyden keskellä. Kipukaan ei pääse määrittelemään sinua, se on liian arvaamaton pelastaja hätäsi hetkellä.

Määrittelemättömän ajan päästä tunnet, kuinka voimasi alkavat olla lopussa jo pitkään jatkuneen taistelusi suhteen. Minuutesi ei tule määritellyksi, mikä tarkoittaa sinua ympäröivälle tuulelle sitä, että se voi napata sinut matkaansa ja viedä kaiken sinusta. ”Minä” on yhtä hauras konsepti kuin kädessäsi pitelemä ilmapallokin.

Aisti kerrallaan, jotta lopussa sinulla ei olisi enää mitään. Tuuli aloittaa kuulostasi, se puhaltaa korviisi niin kovaa, että varmasti tunnet sen kylmän läsnäolon. Korviisi takaa puhaltava tuuli kuiskaa mennessään jotakin, mutta et saa sanoja kiinni ennen kuin ne ovat jo kauempana. Lopulta se käy korviisi sellaisella voimalla, että saatat jo tuntea kapeita haavoja niiden takana. Kun yrität kuunnella tarkemmin tuulen armotonta sointia, huomaat, että se on saanut haluamansa. Haavat alkavat korvalehdeltäsi ja etenevät syvemmälle, etkä kuule enää yhtäkään sanaa, jonka tuuli korvaasi kuiskaa.

Tuntosi on miltei jo mennyt, siitä pääsemiseen ei tarvita enää paljoakaan. Kylmyyden kietoutuminen ruumiisi ympärille viimeistelee jo alkaneen prosessin ja pakottaa uloimmat ihokerroksesi täysin tunnottomiksi. Kun tuuli riepottelee ilmapalloa ja sen naru porautuu yhä vain syvemmälle ihoosi, et kykene enää tuntemaan kipua. Näet vain punaista nestettä käsivarrellesi valuneena, muttet enää ymmärrä, mitä se merkitsee.
Sama neste on löytänyt tiensä suuhusikin, muttet osaa sanoa onko se joutunut sinne sisältä vai ulkoa. Olisiko tuuli päässyt jo sisällesikin, ja jos olisi, mitä sisuskaluillesi on tapahtunut? Et tiedä vastausta, etkä tiedä enää sitäkään, miltä suussasi olevan punaisen nesteen kuuluisi maistua.

Maku, tunto, kuulo. Näkö ja haju? Yrität laskea mielessäsi jäljelle jääneitä aisteja, joista ainoastaan näön voit todentaa yhä toimivaksi. Hajusta et voi olla varma, sillä punaisen nesteen haju ruumiissasi ei pääse kurottautumaan nenääsi asti. Olet tyhjä, ainoastaan näkö suojaa sinua ja säilyttää minuutesi rippeet.

Et ole enää varma, seisotko vai istutko, kun tuuli kietoutuu lopullisesti ympärillesi tiukaksi vankilaksi. Se on jo saanut haluamansa, sinä et enää muista tai tunne mitään. Naurut, kasvot ja jopa se mustaksi sotkuksi vääntynyt viimeinen muisto ovat vielä olemassa, mutta eivät sinulle. Ne on otettu sinusta pois, nyt ne voivat kuulua jollekulle muulle, jossakin muualla.

Ja silti sinä pidät vielä kiinni ilmapallon narusta, annat sen kietoutua verille hiertyneen kätesi ympärille. Se pysyy luonasi vielä hetken, ja huomaat ajattelevasi ainoastaan sen keltaista väriä, joka piirtyy verkkokalvoillesi selkeänä ja merkitsevänä. Siinäkö se on, se ainoa sinut sinuksi määrittelevä osa?

Huomaat ajatuksen kirkastuvan samalla hetkellä, kun tuuli riuhtaisee yhdellä nopealla tempaisulla ilmapallon kädestäsi, kuroo auki sen monimutkaisen solmun, jolla olet sen kätesi ympärille kietonut. Sinulla on näkösi vielä silloin, kun pallo karkaa otteestasi lopullisesti, kunnes tuuli vie sen lopulta niin kauas, ettet erota edes sen pitkää narua edestäsi.

Ja silloin suusi avautuu äänettömään, nimettömään kauhuun. Ilmapallo on poissa.

Rakkain

Unessa hän heittäytyisi rakkaansa käsivarsille, hengittäisi häntä ja tuntisi itsensä kokonaiseksi. Sillä se oli aina se toinen, joka määritti hänet. Mutta unessa, siinä vaaleansinisen ja keltaisen taivaallisessa maailmassa ei olisi kipua alaruumiissa eikä turhilla teoilla myrkytettyjä ihohuokosia. Olisi hän, hänen rakkaansa ja se ikuinen, kaunis maailma, jota ei oikeasti koskaan ollut olemassa.

Sanoissa oli voimaa, ja joskus hän vain toisteli hiljaa mielessään kaikkea sitä, mitä olisi halunnut kuulla sen toisen suusta. Joka kerralla silmäparien kohdatessa hän toivoi romanttisen elokuvan kohtausta, pitkiä katseita ja salaisia huokauksia. Sellaisia ei ollut olemassakaan. Se, mitä hän puolestaan sai, oli pelkkää katoavaa usvaa ja violetteja suudelmia selkään.

Ja vaaleansinisessä rakkauselokuvassa oli tietysti helpompaa elää. Oli helppoa mennä kouluun, oli helppoa avata luokan ovi ja kiidättää aivot hetkessä siihen maailmaan, jossa opettajan työtilan ja hänen oman pulpettinsa välissä ei ollut valovuosia.

Heidän yhteinen maailmansa olisi kaunis ja virheetön, siellä mustelmistakin saisi kauniita eikä kukaan sanoisi enää sanaakaan ristiin, jos hän kertoisi muuttavansa kauas pois. Sitä hän halusi, muuttoa, tai sitten vain pois, joskus ne tarkoittivat aivan samaa.

Unista tuli yhä vain moniulotteisempia. Vaaleansininen ja kanariankeltainen pyyhittiin pois ja tilalle vaihdettiin syvä, intensiivinen punainen violeteilla vivahteilla. Intohimon väri, sitä se hänelle oli. Enää unissa ei vain heittäydytty sen toisen käsille, kädet olivat oppineet niin paljon muutakin. Hengityksestä tuli yhtä ja matematiikan numerot muuttuivat positiivisiksi yhtälöiksi heidän välilleen. Pulpetin ja opettajanpöydän välinen raja tehtiin olemattomaksi, hän oli hetken ihminen eikä oppilas.

Todellisuus oli kuitenkin aina unia vahvempi, olivat unet miten selkeitä tai intensiivisiä tahansa. Hän ei voinut enää vaeltaa unen ja todellisuuden rajamailla ja vaihdella hetkestä toiseen yhtä helposti kuin ennen. Ne toiset kädet olivat sittenkin liian vahvat ja keho liian painava, eikä hän enää tiennyt reittiä takaisin uneen.

Lopulta todellisuus mursi unetkin, teki niistä punaisen sijaan harmaita ja tyhjiä. Ei intohimoa, ei suloisia haaveita, ei edes pelkoa tai surua. Tyhjyyttä ei saanut pois edes ihoa raidoittamalla. Yksikään uusi viilto ei muuttanut onnellisuutta sanasta konkreettiseksi eikä värittänyt kaikkea uudelleen syvänpunaiseksi.


Se toinen voitti aina.  

tiistai 24. lokakuuta 2017

Miljöö- ja genreharjoituksia

Koulussa testailtiin hieman genren vaikutusta miljöön kuvailuun, joten tässäpä muutama harjoituksien synnyttämä teksti. Taisin eksyä hieman miljöön kuvailusta muille reiteille, mutta minkäs teet, kun yksi tarina innostaa nyt ylitse muiden...

- - -

Neutraali huonekuvaus

Katto on korkealla, korkeammalla kuin kuvittelisit. Et astu huoneeseen ovesta, sillä ovea ei ole, se tehdään. Tummat köynnökset kietoutuvat seiniksi ympärillesi, ne kurottavat korkealle, aina kattoon saakka. Et voi olla varma, muodostavatko kiemuraiset köynnökset itse seinän vai onko seinä niiden takana. Olet jo unohtanut, miltä rakennus näyttää ulkoa päin, joten et voi varmistaa. Voit vain katsoa.

Kaikkialla ympärilläsi pyörii usvaa. Olet kävellyt sisään satuun, jossa mikään ei ole puhdasta ja hyvää. Mutta ethän sinä sitä silloin tiedä, kun kävelet kiiltävällä mustalla lattialla usvan kietoutuessa ympärillesi. Saatat miltei tuntea, miten hopeana hohtava usva pyörähtää jalkojesi ympäri luoden illuusion kosketuksesta.

Huoneiden keskeltä ei yleensä virtaa puroja, mutta tässä huoneessa sellainen on. Unohdat, miltä oikea hopea näyttää, kun kohtaat hopeanhohtoisena huoneen halki virtaavan puron. Se välkehtii kirkkaammin kuin kaikki koskaan näkemäsi tähdet yhteensä. Käännät katseesi pois, mutta et siksi, että puro olisi liian kirkas katsoa.

Huonekalujakin löytyy. Satunnaisia köynnöksistä muodostuneita tuoleja ja yksi pöytä. Sänky on aivan puron vieressä, usva peittoaa sen miltei kokonaan ja tiivistyy lopulta päiväpeitoksi sen päälle. Tätä sänkyä ei koskaan tarvitse pedata.

Ikkunoita ulos ei ole, sillä tämä huone itsessään on yö. Ei tarvitse nähdä mitään muuta.

- - -

Fantasiagenre

Olento sängyllä saa huoneen kirkkauden tuntumaan entistäkin silmiäsärkevämmältä. Siitä huokuva pimeys korostaa kaikkea sitä valoa, joka huoneesta heijastuu. Olento on pitkä ja sen paperinohuen ihon läpi pystyy laskemaan jokaisen siitä löytyvän luun. Iho on harmaata, ei sillä tavalla millä sen olettaisi olevan vaan pelkästään kuolleella, mädäntyvällä tavalla harmaata. On vaikeaa uskoa, että kaikki huoneessa vallitseva kirkkaus on lähtöisin hänestä.

Silmät seisovat päässä valkoisina, ne näyttävät siltä että ovat aikeissa pullistua ulos päästä hetkenä minä hyvänsä. Elämä on paennut kasvoilta, huulet ovat mustuneet keskeltä ja hampaat halkeilleet ja tummuneet. Ja se kaikki johtuu siitä, että tämä olento on tuntenut liikaa, antanut tunteensa määrittää kaiken luomassaan elämässä. Kaikki on hänestä lähtöisin, mutta valo ei ole koskaan kimmonnut takaisin. Se on poistunut toisaalle, eikä se aio kauaa säilyä edes huoneen täyttävässä hehkuvassa usvassa. Valo jättää pian huoneen aivan kuin se on jättänyt olennonkin.

Mutta surullinen hän ei ole. Ei ole koskaan osannut olla. Hän tyytyy kohtaloonsa sanomatta sanaakaan vastaan. Ei kohtalolle kuulu kertoa, miten asioiden tulee mennä. Se pitää niellä mustana myrkkynä ja antaa sen polttaa sisuskalut yksi kerrallaan mustaksi liejuksi.

- - -

Lastenkirja

Oletko koskaan ajatellut, miltä Kuussa näyttää? Joku on varmasti kertonut sinulle, että ihminenkin on käynyt kuussa. Se joku on valehdellut sinulle. Oikeasti Kuun asumus on paljon kauniimpi, paljon valoisampi paikka.

Siellä korkealla on valoa tulviva huone, jossa usva kiertää hopeanhohtoisena pienen puron ja sen vierellä olevan sängyn ympärillä. Ai, eikö sinun huoneessasi ole puroa tai usvaa? Kuun huoneessa on. Valo täyttää huoneen kutsuvana ja turvallisena. 
Valon keskellä, puron ja usvan vierellä istuu Kuu itse. En tiedä, millaiseksi olet Kuun kuvitellut, mutta voin taata sinulle, ettei mielikuvasi vastaa todellisuutta. Kuu istuu huoneessaan väsyneenä mutta rakastavana, mieleltään yhtä valoisana kuin huoneensakin.

Kuu oli joskus kaunis, mutta vuosien väsymys kulutti hänen piirteensä kulahtaneiksi ja harmaiksi. Se ei haittaa Kuuta, sillä Kuu on onnellinen valoisassa huoneessaan, lämpimän energian ympäröimänä.

Sinun kannattaa joskus käydä siellä. Kuu ottaa kaikki vastaan hymyillen.

- - -

Jännitysgenre

Rakastetun veri on syvemmän ja tummemman sävyistä kuin kenenkään muun. Kenenkään muun veri ei voisi olla niin punaista tai intensiivistä kuin sen, josta sydämesi tahtoo laulaa lauluja. 

Se veri tahrii kaiken huoneessa, muuttaa tummat köynnökset seinillä syvänpunaisiksi. Kaikki on pelkkää punaista aivan kuin se intohimo, syvä viha ja kaikki se rakkaus, jota sisälläsi oli ennen räjähdyksen hetkeä. Tunteista muodostui ongelma, ne kietoutuivat liian tiuhaan sydämesi ympärille ja saivat sen purkamaan sen kaiken yhtenä raivon ja rakkauden purkauksena, joka tuhosi sen toisen elämän.

Etkä sinä koskaan unohda sitä katsetta, joka sen toisen keltaisissa silmissä oli. Kuoleman ei pitänyt olla hänelle mahdollinen, hänhän teki kaikkensa pakoillakseen sitä. Hän suuteli ruhjoutuneita varpaitasi ja kosketti menetettyä ruumistasi vain saadakseen itselleen elämän. Vuosia, vuosia ja vuosia sinä pidit hänet elossa ja hän piti sinut otteessaan. Ne seikat sotkeutuivat pelkäksi mustaksi sotkuksi, jolla oli punainen keskusta. Nyt se keskusta on kaivettu esiin ja teidän yhteinen, rakastamanne huone on sotkettu siihen.

Ja sinä kadut.

- - -

Kauhugenre

Hän on se, jonka kuvaa seinällä olet kumartanut joka ilta nukkumaan mennessäsi. Se, jonka laulut osasit ulkoa, se jonka puhetyyliä osasit matkia täydellisesti ja jota rakastit koko pienen sielusi voimalla. Hän on sinun henkilökohtainen jumalasi, ja kun katsot häntä silmiin, toivot ettet olisi koskaan syntynyt.

Mielikuvat on tehty rikottaviksi ja mielet mustattaviksi. Sinä et enää koskaan kumarra valheellista kuvaa seinällä, kun näet, miten harmaaksi ja halkeilevaksi hänen ihonsa on muuttunut, ja miten syviä uurteita tuska on painanut hänen kasvoilleen. Silmät tulevat ulos päästä hetkenä minä hyvänsä, niiden valkoinen tausta verestää. Suu on pelkkä musta viiva harmailla ja luisilla kasvoilla, sen keskusta on värjäytynyt syvän mustaksi ja reunat halkeilleet. Tahtoisit huutaa, että eihän se näin voi mennä, mutta hänen valkoiset silmänsä eivät anna sinun tehdä niin.

Luut työntyvät miltei ulos pingottuneen, kumimaisen ja harmaan ihon alta. Tahtoisit itkeä ja antaa ylen, mutta kehosi pettää sinut katsoessasi häntä uudelleen. Et voi kuin kiertää alistuneella katseellasi kaikkea sitä tuhoa, joka edessäsi avautuu. 

Sinä seisot hänen huoneessaan, hänen valtakuntansa keskuksessa etkä ole koskaan kohdannut yhtä hirveää, yhtä surkeaa olentoa kuin hän. Tunnet, kuinka tunto pakenee jaloistasi, sorrut polvillesi ja jokin sisälläsi menee pysyvästi rikki. Onko se elämänhalu vai selkäranka, sitä et vielä tiedä.

Pelkäät hänen tulevan lähemmäksi, säpsähdät jokaista ylimääräistä ääntä. Mutta hän vain seisoo, aivan kuten valkoiset silmät hänen päässään.

maanantai 23. lokakuuta 2017

Nälkä: luku 4

Luku 4 (Maa, 3014)

Yöt ovat aina päiviä pitempiä. Illuusio, tietysti. Valvovan, itseään ja maailmaa tutkiskelevan ihmisen illuusio. Tänä yönä se on kuitenkin Iikalle todellisuutta. Leiriaukio on tyhjä ja hiljainen, hiljaisempi kuin auringon vielä laskiessa. Tämä ei kuitenkaan ole enää turvallista hiljaisuutta, tämä ei saa Iikaa tuntemaan itseään eläväksi. Päin vastoin. Iika ei ole aikoihin tuntenut olevansa voimattomampi. Hän hengittää yön kylmää ilmaa sisäänsä ja katsoo, kuinka tähdet kurottuvat hänen ylleen. Aukiolta ne näkee, mutta metsästä, makuusijojen luota tuskin. Iika ei pidä yöstä tai tähdistä, hän ei näe niissä syvempää merkitystä kuten osa näkee. Hänellä ei riitä mielikuvitusta keksimään niistä kaunista vertauskuvaa, hänelle ne ovat vain taivaalla olevia valoja ilman suurempaa merkitystä.

Unet sen sijaan ovat tärkeitä. Ne kertovat jokaiselle kulkijalle, mitä he todella ovat ja ajattelevat. Siksi Iika ei voi nukkua, hän ei tahdo nähdä jälleen samaa unta. Hän ei tahdo enää koskaan nähdä niitä kasvoja yllään, ei sillä tavalla. Se ei voisi olla hänen todellinen muotonsa, ei häntä oltu siihen luotu. Ahdistus valtaa Iikan ruumiinosa kerrallaan, se tuntuu ensin sormenpäissä ja varpaissa, leviää sitten hitaasti muualle. Iika tietää sen toimintaperiaatteen, mutta vihaa sitä silti yhtä suuresti kuin aiemminkin. Jos hän vain olisi rohkea. Oppisi taistelemaan suurta pelkoaan vastaan. Vai oppiiko kukaan? Ehkä osa. Ei kukaan Peuraheimossa. Ei Iikan maailmassa ole sankareita, tuskin sankarin puolikkaitakaan.

Makuusijoilta päin kuuluu askelia. Polulla kävelee joku. Iika ei vaivaudu kääntymään, hän tietää, että on kyseessä kuka tahansa, hän saa kuulla tuomionsa pian.
Iika, ei tämä voi jatkua näin.” Nikki. Tauko, toinenkin. Iika kuulee, miten Nikki vetää henkeä. Tämä on vaikeampaa hänelle kuin Iikalle, vaikka Iikastahan tässä on kyse. ”Miten minä voin sinua auttaa, kun sinä kävelet täällä katse tähdissä ja näytät siltä, että elämä on paennut sinusta?” Nikkin ääni ei ole tuomitseva, hän kuulostaa aidosti huolestuneelta. Iika ei muista, milloin on kuullut sen äänensävyn edellisen kerran. Edellisen kerran hänestä on huolehdittu äidin toimesta, ja äidin kuolemasta on vierähtänyt puolet Iikan elämästä.
Iika kääntyy ja kohtaa Nikkin tummat, avuliaat silmät. Nikki näyttää kauniilta tähtien valossa, hänen kasvonsa ovat symmetriset ja huulensa täyteläiset. Keho on sopusuhtainen, kapea juuri oikeista kohdista.

Ajatteletko sinä koskaan, millaista olisi elää Peuraheimon ulkopuolella?”
Nikki näyttää kauhistuneelta. Tätä hän ei olettanut tulevan. ”Iika, sinä et –”
Vastaisitko minulle?”
Minä...” Nikki painaa päänsä alas. Hän näyttää satutetulta. ”Ei. Minä en ole koskaan ajatellut elämää heimoni ulkopuolella. Me kuulumme tänne.”
Onko kukaan koskaan lähtenyt?”
Iika, me emme voi antaa sinun lähteä.”
Ketkä me? Kuka minua täällä jää kaipaamaan?” Veljen kuva piirtyy terävänä mieleen, mutta Iika huitoo sitä taaemmas. Ei hän sellaista kaipuuta halua osakseen.
Tiedät lain”, Nikki sanoo, kun ei voi muutakaan. Iika tuntee kyseenalaista voitontunnetta siitä, ettei Nikki voinut kieltää hänen lausettaan. Ei kukaan näin suuressa heimossa tule muistetuksi. Ei, vaikka kuinka olisi johtajan sisar. Tai ehkä juuri siksi Iika näkee käännettyjä selkiä ja kuulee surumielisiä, pahoittelevia kuiskauksia. Kunpa hän olisikin kaltaisemme.
Olen valmis kantamaan vastuuni siitä”, Iika vastaa, vaikkei tiedä ollenkaan, mitä sanoo. Se vain tuntuu oikealta. Se, mitä vastuu on, on selvitettävä myöhemmin. Opittava kokemuksen kautta.


Ja sitten on laki. Yksi ainoa laki, joka säätelee kulkevia. Heimoja on kaikkialla luonnossa, mutta vain yhdellä heimolla – Pääheimolla – on valta päättää laista. Ja laissa on vain yksi merkki, joka koskee jokaista kulkijaa. Ilman heimoasi sinä olet kuollut. Käytännössä se tarkoittaa ihmisille sitä, että jos he lähtevät heimostaan – tai jos heidät siitä häädetään – he ovat sidottuja tiedottomuuteen. Näennäiseen tiedottomuuteen omasta menneisyydestään. Heistä tulee kuolleita. Kukaan heimossa ei saa koskaan puhua lähteneestä, eikä lähtenyt saa koskaan puhua heimostaan. Elämän voi aloittaa alusta. Ja vaikka heimossa tapahtuisi maailmaa suurempaa vääryyttä, lähtenyt ei saa avata suutaan kertoakseen.

Laki. Yksi ainoa laki, joka tekisi Iikasta olemattoman, jos hän lähtisi. Hän ei voisi koskaan puhua edellisestä elämästään.

Sinä et tiedä, mistä sinä puhut”, Nikki sanoo ollen valitettavan oikeassa.
Minä olen harkinnut tätä pitkään.” Valhe. Toinen tai kolmas saman yön aikana, Iika on jo tippunut laskuista.
Et sinä oikeasti halua lähteä”, Nikki kuiskaa ottaen askeleen Iikaa kohti, mutta tämä pakenee. Ottaa askelia saman verran kuin Nikkikin, mutta taaksepäin. ”Sinä olet asunut koko elämäsi Peuraheimossa, eikä mikään täällä oikeuta sinulle lähtöäsi. Ei täällä ketään nähdä yksilönä, me kaikki olemme mestari Cyanin peuralaumaa. Sinua ei pidetä sen huonompana kuin muitakaan.”

Totta. Ja siksi Iika lähtee, lähtee tänä samaisena yönä. Ei Nikki tiedä. Ei heimo tiedä. Iika tietää, ja hän tahtoo lakata tietämästä, kadottaa muistot heimostaan. Muistot käsistä ja vaarallisesti hymyilevistä kasvoista yllään. Ei niitä enää koskaan.
Minä olen päättänyt.” Ääni vapisee, se ei kerro päätöksestä vaan epävarmuudesta.
Mieti vielä aamuun, Iika kiltti, et sinä tällaista voi yhtäkkiä tehdä.”
Voin”, Iika sanoo. Ensimmäinen ajatus, paras ajatus. Ainakin siihen asti. ”Sano muille... Ei. Älä sano muille mitään. He voivat kuvitella aivan mitä haluavat, ehkä he muutamassa päivässä huomaavat jonkun puuttuvan.”
Mestari Cyan huomaa! Hän raivostuu, kun päästin sinut menemään!”
Cyanin nimi raastaa Iikaa, Iika ei tahdo muistaa. Tämän yön jälkeen kukaan ei mainitsisi hänelle veljensä nimeä, hänellä ei olisi veljeä. Eikä heimoa. Ei mitään.

Nikki... Et sinä minua päästänyt. Minä menen joka tapauksessa.”
Nikki näyttää surulliselta. Heikolta. Sellaisella tavalla, joka ei sovi hänelle. Nikkiä pukee vahvuus, tietynlainen kovuus hänen kulmiensa kaarteessa ja ristityissä käsivarsissaan. Iika vastustaa halua astua lähemmäs ja halata Nikkiä viimeisen kerran pelkästä myötätunnosta. Hän hymyilee tytölle surumielisenä ja kääntyy miettimättä sitä, että tämä on viimeinen kerta, kun hän näkee leirinsä. Tai pelkän leirin. Ei hänen leirinsä enää sen jälkeen, kun hän on kävellyt joenviertä tarpeeksi pitkälle.
Iika!” Nikki huutaa hänen peräänsä, mutta ääni kuuluu kaukaa. Nikki ei uskalla seurata Iikan askelia, vaikka huutaakin yhä tälle. Sanat ja tekemättömyys ovat ristiriidassa, mutta se ei juurikaan yllätä. Ei kukaan täällä ole valmis todella elämään toisen elämää.

Iika kävelee, kunnes ei enää kuule Nikkiä tai näe tähtiä taivaalla. Hän ei katso taakseen, vaikka aivan hyvin voisi. Siellä ei ole enää leiriä, ei mitään, mitä nähdä. Pelkkää metsää, hänen epätoivonsa ja virheidensä kotia. Minne hylkiöt joutuvat? Minne voi mennä ihminen, jota ei enää rajanylityksen jälkeen ole kenellekään olemassa? Iika tietää, että on olemassa hylkiöiden perustamia, pienempiä heimoja. Niissä pätevät silti samat säännöt kuin muissakin: ilman heimoasi olet kuollut. Entistä heimoa ei enää muistella, vaan keskitytään uuteen niillä voimilla, mitä on vanhasta jäänyt jäljelle. Ja Iikaa pelottaa. Hän ajattelee menneisyytensä jäävän vain etäiseksi kuvaksi harkitsemattoman päätöksensä taustalle. Niin kuin hän voisi vain lähteä ja unohtaa menneisyytensä tavalla, jolla hänen pitäisi. Mutta kipu tuntuu silti yhä vartalossa kuin se olisi ilmestynyt siihen vasta äsken.

Nälkä: luku 3

Luku 3 (Maa, 3014)

Häkki on auki. Tilaisuus on tässä, seuraavat sekunnit on laskettu mukaan hetken kestävään mahdollisuuteen, joka häviää, jos sitä ei käytä. Siipi ei toimi, mutta se on vain yksi luku epäonnistumisien kirjassa. Korppi ottaa vauhtia, pinnistelee pysyäkseen elossa, saadakseen kehonsa liikkumaan vain puolentoista siiven voimalla. Lento kestää muutaman ihanan sekunnin ajan, kunnes lintu löytää itsensä maasta, jo ennestään vereen tahriintuneiden kivien ja tumman nurmen vierestä. 

Oranssit silmät seuraavat tapahtumia kiinnostuneina, ne tutkivat jokaisen mahdollisuuden ja nauravat sille, mihin kaikista mahdollisuuksista tilanne päättyi. Kuolemaan. Kaikki päättyy aina kuolemaan. Nainen astelee linnun luo, silittää sen rikkinäistä siipeä kuin kyseessä olisi olento, joka ei olisi koskaan elänytkään. Siipi ei ole vain rikki. Se on rikottu. Kun naisen käsi pysähtyy linnun rinnalle, hän yrittää tunnustella, josko henki vielä olisi siellä. Mitään ei tunnu, tummanpunainen veri tahrii valkoiset sormet.

”Mestari Edelweiss”, kuuluu tumma miesääni naisen ja linnun takaa. Nainen reagoi nimeensä nostamalla vaaleaa päätään ja viemällä oranssit silmänsä linnusta ihmiseen. Ero ei ole niin hirveän suuri. ”Mestari Edelweiss, teiltä odotetaan tänään uutisia Peuraheimolle sekä Karhuheimolle. Heidän juoksijoidensa oletetaan saapuvan Pääheimon rajojen sisäpuolelle kuunnousuun mennessä.”
Nainen naurahtaa kevyesti, kuin tilanne ei olisi hänen elämässään mitään. ”Selvä”, hän vastaa nyökäten. Edelweissin ääni on yllättävän korkea, se muistuttaa linnunlaulua enemmän kuin ihmisääntä. Hän puhuu korostuksella, jonka alkuperää ei olla tunnettu satoihin vuosiin. Ihmiskunta kuoli vieden kansalaisuudet mukanaan, nyt maailmassa on vain yksi, yhteinen kieli. Kieli, johon Edelweissin korostus ei sovi niin hyvin kuin sen pitäisi.

”Mitä juoksijat tahtovat kuulla? Mitä heimot tahtovat kuulla?”
”Mestari Edelweiss, se on teidän päätettävissänne.”
Edelweiss naurahtaa uudestaan, tällä kertaa selkeän teennäisesti. ”Hyvä on, hyvä on. Minä kerron heille tarinan särkyneestä linnusta.”
Mies siristää silmiään. Taistelu siitä, kunnioittaako johtajaansa vai huomauttaako hänen sanomisistaan. Mies ei ehdi vastata, Edelweiss avaa jo suunsa. ”Ei minulla ole erityistä asiaa heimoille, ei maailmassa ole tapahtunut mitään. Kertokoon toisilleen tarinoita, ruokkikoon mielikuvitustaan. Ei Pääheimolla ole heille tämän kuun päivinä mitään annettavaa.”
Mies nyökkää, hän yrittää ymmärtää. ”Hyvä on, mestari Edelweiss.” Hänen huulensa avautuvat, mutta sanoja ei tule. Ajatus vedetään takaisin juuri ja juuri.
”Sano vain”, Edelweiss kuiskaa. Hänen ei tarvitse korottaa ääntään, kaikki täällä laulavat hänen säveltään. 

Mies pudistaa tummaa päätään, hiukset heilahtavat puolelta toiselle. Mikä hän on sanomaan, hän on pelkkä vartija. Yksi sadasta vartijasta.
”Sano”, Edelweiss toistaa yhä kuiskaten. Testaa, kuinka kauan voi leikkiä äänellään ilman, että sitä tarvitsee varsinaisesti käyttää.
Mies kiristelee hampaitaan, hän inhoaa tilannetta siinä, missä Edelweiss nauttii hänen ilmeestään. Rikkinäinen lintu tai ihminen, melkein yksi ja sama. Hymy naisen kasvoilla pysyy yhtä leveänä kuin lintua katsoessa. ”Entä suunnitelmat... lainmuutoksesta?” Miehen ääni tuskin kuuluu, mutta se tavoittaa Edelweissin korvat.
”Ajallaan”, nainen vastaa, ”ajallaan.”

Nälkä: luku 2

Luku 2 (Maa, 3014)

Vesi tuntuu kylmältä varpaissa, mutta veteen on mentävä. Punaiset hiukset valahtavat vapaina olkapäille, ja kun Ilse astuu syvemmälle jokeen. Hiusten latvat lähtevät virran mukaan ja hän tuntee, miten kylmä virtaus tahtoisi kuljettaa hänen vartaloaankin. Ilse painaa päänsä pinnan alle ja avaa silmänsä. Kirkasta. Pohjakivet erottuvat selvästi, ja jos Ilsellä olisi eläinten näkö, hän näkisi, miten virtaus on muovannut kiviä. Ilse nousee vedestä puoliksi, jättää vain alavartalonsa veden alle ja tuntee ilman kylmyyden ihollaan. Se ei ole kylmää pelkästään siksi, että hän on juuri ollut veden alla, vaan myös siksi, että syksy on värittänyt tuulta. Ilseä paleltaa, ja hän nousee vedestä tutkien ympäristöään ylimääräisten silmäparien varalta.

Kun hänen vasemmalta puoleltaan kuuluu ääniä, hän kietoo kaavun tiukasti alastoman vartensa ympärille ja odottaa, että äänen aiheuttaja astuu esiin. Toinen ihminen, oletettavasti. Askeleet eivät ole kevyitä ollakseen pienen eläimen, mutta eivät myöskään liian raskaita kuuluakseen isommalle eläimelle. Metsiköstä, havupuiden takaa juoksee villiintyneen näköinen tyttö, jolla on huomiota herättävät hiukset. Turkoosit. Kun tyttö kävelee lähemmäs – yhä epätietoisena Ilsen läsnäolosta – Ilse huomaa, että hiuksissa on sävyeroja. Ne ovat tummemmat alhaalta, ja aivan pään juuresta lähtee tummanruskeita hiuksia. Jatkeellinen, Ilse ajattelee automaattisesti, vaikka tietää, ettei hänen ajatuksessaan ole järkeä. Jatkeelliset olivat heidän esi-isiään.

Ilse ei uskalla liikkua, sillä hän ei tahdo tytön huomaavan häntä. Tytöllä on niin kiire, ettei tämä huomaa siirtyneensä jo reippaasti oman heimonsa reviirin ulkopuolelle, mutta Ilse ei siltikään uskalla sanoa sanaakaan. Hän näkee, ettei tyttö ole vaarallinen. Tämän silmät ovat kiltit ja täynnä kauhua, tämä on pakomatkalla eikä suinkaan suunnittelemassa aluekaappausta. Lisäksi Ilsellä ei ole vaatteita. Milloin tahansa muulloin hän voisi tuoda auktoriteettinsa suojakseen, mutta vaatteetta hän kokee olevansa muutakin kuin vain alaston. Täysin vailla suojaa, vailla muuria, joka tekee hänestä normaalin. 

Turkoositukkaisen tytön katse harhailee hetken ympäristössä, mutta ei ylety Ilseen asti. Hän puristaa kätensä turhautuneena nyrkkiin, vetää jousipyssyn vyöltään ja kääntyy takaisin samaan suuntaan, josta tulikin. Ilse painaa päänsä alas ja kietoutuu itseensä kuin pieni lapsi. Se oli jo liian lähellä. Hetken päästä hän on jo valmis unohtamaan sen, että vieras tyttö on ollut hänen reviirillään. Mutta ei sitä, että tämä tyttö olisi voinut nähdä hänet suojattomana, paljaana. 

* * *

”Rusakko.” Iikan ääni on jyrkkä, kun hän heittää pienikokoisen rusakon veljensä teltan eteen. Cyanin ilme on arvioiva, mutta lopulta tämä nyökkää hyväksyvästi.
”Voinko nyt poistua?”
Cyan pudistaa päätään. ”Se on silti vain rusakko.”
”Se on riistaa, ja minä saalistin sen ennen auringonlaskua”, Iika kertoo. ”Suoritin tehtäväni, ja pyydän lupaa poistua ilta-askareitteni pariin.”
”Sinulla ei ole sellaisia”, Cyan huomauttaa vinkaten siskolleen silmää. Vinkkaus on tarkoitettu kiusoittelevaksi, mutta se kasvattaa Iikan sisällä uinuvaa ahdistusta. 
”Pyydän lupaa poistua”, Iika toistaa kovemmalla äänellä ja yrittää keskittää kaiken voimansa siihen, ettei tärisisi. Hänen mielensä täyttyy elävistä mielikuvista, joissa Cyan kaataa hänet nurmelle, miltei lyö hänen päänsä astinkiviin, ja...
”Poistu”, Cyan vastaa, ”ja tiedä, etten aio katsoa laiskotteluasi kauaa sormieni välistä.” Hän ei sano mitään rangaistuksesta. Cyan käyttää taas vaikenemisen voimaa, sillä tietää Iikan alistuvan pelkästä katseesta. Iika nyökkää veljelleen – johtajalleen – ja ylittää joen mahdollisimman nopeasti.

Hän juoksee koko matkan leiriin varomatta jalkojaan raapivia risuja. Iika tiesi tehneensä väärin jahdatessaan jänistä naapuriheimon puolelle. Jänistä, jota ei koskaan saanut kiinni. Se ei ollut Iika, joka metsästi rusakon veljelleen. Nikki oli ollut armelias, hän oli varastanut riistavarastosta pienimmän jäniksen vain Iikaa varten. Iika ei vielä tiedä, miten aikoo kiittää Nikkiä, mutta hän juoksee takaisin leiriin suunnattoman kiitollisena tytön eleestä. Hän on säästynyt tältä illalta, muttei tiedä, kauanko voi jatkaa kävellen samaa, veristä polkua. 

Suurin osa heimolaisista on jo käynyt nukkumaan. Hiljaisuus vallitsee leiriaukiolla, vain merkkitolppien päällä istuvat varikset pitävät hiljaista ääntelyään. Kauniin hiljaista. Hiljaisuus ei ole pelkästään sitä, että korvat eivät kuule tarpeeksi ääniä. Ainahan ne jotain kuulevat. Hiljaisuus on tila, se on saavutus, suuri henkinen pysäkki. Iika antaa itsensä sen armoille, sulkee silmänsä ja hengittää hiljaisuutta. Se on kaunista. Tunne täyttää Iikan, vie hetkeksi ahdistuksen pois kuten joki vie lian hänen iholtaan. 

Ja kun Iika avaa silmänsä, varikset ovat jo lentäneet merkkitolpilta ja jättäneet entistä syvemmän hiljaisuuden jälkeensä. Iika ei jää kuuntelemaan sitä, hän kävelee leiriaukion poikki metsäpolulle, joka johtaa hänet makuusijoille. Leiriaukio on pelkkä kulissi, juuri kukaan Peuraheimosta ei oikeasti käytä sitä mihinkään. Sillä harjoitellaan korkeintaan metsästystä ja taistelua heimolaisten kesken ja pidetään leirikokouksia. Sikäli niitä oli, Cyan ei ollut vaivautunut kutsumaan heimoaan koolle useampaan kuunmittaan. Iikaa se ei häirinnyt, sillä hän tiesi veljensä omistautumisen heimolleen siitäkin huolimatta, että tämän sosiaaliset taidot olivat rajoittuneet käskemiseen. 

Kun Iika saapuu makuusijoille, hän pystyy tuntemaan katseiden polttavan itseään. Kukaan ei sano hänelle mitään, mutta Iika tuntee heidän ajatukset nahoissaan. Siinä se nyt kävelee, eikä lainkaan kunnioitusta. Mestari Cyanin sisar, ja niin lahjaton. 
Mitään ei sanota ääneen vielä silloinkaan, kun Iika astelee telttansa luo ja toivottaa muille rauhallista yötä. Kaikki huomaavat ja antavat Iikan tietää sen, mutta kukaan ei vastaa. Iikalla on ollut parempiakin päiviä.

Nikki ei nuku, mutta hän on kääntänyt kylkensä eikä katso Iikaan päin.
”Sinäkin?” Iika tuhahtaa riisuessaan itsensä aseista ja istuutuessa havujen päälle.
”Ei”, Nikki toteaa aidon unisella äänellä ja kääntää kasvonsa Iikaan päin.
”He ovat hyvällä tuulella tänään”, Iika mutisee riisuessaan paidankin yltään. Ei ole vielä niin kylmä, etteikö hän voisi nukkua vähemmällä vaatetuksella. Iika ei pidä siitä, miltä vaatteet tuntuvat hänen kehoaan vasten, kun hän yrittää saavuttaa unien maan, hänelle vieraan todellisuuden. Unet ovat pyhiä jokaiselle heimolle.
”Heitä vain huolestuttaa sinun toimintasi”, Nikki kertoo nousten vaivalloisesti istumaan, ”ja totta puhuen niin huolestuttaa minuakin.” Tytön katse ei vaadi vastauksia, mutta hänen tummissa silmissään on pieni toivo siitä, että hän saisi niitä siitä huolimatta.

Syvä huokaus pääsee Iikan suusta. Jos hän voisikin avautua edes yhdelle sielulle siitä, mitä on meneillään. Repiä rintansa auki ja pakottaa muut katsomaan, mitä hänen sisällään on. Ajatus tuntuu houkuttelevalta, Iika maistelee sitä hetken kielensä päällä ja miltei sanoo sen ääneen. Sitten hän muistaa ja ymmärtää vaieta.
”Minä en tiedä”, hän valehtelee katsoen vaaleansinisillä silmillään Nikkiä, joka ei selvästikään luota hänen sinisiin silmiinsä.
”Sinulla ei ole juuri varaa olla tietämättä.” Nikki ymmärtää lauseensa kuulostaneen uhkaukselta, joten hän kiirehtii lisäämään: ”Minä tahdon sinun tulevan kuntoon, ennen kuin koko heimo alkaa epäillä tilaasi. Sinulta odotetaan paljon mestari Cyanin sisarena, kyllähän sinä sen tiedät.”
Iika nyökkää vastentahtoisesti. Hän vie vaalean kätensä Nikkin tummaan käteen ja puristaa tätä, yrittäen löytää toisen ihmisen kädestä sitä voimaa, jonka hän uskoo kadottaneensa. Ei sitä Nikkillä ole. Iika ei voi saada keneltäkään muulta takaisin jotain, jonka on itsestään kuihduttanut.

Nälkä: luku 1

Luku 1 (Maa, 3014)

Rasahdus kolmannessa pensaassa kertoo tarkkailijalle, minne tähdätä. Jousi jännittyy äärimmilleen, etäisyys on sopiva. Sormet päästävät irti, jousi singahtaa pensaaseen. Valkoinen jänis juoksee puiden lomaan, kunnes katoaa näkyvistä. Iika lyö itseään reiteen ja sadattelee. Jo kolmas epäonnistunut yritys saman iltapäivän aikana, hänen on pakko olla ruosteessa. Edellisestä metsästysvuorosta on kaksi viikkoa, niin, missä hän onkaan ollut sen ajan? Mitä niin tärkeää hän on tehnyt, että on antanut metsästyskuntonsa päästä näin huonoksi?

Muistot kalvavat mieltä, mielikuvat ovat palaneet luomien taa. Hän tietää tarkalleen syyn sille, miksei ole metsästänyt. Syyn sille, ettei ole yksinkertaisesti kyennyt nousemaan ylös ja astelemaan metsään jousi olallaan. Iikaa oksettaa, ja hänen noustessa kunnolla pystyyn hän näkee vihreän metsän lisäksi myös tuhansia tähtiä näkökentässään. 

Matkaa leiriin ei ole paljoakaan, mutta ajatus siitä, mitä muut sanoisivat saaliittomasta Iikasta, jyskyttää takaraivoissa ja hidastaa Iikan vauhtia. Jos hän yrittäisi vielä kerran? Muutama isku vielä, ei kenelläkään niin huonoa tuuria olisi. Minulla on, hänen alitajuntansa muistuttaa. Hän kiristää tahtiaan, sillä hän tietää veljensä suuttuvan joka tapauksessa. 

Leirissä on hiljaista. On lasten lepotauon aika sekä metsästysvuorossa olevien aika olla saalistamassa illan ateriaa. Kesä on lopuillaan, syksyn viileät tuulet ja punertavat lehdet ovat jo tehneet tuloaan metsään. Riistaa on saatava nopeasti ja paljon, sillä talvella sitä olisi niukemmin saatavilla eikä kylmyys suoranaisesti nopeuttaisi metsästysprosessia. Iikalle se tosin tulisi olemaan yhtä vaivalloista kuin tänäänkin, sillä mieli on asettanut lukot kaikkeen. Mikään ei ole samalla tavalla kuin muutamaa viikkoa sitten, ja Iika on tietoinen siitä, ettei hän saa terveyttään takaisin. Ei samalla tavalla kuin ennen.

Leiriaukiolla astelee muutamia metsästysretkeltä palanneita kantamukset selässään, eikä Iika voi olla kadehtimatta heimon miesten suuria saaliita. Jäniksiä ja kaksi kaurista. Iika ei ole nähnyt kaurista useampaan kuuhun, ja nämä miehet kantavat niitä kaksin kappalein mukanaan. He eivät ole kokeneet samaa, vaikka omaavatkin vahvat käsivarret ja tarkat silmät, Iika muistuttaa itseään. Muistutus ei kuitenkaan tehoa, se tuntuu vain tekosyyltä, joka yrittää oikeuttaa hänen epäonnistumisensa. Tässä maailmassa mitään ei voi oikeuttaa vain sillä, ettei mielellä ole kaikki hyvin. Jos et ole toimintakykyinen, et kuulu enää heimoon, ja jos et kuulu heimoon, sinua ei ole olemassa. Olet kuollut.

Iika kuulee nimeään huudettavan, ja havahtuu ajatuksistaan. Hän seisoo keskellä leiriaukiota, paikalla, josta kaikki näkevät hänet parhaiten. Hän ei edes tiedosta kävelleensä siihen, ja siksi hämmentyykin kuullessaan tutun äänen lähempää kuin oli odottanut kuulevansa sen.
”Iika, uneksitko sinä siellä?” Ääni kuuluu Nikkille, vuotta vanhemmalle tytölle, joka jakaa hänen makuutelttansa. Peuraheimon leirissä telttoja on vain naisille, miehet nukkuvat taivasalla havupedeillään. Ja johtaja, hän saa etuoikeutettuna nukkua teltassa eristettynä makuualueesta. Johtajan teltta on ruokavaraston lähettyvillä, leirin pohjoispuolella. Sinne joutuu kävelemään joen vartta pitkin, kunnes joki peittää ihmisen hajun ja sen voi ylittää ilman, että tulee nähdyksi. Monen heimoon kuuluvan mielestä johtajan teltta on aivan liian lähellä Karhuheimon ja Peuraheimon rajaa, mutta johtaja ei ole antanut rakennuttaa itselleen uutta ympäristöä. Hänestä ajatus siitä, että saa olla joen eristämänä muusta leiristä, on voimaannuttava. Valta on hänellä, hän kuuluu eri puolelle jokea.

Iika astelee lähemmäs Nikkiä, joka istuu maassa muutamia päiviä vanha ketunraato sylissään. Veitsestä ja verestä tämän käsillä voi päätellä nylkemisprosessin olevan käynnissä. Nikkillä on yllään rennommat vaatteet kuin yleensä; hän on jättänyt metsästysvarustuksensa telttaan ja pukeutunut pelkkään luonnonvalkoiseen liinaan. Tumma iho näyttää kauniilta valkoista vasten. 
”Mestari Cyan on kysellyt perääsi koko iltapäivän”, Nikki ilmoittaa hivenen kylmyyttä äänessään, ”sinuna menisin hänen telttaansa pikimmiten.” Nikki luo arvostelevan katseen Iikaan, jolla ei ole saalista mukanaan, muttei sano asiasta mitään. Pelkkä tummien silmien katse riittää kertomaan Iikalle, että koko heimo on häneen pettynyt.
Iika nyökkää Nikkille ja kääntyy vaivautumatta vastaamaan tälle. Hän olisi tiennyt sanomattakin, että mestari Cyanilla, hänen isoveljellään, on asiaa. Ainahan Cyanilla on.

* * *

Johtajan teltta, tummana ja vuolaana virtaava joki. Hänen isoveljensä asumus. Iika tietää astinkivien olemassaolon, mutta astelee silti vyötäisiään myöten tummaan veteen ja antaa sen viedä itseään. Joki ei ole syvä, Iika tietää voivansa kävellä sen toiselle puolelle, mutta hän nauttii sen tuomasta tunteesta. Hän ei voi itse päättää, minne joki hänet veisi, ja hetken ajan hän kuvittelee sen olevan itse elämä. Elämä määrää, ihminen ei. 


Velvollisuus on kuitenkin suoritettava, eikä Iika uskalla jäädä haaveilemaan täydellisestä vapaudesta jokeen enää hetkeksikään. Cyan raivostuu jo pelkästään siitä, ettei hänen sisarensa ole vaivautunut kävelemään astinkivillä vaan kastellut itsensä täysin.
Rannalla Iika katuu kahlaamistaan, sillä kylmyys löytää tiensä hänen kehoonsa oitis. Se aloittaa jaloista, etenee reisiä pitkin lanteille ja saa pienen kehon värisemään. Hetkellinen vapaus maksaa Iikalle liikaa, sillä hänen loppupäivänsä tulee kulumaan kylmyyden hallitessa alavartaloa.

Cyan tietää siskonsa tulleen, sillä hän raottaa telttaansa ennen kuin Iika ehtii tehdä sen. Veljen räiskyvänsiniset silmät tuijottavat Iikaa arvostelevasti päästä jalkoihin, kunnes hän viittoo siskoaan astumaan sisään. Sanoja ei sanota, pelkkä kylmä tietoisuus tapahtuneesta raastaa Iikaa tarpeeksi.
”Et arvatenkaan saanut saalista.” Iika oli luullut veljen aloittavan itsensä kastelemisesta, mutta ilmeisestikin tämä vain taktikoi. Kenties synkät katseet saavat riittää, pahin rangaistus oli jo tapahtunut. Iikalla on kylmä.

Hän pudistaa päätään veljen lauseelle ja istahtaa havupeitteelle.
”Ja mistähän moinen johtuu?”
Iikan katse on kiveä, hän murskaisi, jos voisi. 
”Minä esitin sinulle johtajanasi kysymyksen.” Cyanin katse on hetken yhtä kylmä kuin siskollaan, mutta hän antaa sen lämmetä ja kumartuu tarttumaan siskoaan harteista. Hänen kätensä ovat voimakkaat. ”Tiedäthän, miksi tästä pitää keskustella. Metsästäminen on elinehtomme, ja jokaisen on kyettävä ruokkimaan heimoamme.”

”Minä pystynkin”, Iika vastaa yrittäen uskoa lausettaan itsekin. Se ei onnistu tänään, mutta ehkä huomenna. Vain ehkä. 
”Todista se! Mene metsään, tuo minulle rusakko. Tai peura, ehkä hirvikin? Mitä? Mitä, Iika, mitä, miksi kasvoillasi on epävarmuutta?” Cyan kohottaa kätensä lyödäkseen, mutta muistaa tilanteen ja perääntyy. Johtajan ei tule käyttää tarpeetonta väkivaltaa auktoriteettinsä välineenä. 
”Minä pystyn siihen kyllä”, Iika todistelee sulkien silmänsä, ”oikeasti pystyn.” Hän sanoo sen enemmän itselleen kuin veljelleen.
Cyan käskee Iikaa avaamaan silmänsä, ja kun tyttö raottaa niitä, hän näkee veljensä pistävänsiniset silmät edessään. ”Sinulla on aikaa auringonlaskuun saakka.”

Iika nousee ylös havupediltä, astelee ulos teltasta ja tällä kertaa astuu haparoivin askelin astinkiville. Veljen huuto kuuluu takaa: ”Sinä et halua olla tottelematta tätä käskyä, Iika!” 
Iika tietää sen kyllä. Hän tietää tismalleen, mitä tapahtuu, jos hän ei saa saalista iltaan mennessä. Heimo ei sitä tiedä, mutta Cyan ja Iika tietävät kirjoittamattoman rangaistuksen. Kun Iika pääsee joen toiselle puolelle, hän juoksee. Ei siksi, että olisi pakko, vaan siksi, ettei tahdo tuntea isoveljensä läsnäoloa.

Nälkä: prologi

Prologi (Maa, vuosi 2602)

Etäisyys maahan on suunnaton, koko tila tuntuu huojuvan ja näkökenttä sumenee maan näkyessä yhä vain kauempana. Hän pitää otteensa tiukasti penkissään, ja vaikkei siitä pääsisikään mitenkään irtoamaan, pelko on silti olemassa. Ikinä ei voi pelata liian varman päälle, matkassa on aina liian monta muuttujaa. Alus on pieni, liian pieni, joten huojuminen tuntuu moninkertaisena. Hän tuntee kuolevansa. Kuolema, kyllä, se on väistämätön, se tulee tänään. Hän puree hammasta, puristaa kädet nyrkkiin ja toivoo, että mittarit näyttäisivät pian sopivaa etäisyyttä. 

Viisarit pyörivät, kunnes alus päästää hirvittävän narahduksen ja mittarit pysähtyvät odotettuihin lukemiin. Kaikki sujuu liiankin hyvin, matka on päätöksessään. Etäisyys on täydellinen, hän tietää, että täältä osuma on varmasti tappava. Maa näkyy suurena ja vihreänä, sinisyys on vähentynyt puoleen edellisten kymmenen vuoden aikana. Vihreää ja mustaa. Kuoleva planeetta. Hän huokaisee jälleen, tällä kertaa syvempään. Kuten jokainen meistä, myös edessä näkyvä kuoleva planeetta tarvitsee armoniskun, mahdollisuuden uuteen alkuun. Ja jos alkua ei tulekaan, sekin on parempi kuin lopullinen tuho. Hän hymyilee. Hymy on tällä kertaa aito, hän uskoo siihen, mitä tekee.

Käsi painuu napille, sekunnit lähtevät hyrräämään koneistossa. Viisi, neljä, kolme. Hän kuolee pian. Kaksi, yksi. Se ei haittaa, niin kuolevat kaikki muutkin. Nolla. Lasersäde lähtee aluksen kärjestä, se siirtyy kauan sitten suunnitellussa järjestyksessä maanosasta toiseen polttaen kaiken tieltään. Vihreän- ja mustankirjava planeetta on muuttunut punaisen ja oranssin liekittämäksi helvetiksi. Hän ei sulje enää silmiään, hän katsoo tekemäänsä ja tietää, että joskus se tulee vielä olemaan hyvä vaihtoehto. Joskus joku muistaa hänen nimensä ja kiittää häntä siitä, mitä tapahtui.
Kun lasersäde lopettaa maapallon suhteen, lähtölaskenta alkaa uudelleen ja tällä kertaa se viimeistelee työnsä. Kolmessa sekunnissa hän ehtii lausua viimeisen toiveensa, kunnes alus räjähtää vieden mukanaan viimeisen osan ihmiskunnasta.

Infopostausta(ko)

Näin blogia kun satun kirjoittamaan, en viitsi yhtäkkiä vain ryhtyä postaamaan uutta tarinaa ilman minkäänlaista etukäteisinfoa moisesta. Tässä postauksessa siis:

3dl selitystä seuraavaksi täällä seuraavaksi julkaistavasta tarinasta
1,5tl selfpromoa
1dl sepitystä jouluhaasteesta (koska jouluhan on ihan kohta, terveisin jouluihminen)
hyppysellinen muuta asiaa

- - -

Aloitetaan sillä tylsimmällä, toisin sanoen lyhyellä selfpromolla. Tulin luoneeksi tilin Wattpadiin, jonne aloinkin tekstejäni jo innokkaasti jakaa. Saapi käydä seurailemassa, ihan mielelläni seuraan takaisinkin. Käyttäjänimenihän on tosiaan sama kuin lähes kaikkialla muuallakin (sateiden). 

- - -

Entä mitä nyt tapahtuu? Kirjoittajanelämässäni ei ole mitään hurjia mullistuksia päässyt käymään. Koulun kirjoitustunneilla (terkkuja <3) on tullut kirjoitettua jokseenkin paljon erilaisia harjoituksia ja lyhyitä tekstejä. Niistä osa on päätynyt ihan tännekin asti. Tai sitten sinne Wattpadiin, vähän tilanteesta riippuen.

Muutoin olen tuskaillut Nälän oikoluvun ja Tulisielun kirjoittamisen kanssa. Tulisielu onkin ollut melkoinen työmaa - aloitin sen kirjoittamisen alkukesästä (vaikka se oli silloin vasta suunnitteluvaiheessa), ja loppukesästä inspiraatio sitten tyssähtikin varsin nopeasti. Koko syksyn taukoilin sen kanssa, koska en yksinkertaisesti saanut tekstiä tuotettua. En ainakaan mitään sellaista, mihin olisin ollut tyytyväinen. Päädyin siis pitämään ihan kunnolla taukoa siitä.

Sain Tulisielun kuitenkin toissaviikolla taas nostettua pöydälle, kun pakotin eräänä yönä itseni tekemään kunnolliset, kuvalliset suunnitelmat lopusta Powerpointilla. Voin suositella kaikille, kirjoitin nimittäin syysloman aikana lähes tuplasti sen määrän liuskoja kuin mitä olin jo kirjoittanut. Tällä hetkellä koetan työstää tuon loppuun, koska inspiraatio on jokseenkin korkealla syysloman jäljiltä.

Entä mitä sitten aion nyt julkaista tänne? Keväällä kirjoittamani tulevaisuuteen sijoittuva tarinani Nälkä saa vihdoin tulla päivänvaloon! Nälästä en tahtoisi höpistä paljoakaan etukäteen, jotten tulisi paljastaneeksi aivan kaikkea. Tämä tarina syntyi yksinkertaisesti sen pohjalta, että näin keväällä koulussa edessäni tytön, jolla oli vihreänturkoosit hiukset. Ja sitten lähti syntymään uusi tarina. Tämäkö on nyt sellainen #vainkirjoittajajutut -hetki?

Anyhow, lyhyt summaus Nälästä ennen kuin alan julkaista kyseistä stooria täällä! Laitan tarinaa tänne taas muutama luku kerrallaan ja ängen linkit "Tarinat"-sivulle, niin kaikkien on helpompi seurata.


Vuosi 3014. Ihmiskunta on palannut takaisin sinne, mistä se on lähtöisinkin: luontoon. Metsässä vallitsee heimojärjestelmä, jonka toimintaa säätelee näennäisesti Pääheimo. Luonnossa on ainoastaan yksi laki: jos jätät heimosi, sinulla ei ole enää menneisyyttä. Kaikki entiseen heimoosi ja elämääsi liittyvä tulee unohtaa. Mutta onko entisen elämän jättäminen taakseen sittenkään niin yksinkertaista? Entä mitä tapahtuu yhteiskunnalle, joka on palannut evoluution alkuun?

"Oranssit silmät seuraavat tapahtumia kiinnostuneina, ne tutkivat jokaisen mahdollisuuden ja nauravat sille, mihin kaikista mahdollisuuksista tilanne päättyi. Kuolemaan. Kaikki päättyy aina kuolemaan. Nainen astelee linnun luo, silittää sen rikkinäistä siipeä kuin kyseessä olisi olento, joka ei olisi koskaan elänytkään. Siipi ei ole vain rikki. Se on rikottu. Kun naisen käsi pysähtyy linnun rinnalle, hän yrittää tunnustella, josko henki vielä olisi siellä. Mitään ei tunnu, tummanpunainen veri tahrii valkoiset sormet."

- - -

Tällaisella asetelmalla mennään. Koetan koulukiireitteni ohessa kirjoittaa nykyistä projektiani Tulisielua ja oikolukea samalla Nälkää, joten hommaa riittänee. Nälän oikolukeminen ei ole ihan se helpoin homma minulle, koska a) siinä on paljon plot holeja ja itseäni häiritseviä juttuja ja b) se käsittelee teemoja, joita en yhtään jaksaisi pyöritellä juuri nyt. Joten patience is needed, eiköhän se siitä vielä korjaannu kokonaan julkaisukelpoiseksi.

- - -

Entäs muut postaukset? Uskoisinpa, että tulen postaamaan lähinnä satunnaisia novellimuotoisia tekstejä sekä kenties yhden taidepostauksen liittyen Sudensilmien hahmoihin ja niiden suunnitteluun. Lisäksi tulen tänäkin vuonna tekemään jouluhaasteen, johon otan vastaan otsikkoehdotuksia. 24 päivän ajan tulen kirjoittamaan otsikoiden pohjalta lyhyitä tekstejä kuten viimevuonnakin. Kommentteihin saa heitellä ehdotuksia!

- - -

Siinäpä kaikki tältä erää! Hyvää talven alkua kaikille lukijoilleni!