Luku 3 (Maa, 3014)
Häkki on auki. Tilaisuus on tässä, seuraavat sekunnit on laskettu mukaan hetken kestävään mahdollisuuteen, joka häviää, jos sitä ei käytä. Siipi ei toimi, mutta se on vain yksi luku epäonnistumisien kirjassa. Korppi ottaa vauhtia, pinnistelee pysyäkseen elossa, saadakseen kehonsa liikkumaan vain puolentoista siiven voimalla. Lento kestää muutaman ihanan sekunnin ajan, kunnes lintu löytää itsensä maasta, jo ennestään vereen tahriintuneiden kivien ja tumman nurmen vierestä.
Oranssit silmät seuraavat tapahtumia kiinnostuneina, ne tutkivat jokaisen mahdollisuuden ja nauravat sille, mihin kaikista mahdollisuuksista tilanne päättyi. Kuolemaan. Kaikki päättyy aina kuolemaan. Nainen astelee linnun luo, silittää sen rikkinäistä siipeä kuin kyseessä olisi olento, joka ei olisi koskaan elänytkään. Siipi ei ole vain rikki. Se on rikottu. Kun naisen käsi pysähtyy linnun rinnalle, hän yrittää tunnustella, josko henki vielä olisi siellä. Mitään ei tunnu, tummanpunainen veri tahrii valkoiset sormet.
”Mestari Edelweiss”, kuuluu tumma miesääni naisen ja linnun takaa. Nainen reagoi nimeensä nostamalla vaaleaa päätään ja viemällä oranssit silmänsä linnusta ihmiseen. Ero ei ole niin hirveän suuri. ”Mestari Edelweiss, teiltä odotetaan tänään uutisia Peuraheimolle sekä Karhuheimolle. Heidän juoksijoidensa oletetaan saapuvan Pääheimon rajojen sisäpuolelle kuunnousuun mennessä.”
Nainen naurahtaa kevyesti, kuin tilanne ei olisi hänen elämässään mitään. ”Selvä”, hän vastaa nyökäten. Edelweissin ääni on yllättävän korkea, se muistuttaa linnunlaulua enemmän kuin ihmisääntä. Hän puhuu korostuksella, jonka alkuperää ei olla tunnettu satoihin vuosiin. Ihmiskunta kuoli vieden kansalaisuudet mukanaan, nyt maailmassa on vain yksi, yhteinen kieli. Kieli, johon Edelweissin korostus ei sovi niin hyvin kuin sen pitäisi.
”Mitä juoksijat tahtovat kuulla? Mitä heimot tahtovat kuulla?”
”Mestari Edelweiss, se on teidän päätettävissänne.”
Edelweiss naurahtaa uudestaan, tällä kertaa selkeän teennäisesti. ”Hyvä on, hyvä on. Minä kerron heille tarinan särkyneestä linnusta.”
Mies siristää silmiään. Taistelu siitä, kunnioittaako johtajaansa vai huomauttaako hänen sanomisistaan. Mies ei ehdi vastata, Edelweiss avaa jo suunsa. ”Ei minulla ole erityistä asiaa heimoille, ei maailmassa ole tapahtunut mitään. Kertokoon toisilleen tarinoita, ruokkikoon mielikuvitustaan. Ei Pääheimolla ole heille tämän kuun päivinä mitään annettavaa.”
Mies nyökkää, hän yrittää ymmärtää. ”Hyvä on, mestari Edelweiss.” Hänen huulensa avautuvat, mutta sanoja ei tule. Ajatus vedetään takaisin juuri ja juuri.
”Sano vain”, Edelweiss kuiskaa. Hänen ei tarvitse korottaa ääntään, kaikki täällä laulavat hänen säveltään.
Mies pudistaa tummaa päätään, hiukset heilahtavat puolelta toiselle. Mikä hän on sanomaan, hän on pelkkä vartija. Yksi sadasta vartijasta.
”Sano”, Edelweiss toistaa yhä kuiskaten. Testaa, kuinka kauan voi leikkiä äänellään ilman, että sitä tarvitsee varsinaisesti käyttää.
Mies kiristelee hampaitaan, hän inhoaa tilannetta siinä, missä Edelweiss nauttii hänen ilmeestään. Rikkinäinen lintu tai ihminen, melkein yksi ja sama. Hymy naisen kasvoilla pysyy yhtä leveänä kuin lintua katsoessa. ”Entä suunnitelmat... lainmuutoksesta?” Miehen ääni tuskin kuuluu, mutta se tavoittaa Edelweissin korvat.
”Ajallaan”, nainen vastaa, ”ajallaan.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti