Luku
4 (Maa, 3014)
Yöt ovat aina päiviä pitempiä.
Illuusio, tietysti. Valvovan, itseään ja maailmaa tutkiskelevan
ihmisen illuusio. Tänä yönä se on kuitenkin Iikalle
todellisuutta. Leiriaukio on tyhjä ja hiljainen, hiljaisempi kuin
auringon vielä laskiessa. Tämä ei kuitenkaan ole enää
turvallista hiljaisuutta, tämä ei saa Iikaa tuntemaan itseään
eläväksi. Päin vastoin. Iika ei ole aikoihin tuntenut olevansa
voimattomampi. Hän hengittää yön kylmää ilmaa sisäänsä ja
katsoo, kuinka tähdet kurottuvat hänen ylleen. Aukiolta ne näkee,
mutta metsästä, makuusijojen luota tuskin. Iika ei pidä yöstä
tai tähdistä, hän ei näe niissä syvempää merkitystä kuten osa
näkee. Hänellä ei riitä mielikuvitusta keksimään niistä
kaunista vertauskuvaa, hänelle ne ovat vain taivaalla olevia valoja
ilman suurempaa merkitystä.
Unet sen sijaan ovat tärkeitä. Ne
kertovat jokaiselle kulkijalle, mitä he todella ovat ja ajattelevat.
Siksi Iika ei voi nukkua, hän ei tahdo nähdä jälleen samaa unta.
Hän ei tahdo enää koskaan nähdä niitä kasvoja yllään, ei
sillä tavalla. Se ei voisi olla hänen todellinen muotonsa, ei häntä
oltu siihen luotu. Ahdistus valtaa Iikan ruumiinosa kerrallaan, se
tuntuu ensin sormenpäissä ja varpaissa, leviää sitten hitaasti
muualle. Iika tietää sen toimintaperiaatteen, mutta vihaa sitä
silti yhtä suuresti kuin aiemminkin. Jos hän vain olisi rohkea.
Oppisi taistelemaan suurta pelkoaan vastaan. Vai oppiiko kukaan? Ehkä
osa. Ei kukaan Peuraheimossa. Ei Iikan maailmassa ole sankareita,
tuskin sankarin puolikkaitakaan.
Makuusijoilta päin kuuluu askelia.
Polulla kävelee joku. Iika ei vaivaudu kääntymään, hän tietää,
että on kyseessä kuka tahansa, hän saa kuulla tuomionsa pian.
”Iika, ei tämä voi jatkua näin.”
Nikki. Tauko, toinenkin. Iika kuulee, miten Nikki vetää henkeä.
Tämä on vaikeampaa hänelle kuin Iikalle, vaikka Iikastahan tässä
on kyse. ”Miten minä voin sinua auttaa, kun sinä kävelet täällä
katse tähdissä ja näytät siltä, että elämä on paennut
sinusta?” Nikkin ääni ei ole tuomitseva, hän kuulostaa aidosti
huolestuneelta. Iika ei muista, milloin on kuullut sen äänensävyn
edellisen kerran. Edellisen kerran hänestä on huolehdittu äidin
toimesta, ja äidin kuolemasta on vierähtänyt puolet Iikan
elämästä.
Iika kääntyy ja kohtaa Nikkin
tummat, avuliaat silmät. Nikki näyttää kauniilta tähtien
valossa, hänen kasvonsa ovat symmetriset ja huulensa täyteläiset.
Keho on sopusuhtainen, kapea juuri oikeista kohdista.
”Ajatteletko sinä koskaan,
millaista olisi elää Peuraheimon ulkopuolella?”
Nikki näyttää kauhistuneelta. Tätä
hän ei olettanut tulevan. ”Iika, sinä et –”
”Vastaisitko minulle?”
”Minä...” Nikki painaa päänsä
alas. Hän näyttää satutetulta. ”Ei. Minä en ole koskaan
ajatellut elämää heimoni ulkopuolella. Me kuulumme tänne.”
”Onko kukaan koskaan lähtenyt?”
”Iika, me emme voi antaa sinun
lähteä.”
”Ketkä me? Kuka minua täällä jää
kaipaamaan?” Veljen kuva piirtyy terävänä mieleen, mutta Iika
huitoo sitä taaemmas. Ei hän sellaista kaipuuta halua osakseen.
”Tiedät lain”, Nikki sanoo, kun
ei voi muutakaan. Iika tuntee kyseenalaista voitontunnetta siitä,
ettei Nikki voinut kieltää hänen lausettaan. Ei kukaan näin
suuressa heimossa tule muistetuksi. Ei, vaikka kuinka olisi johtajan
sisar. Tai ehkä juuri siksi Iika näkee käännettyjä selkiä ja
kuulee surumielisiä, pahoittelevia kuiskauksia. Kunpa hän
olisikin kaltaisemme.
”Olen valmis kantamaan vastuuni
siitä”, Iika vastaa, vaikkei tiedä ollenkaan, mitä sanoo. Se
vain tuntuu oikealta. Se, mitä vastuu on, on selvitettävä
myöhemmin. Opittava kokemuksen kautta.
Ja sitten on laki. Yksi ainoa laki,
joka säätelee kulkevia. Heimoja on kaikkialla luonnossa, mutta vain
yhdellä heimolla – Pääheimolla – on valta päättää laista.
Ja laissa on vain yksi merkki, joka koskee jokaista kulkijaa. Ilman
heimoasi sinä olet kuollut. Käytännössä se tarkoittaa
ihmisille sitä, että jos he lähtevät heimostaan – tai jos
heidät siitä häädetään – he ovat sidottuja tiedottomuuteen.
Näennäiseen tiedottomuuteen omasta menneisyydestään. Heistä
tulee kuolleita. Kukaan heimossa ei saa koskaan puhua lähteneestä,
eikä lähtenyt saa koskaan puhua heimostaan. Elämän voi aloittaa
alusta. Ja vaikka heimossa tapahtuisi maailmaa suurempaa vääryyttä,
lähtenyt ei saa avata suutaan kertoakseen.
Laki. Yksi ainoa laki, joka tekisi
Iikasta olemattoman, jos hän lähtisi. Hän ei voisi koskaan puhua
edellisestä elämästään.
”Sinä et tiedä, mistä sinä
puhut”, Nikki sanoo ollen valitettavan oikeassa.
”Minä olen harkinnut tätä
pitkään.” Valhe. Toinen tai kolmas saman yön aikana, Iika on jo
tippunut laskuista.
”Et sinä oikeasti halua lähteä”,
Nikki kuiskaa ottaen askeleen Iikaa kohti, mutta tämä pakenee.
Ottaa askelia saman verran kuin Nikkikin, mutta taaksepäin. ”Sinä
olet asunut koko elämäsi Peuraheimossa, eikä mikään täällä
oikeuta sinulle lähtöäsi. Ei täällä ketään nähdä yksilönä,
me kaikki olemme mestari Cyanin peuralaumaa. Sinua ei pidetä sen
huonompana kuin muitakaan.”
Totta. Ja siksi Iika lähtee, lähtee
tänä samaisena yönä. Ei Nikki tiedä. Ei heimo tiedä. Iika
tietää, ja hän tahtoo lakata tietämästä, kadottaa muistot
heimostaan. Muistot käsistä ja vaarallisesti hymyilevistä
kasvoista yllään. Ei niitä enää koskaan.
”Minä olen päättänyt.” Ääni
vapisee, se ei kerro päätöksestä vaan epävarmuudesta.
”Mieti vielä aamuun, Iika kiltti,
et sinä tällaista voi yhtäkkiä tehdä.”
”Voin”, Iika sanoo. Ensimmäinen
ajatus, paras ajatus. Ainakin siihen asti. ”Sano muille... Ei. Älä
sano muille mitään. He voivat kuvitella aivan mitä haluavat, ehkä
he muutamassa päivässä huomaavat jonkun puuttuvan.”
”Mestari Cyan huomaa! Hän
raivostuu, kun päästin sinut menemään!”
Cyanin nimi raastaa Iikaa, Iika ei
tahdo muistaa. Tämän yön jälkeen kukaan ei mainitsisi hänelle
veljensä nimeä, hänellä ei olisi veljeä. Eikä heimoa. Ei
mitään.
”Nikki... Et sinä minua päästänyt.
Minä menen joka tapauksessa.”
Nikki näyttää surulliselta.
Heikolta. Sellaisella tavalla, joka ei sovi hänelle. Nikkiä pukee
vahvuus, tietynlainen kovuus hänen kulmiensa kaarteessa ja
ristityissä käsivarsissaan. Iika vastustaa halua astua lähemmäs
ja halata Nikkiä viimeisen kerran pelkästä myötätunnosta. Hän
hymyilee tytölle surumielisenä ja kääntyy miettimättä sitä,
että tämä on viimeinen kerta, kun hän näkee leirinsä. Tai
pelkän leirin. Ei hänen leirinsä enää sen jälkeen, kun hän on
kävellyt joenviertä tarpeeksi pitkälle.
”Iika!” Nikki huutaa hänen
peräänsä, mutta ääni kuuluu kaukaa. Nikki ei uskalla seurata
Iikan askelia, vaikka huutaakin yhä tälle. Sanat ja tekemättömyys
ovat ristiriidassa, mutta se ei juurikaan yllätä. Ei kukaan täällä
ole valmis todella elämään toisen elämää.
Iika kävelee, kunnes ei enää kuule
Nikkiä tai näe tähtiä taivaalla. Hän ei katso taakseen, vaikka
aivan hyvin voisi. Siellä ei ole enää leiriä, ei mitään, mitä
nähdä. Pelkkää metsää, hänen epätoivonsa ja virheidensä
kotia. Minne hylkiöt joutuvat? Minne voi mennä ihminen, jota ei
enää rajanylityksen jälkeen ole kenellekään olemassa? Iika
tietää, että on olemassa hylkiöiden perustamia, pienempiä
heimoja. Niissä pätevät silti samat säännöt kuin muissakin:
ilman heimoasi olet kuollut. Entistä heimoa ei enää muistella,
vaan keskitytään uuteen niillä voimilla, mitä on vanhasta jäänyt
jäljelle. Ja Iikaa pelottaa. Hän ajattelee menneisyytensä jäävän
vain etäiseksi kuvaksi harkitsemattoman päätöksensä taustalle.
Niin kuin hän voisi vain lähteä ja unohtaa menneisyytensä
tavalla, jolla hänen pitäisi. Mutta kipu tuntuu silti yhä
vartalossa kuin se olisi ilmestynyt siihen vasta äsken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti