Luku 26: Anteeksipyyntö
Esbeth on kävelemässä karkottaakseen kaikki ajatuksensa, kun hän erottaa Gaelin ja Isaiaksen rukousluolan edessä. Gael on siis tervehtynyt. Mies näyttää omalla tavallaan erilaiselta. Rauhallisemmalta.
Isaiaksen käsi on Gaelin vyötäisillä, ja kun mies huomaa Esbethin, hän vetää Gaelin vielä lähemmäs itseään. Toista kättään Isaias heilauttaa tervehdykseksi. Gael hätkähtää, huulet mutristuvat ja kulmat kurtistuvat. Isaias vilkaisee Gaelia tietävästi, ja Gael näyttää silmin nähden tuohtuneelta.
”Hei, Esbeth”, Isaias sanoo hymyillen. Tämän miehen näkeminen tuntuu aina yhtä turvalliselta. Isaias ei liity valoon eikä siihen, mitä lasten kanssa tapahtuu. Isaias on kaikesta siitä erillinen olento, ja se on Esbethille yksi turva lisää tässä kylmässä maailmassa.
”Hei vain”, Esbeth sanoo nyökäten molemmille miehille.
”Gaelilla itse asiassa olikin juuri sinulle asiaa.”
Gaelin katse Isaiakseen kertoo kaiken.
”Ai, niinkö todella?” Esbeth sanoo leikkien, ettei tunne jännitettä ilmassa.
”Mmh”, Gael murahtaa. ”Niin. Tosiaan. Mennään mieluummin minun luolaani kuin tuonne.” Gael nyökkää rukousluolaan päin. Hyvä, Esbeth inhoaa rukousluolaa ja kaikkea, mitä se edustaa. Nykyisellään hän pystyy ajattelemaan vain sitä, kuinka moni kahdenkeskinen rukoussessio Gaelin kanssa on päättynyt siihen, että Gael nöyryyttää teinejä ja pakottaa heidät seksiin kanssaan.
”Tuletko sinäkin, Isaias?”
Isaias pudistaa päätään.
”Menkää te kaksin. Gael.” Isaias vetää Gaelin lähelleen ja suutelee miestä lujaa siinä Esbethin katsellessa. Esbeth säpsähtää näkyvästi kauemmas ja häpeää reaktiotaan oitis. On kulunut liian vähän aikaa siitä, kun hän näki alastoman valonkantajan Gaelin sylissä.
Ja Isaias on turvallinen. Isaiaksen ei pitänyt liittyä mihinkään tällaiseen, ja siinä tämä nyt suutelee Gaelia. Gaelia, joka on aina nöyryyttänyt Esbethiä mitä luovimmin keinoin. Esbethiä oksettaa. Maailma todella murtuu kokonaan, kun se siihen ryhtyy. Palaset vain putoilevat yksi kerrallaan pimeään.
Gael ei näytä iloista naamaa suudelman jälkeen, julkinen hellyydenosoitus tuntuu turhauttavan miestä. Hän tuhahtaa ja lampsii rivakoin askelin kohti luolaansa. Esbeth seuraa, kun ei voi muutakaan.
Gaelin omassa luolassa tuoksuu makealta. Seinillä roikkuu koruja ja kalliita kankaita. Korsetteja, vöitä ja viittoja. Gael on omistanut elämänsä koristautumiselle. Mies istahtaa korealle punaiselle tuolilleen ja ristii jalkansa. Esbeth änkee itsensä sinne, mihin mahtuu. Hän on vähällä istuutua lattialle, niin epämukavaksi hän tuntee olonsa tilassa.
”Sano nyt vaan. Haluat kumminkin sanoa”, Gael sihahtaa.
”Mitä?”
”No tuosta äskeisestä.”
Esbeth huomaa hienoisen punan Gaelin poskilla.
”Te siis…”
”Sano nyt hitto.”
”Te olette yhdessä?”
Vaisu nyökkäys.
”N-… niin. Niin kai sitten.”
Esbeth kallistaa päätään. Niin kai sitten? Noinko hänkin sanoisi, jos hänen suhteestaan Raniin voisi koskaan puhua kenellekään? Esbeth ei tiedä. Hän ei osaa lukea Gaelia. Onko mies hermostunut vai häpeissään? Kumpikaan ei tunnu luonnolliselta Gaelille.
”Minä… äh. Voi vittu. Ei minua ole luotu tällaiseen.”
”A… ahaa?”
”Helvetti. Tulin… puhumaan sinulle.”
”Puhu vain. Ei meillä ole kiirettä.”
”Minä… minä olen miettinyt viimeaikoina paljon kaikkea. Maailmaa, itseäni. Kaikenlaista. Jopa sinua.”
”Minua?”
Gael on pitkään hiljaa eikä katso Esbethiin. Kun miesten katseet kohtaavat, Gaelin ilme on lähes lohduttoman häpeän kyllästämä.
”Minä olen kohdellut sinua hyvin epäinhimillisesti”, Gael sanoo hauraalla, pienellä äänellä.
Esbeth tuijottaa Gaelia suu auki. Onko tämä todella se sama mies, joka nauroi hänelle vielä vähän aikaa sitten?
”En ole koskaan… tahtonut sinulle pahaa. En oikeasti.”
Esbeth nielaisee. Hän muistelee kaikkia niitä kertoja, kun on tahtonut hakata Gaelin päätä kallioon.
”Minä tahtoisin pyytää sinulta anteeksi, mutta en voi vaatia sinulta anteeksiantoa. Anteeksipyyntöni saattaisi vain vaivaannuttaa sinua. Minä tahdon kuitenkin sanoa, että olen aidosti ajatellut asioita.”
Esbeth ei tiedä, kuka hänen vierellään istuu. Tällainenko Gael on kaikkien koristustensa ja teatterinsa takana? Hieman arka ja häpeissään? Gael tuntuu paljon pienemmältä kuin aikaisemmin.
”Minä tiedän, etten ole ollut sinulle reilu. Tiedän sen kyllä.”
Esbeth kumartuu lähemmäs. Isaiasko Gaelin on saanut ajattelemaan?
”Näen, mitä ajattelet. Ei se pelkästään hänen ansiotaan ole.” Gael huokaa ja pyörittelee kiivaasti vapaata suortuvaansa. ”Mutta hän… hän on niin uskomaton. En kuvitellut, että maailmassa olisi jäljellä vielä jotakin niin aitoa kuin hän. Minä… minä tunnen oloni niin pieneksi sellaisen edessä. Hän sanoo rakastaneensa minua jo kauan. Minua. Sellaisena kuin olen…”
Esbethiä huimaa. Hän voisi sanoa samat sanat Ranista, tismalleen samat, jokaista sanaa myöten. Ehkä he eivät sittenkään ole niin erilaisia. Sitten hän muistaa kaiken, mitä Gael on hänessä aiheuttanut ja värähtää sen voimasta.
”Anteeksi. En tahdo vaivaannuttaa sinua tällaisella.”
”Ei, puhu vain. Tahdon kuulla. Ole kiltti ja kerro enemmän. Sinä ja Isaias vaikutatte onnellisilta.”
Gael tuijottaa Esbethiä pitkään.
”Mitä? Tahdotko oikeasti kuulla?”
”Tahdon. Minua kiinnostaa.”
”Vau, minä en todella taida tuntea sinua yhtään.” Gael huokaa hieman surumielisesti. ”Taitaa olla liian myöhäistä toivoa, että voisimme vielä tutustua kunnolla.”
Esbeth vain tuijottaa. Sitäkö Gael toivoo? Esbeth ei osaa tutustua kehenkään. Hän on vain mestari, hän nyökkäilee ja hyväksyy. Ingvar on se, joka saa kuulla hänen sydämensä laulavan. Rani on oma lukunsa, Ranista hän ei ole ottanut selvää. Mutta että Gael? Mahdollisuus tuntuu pelottavan lämpimältä rintaa vasten.
”Ei, sinun ei tarvitse tietää vielä, pystytkö sellaiseen.” Huokaus, jälleen. ”Mutta minä ja Isaias… Ah, tämä on kauhean noloa.”
”Minä olen myös yllättänyt sinut teinin kimpusta. En järkyty enää mistään.”
Gael säpsähtää kuin lyötynä.
”Totta puhuen… se minua ravistelikin. Isaias tietää siitä. On aina tiennyt. Hän ei hyväksy sitä.”
Bethiä kauhistuttaa tajuta, miten paljon hänessä on asioita, joita Rani ei varmasti hyväksyisi, jos saisi tietää niistä. Hän alkaa miltei huutaa, niin kovana tajuaminen häneen iskee.
”Mutta jostain syystä – kai sen miehen täytyy olla täysi idiootti – hän rakastaa minua siitä huolimatta. Hän puhuu minulle niin uskomattoman lempeästi ja tukee kasvuani. Isaias on luvannut kannustaa minua parhaansa mukaan, mutta hän ei katso sormiensa lävitse kaikkea sitä, mitä olen tehnyt. Se ei ole ollut oikein. On helpompaa pyytää sinulta anteeksi kuin kaikilta niiltä nuorilta.”
Siksi he siis ovat tässä. Tämä on Gaelille harjoitusta.
”Älä käsitä väärin”, Gael sanoo nostaen kätensä ylös, ”minä tahdon aidosti ja vilpittömästi pyytää anteeksi myös sinulta.”
Aidosti ja vilpittömästi. Tämä mies. Esbethin päässä suhisee.
”Tiedätkö, minua on aina pelottanut aivan kamalasti. Niin paljon, ettei missään ole mitään järkeä. Minun edeltäjäni tapaus oli viimeinen asia, joka tarvittiin murtumiseeni. Se mies sekosi kaikkien silmissä ja ryhtyi suoltamaan sekavia totuuksia. Minä tiesin kokoajan olevani aivan samanlainen. Olen aivan yhtä peloissani ja hajalla. Voisin koska vaan murtua samalla tavalla. Kukaan muu kuin Isaias ei tiedä, miten palasina olen ollut kaikki nämä vuodet, jotka olen joutunut kannattelemaan valheen painoa ja maalaamaan pyhyyttä seinille. Se on kammottavaa. Se syö kaiken riemun ja voiman.”
Sen Esbethkin tietää. Hän kannattelee samaa valhetta sen eri puolelta. Hän nyökkää niin myötätuntoisesti kuin osaa.
”Sinä varmasti kuulit minun olleen sairaana. En minä sairas ollut. Minä halusin kuolla.”
Esbeth parahtaa.
”O-… olen niin pahoillani…”
Gael heilauttaa kättään.
”Älä suotta. Ei sellaista näe päällepäin.”
”Oletko sinä… jo kauan…”
”Niin kauan kuin jaksan muistaa. Olen aina halunnut vain päästä täältä pois. Olen halunnut kuolla ihan hillittömästi.”
”Haluatko sinä edelleen?”
Kysymys vetää Gaelin hiljaiseksi. Mies ristii kätensä syliinsä.
”Tavallaan. Mutta haluan ensin yrittää.”
Mikä Gaelia onkaan liikuttanut, on tehnyt sen kunnolla. Esbeth katselee miestä aivan uusin silmin.
”Sen lisäksi, että kaiken merkityksettömyys ja valon valheellisuus pelottaa minua jatkuvasti, minä myös inhoan itseäni. Palavasti.”
Gaelko? Hänhän rakastaa itseään. Kauniit kultakorut ja dramaattiset elkeet. Mies on täydellinen.
”Olen… satuttanut itseäni vuosia.” Gaelin ääni alkaa murtua. ”Anteeksi, että avaudun tällä tavalla.”
”Kerro vain. Olen tässä.”
Gael sulkee silmänsä. Ilmeessä on kiitollisuutta.
”Minä en ole yhtään kaunis”, Gael nyyhkäisee, ensimmäiset kyyneleet kihoavat silmäkulmiin. Esbeth ymmärtää yhä vain selkeämmin, miten vähän on tätä miestä tuntenut. Hän on nähnyt vain sen, mitä Gael on halunnut kaikille näyttää.
”Vihaan yli kaiken sitä, miltä näytän. Liikaa luomia, paksu ja vaikea tukka… Ja kehoni, voi, en ole yhtään laiha tai kaunis tai haluttava…”
Esbeth tuijottaa miestä häkeltyneenä. Gael itkee avoimia, vapaita kyyneliä.
”En voisi koskaan esitellä kehoani missään. Vihaan sitä muutenkin, mutta se on myös täynnä haavoja, olen hakannut sen verille enkä pysty lopettamaan sitä… Vihaan tätä kaikkea niin paljon. Olen oksettava. Valitan itsestäni kuin teinit. Olen epävarmempi ja pelokkaampi kuin ne, joita poljen alaspäin. Minun on mahdotonta kuvitella, mitä Isaias minussa näkee. Hän on itse niin upea, että voisi saada kenet tahansa. Ne käsivarret! Auringon nimissä, mitä antaisinkaan sellaisesta kehosta…”
Esbethiä itkettää. Koko maailma on hiljalleen alkanut muuttaa muotoaan hänen edessään. Hän näkee yhä vain selkeämmin, millaisessa todellisuudessa he elävät. Harso on alkanut hajota.
”Hei… hei. Kiitos, kun kerroit.” Esbeth ojentaa kättään varoen kohti Gaelia. Se on suurinta, mitä hän on tehnyt aikoihin. Hän ei ole koskaan päästänyt Gaelia lähellekään. Ajattelija tuijottaa kättä häkeltyneenä, nyyhkäisee ja tarttuu siihen varoen. Gaelin kädet ovat kyynelistä märät, mutta se ei haittaa.
”Toivon, että Isaias on kertonut ja näyttänyt sinulle, miten väärässä olet itsesi suhteen.”
”Voi, on hän. Kukaan ei koske niin kuin Isaias. En osannut odottaa mitään sellaista. Olen aina vain painanut muita alas. Minun täytyy lopettaa vielä, kun se on minulle mahdollista. Riittääkö se? Voiko se riittää? Voinko saada tältä maailmalta anteeksi?”
Riittäisikö se todella? Esbethillä ei ole vastauksia. Hän kysyy samaa joka kerta, kun vie jälleen yhden lapsen Ingvarin armoille. Hän toivoo kaikelle päätöstä, yhtä selkeää loppua, olisi se mitä tahansa. Ennen hän ajatteli vain kuolemaa. Nyt sen taustalle on tullut himmeää valoa. Ranin lempeät kasvot ja tämän yhteys valoon. Pieniä hippusia toivosta, siitä, että Esbethillekin olisi huominen. Ehkei Gael ole sittenkään niin erilainen kuin hän. Siihen hän päättää uskoa puristaessaan miehen kättä lujempaa.
”Tiedätkö mitä?” Gael kuiskaa.
Esbeth kallistaa päätään.
”Minusta sinä olet aina ollut tosi kaunis”, Gael sanoo hauraalla äänellä. Gaelin keho on jännittynyt ja sykkyrässä, mutta mies yrittää silti katsoa Esbethiä silmiin.
Esbeth tuijottaa Gaelia hetken täysin sanattomana. Hänkö? Kaunis? Tämän luonnostaan upean olennon mielestä? Häkeltyneenä Esbeth koskettaa kasvojaan ja vie kätensä pienen hymynsä eteen. Gaelinkin kasvoille leviää hymy.
”Kiitos sinulle, Esbeth”, Gael sanoo ja Esbeth ymmärtää, että tämä on ensimmäinen kerta, kun Gael ei kutsu häntä jollakin halventavalla lempinimellä. ”Ehkä me voimme sittenkin vielä ymmärtää toisiamme.”
Esbeth nyökkää. Hänkin tahtoo uskoa siihen.
”Voimaa taisteluusi. Minä uskon sinuun”, hän sanoo.
”Minäkin sinuun.”
Palatessaan takaisin kotiinsa Esbethistä tuntuu kevyemmältä kuin aikoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti