Luku 27: Kuilu
Kun Nori pääsee kertomuksessaan suurmestariin saakka, Rani keskeyttää hänet ensimmäistä kertaa.
”Suurmestari tuli sinne?”
Nori nyökkää. Hän ei ole ehtinyt prosessoida asiaa vielä laisinkaan. Mitä enemmän sitä miettii, sitä luonnollisemmalta se tuntuu. Suurmestari on aina ollut vastuussa paljosta. Miksei myös totuuden suojelemisesta?
Ranin silmissä kiiltää epäusko.
”Se mieshän on eläköitynyt jo hyvän aikaa sitten. Vieläkö hän osallistuu siihen, mitä maailmassa tapahtuu?”
”Onhan hän kuitenkin suurmestari. Kyllähän hän vaikuttaa meidänkin mestarimme taustalla alituisesti. Häneltä tulevat suuntaukset ja ohjeet; hänhän se mestarimme alun perin kouluttikin.”
Ranin katseessa on jotakin, jota Nori ei tavoita.
”Mitä, ajatteletko sinä taas mestaria?” Nori hymähtää. Piikki ei uppoa. Se kimpoaa Ranista. Poika hädin tuskin kuulee häntä. Nori ei muista kiusoitelleensa ystäväänsä tämän tunteista pitkään aikaan.
”Suurmestarilla on oudon paljon valtaa. Mitä Gael hänelle sanoi?”
”Kunhan mielisteli. Mies lähti pois. Tulla nyt sinne asti ja lähteä sitten pois…”
”Sanonpahan vaan, että tuossa on jo itsessään jotakin todella hämmentävää.”
”Siinä olikin aika lailla kaikki. Suurmestarin lähdettyä tulin tänne.”
Kaikki on sanottu. Nori yksin tietää, ettei sanoilla ole mitään merkitystä sen edessä, mitä valo hänelle näytti luolassa. Esineissä asuva valo taltioi palasia menneestä. Kaikki se on niin suurta, ettei sitä pysty selittämään.
”Rani, minä epäilen, etten ole ainut, joka tuntee valon eri tavalla.”
Rani nyökkää.
”Me olemme lapsesta saakka jakaneet kokemuksia keskenämme. Me emme ole kuten muut, niin vaarallista kuin sen sanominen ääneen onkin.”
”Tiedän sen. Mutta kysymys on… mitä me voimme tehdä? Mitä sellaista me muka voisimme tehdä, mikä saisi jotakin konkreettista aikaan?”
”En tiedä. Olen pahoillani, en todella tiedä…”
”Nori. Sinä sait tietää tästä kaikesta äsken. Ei sinulla tarvitse olla kaikkeen vastausta valmiina.”
Nori huokaa syvään. Rani on oikeassa. Hän on aina äärimmilleen jännittynyt, valmis iskemään epäkohtien ytimeen. Jos vastaukset eivät tule hänen luokseen, hän kaivaa ne vaikka kallion sisältä. Nyt ne istuvat hänen kanssaan, eikä hän vieläkään tiedä, mitä sellaista hän, nuori tyttö, voisi tarjota, että maailma kuuntelisi.
”Ei sitä tarvitse tänä yönä tietää, eikä seuraavakanaan”, Rani huokaa. ”Mennään nukkumaan. Olet aivan uupunut.”
”Niin olet sinäkin.”
”Itse kukin on tällaisten asioiden äärellä. Tässä on niin paljon sulateltavaa. Tiedätkö, Nori, jos sinä sanoit kokevasi yhteyttä kuuhun, voisiko minun valoni olla sitten aurinko? Hitto, kunpa meille olisi kerrottu edes jotain. Nyt tuntuu vain siltä, että katsomme hädissämme suoraan jokaiseen valoon ja sokaistumme ennen pitkää.”
”Aurinko…” Niin. Se voisi olla. Mutta mitä eroa on auringolla ja kuulla? Toinen merkitsee päivää, toinen yötä? Nori ei tiedä, mitä sellainen tarkoittaa. Heillä on vain yksi valo ja aivan eri tapoja merkitä päivä ja yö erillisiksi. Ei siihen taivaankappaleita tarvita.
”Nyt nukkumaan. Sinä kaadut kohta kuolleena maahan. Unille siitä.”
”Etkö todella halua puida tätä tämän enempää?”
”Minä tahdon nyt nähdä kivoja unia ja herätä virkeänä seuraavaan päivään. Meillä on kyllä aikaa. Sinä kävit kylässäkin ihan yksin, joten meidän ei tarvitse tehdä enää mitään hurjaa. Istutaan vaan täällä ja puidaan. Ja käydään siellä luolassa.”
”Se kun ei olisikaan yhtään hurjaa…”
”Mietitään sitä sitten.”
”Mutta Rani…”
”Ei mitään muttia. Pää tyynyyn. Kauniita unia.”
Rani siirtää Norin omakätisesti sänkyyn. Nori yrittää protestoida, mutta Rani vetää peiton hänen ylleen ja taputtaa päähän.
”Unta nyt.”
Noria naurattaa.
”Olen tosissani! Sinä hiton uhkarohkea idiootti otit juuri selvää yhteiskunnan syvimmistä salaisuuksista, unille siitä, helvetti, en aio käskeä enää kertaakaan. Kauniita unia, toivottavasti näet unia kuusta.”
”Rani…”
”Nukkumaan!”
”Rakastan sinua.”
Hetken hiljaisuus. Nori on varma, että Rani itkee.
”Minäkin sinua. Ihan kamalasti.”
Nori jää selälleen kuuntelemaan, kuinka uni hakee Ranin matkaansa. Poika tuhisee kovaäänisesti eikä heräisi kertaakaan ennen seuraavaa päivää. Nori hiipii ulos niin hiljaa kuin osaa. Hän ei nukkuisi tänä yönä.
Matka kaukaisille luolastoille on tänä yönä erityisen raskas kulkea. Jokainen askel on painava, joka ikinen kivi tuntuu tahtovan Norin kuolemaa. Nori ei salli niiden pettää hänen altaan, hän kiipeää tuttuun salaluolaan tietäen löytävänsä Koran sieltä. Jos poikaan on sattunut, tämä on vetäytynyt pimeään nuolemaan haavojaan.
Luolan perältä kuuluu kivulias sihahdus. Lähes eläimellinen. Noria kylmää. Hän ajattelee, miten usein Kora käy tapaamassa äitiään kylässä. Hän ajattelee selän haavoja ja kaikkea sitä, mistä Rani kertoi.
”Kora. Minä kuulin, mitä tapahtui.”
”Painu helvettiin.”
”Et saa minua lähtemään. Minä kuulin jo. En halua sinun kärsivän täällä yksin.”
Nori saa vastaukseksi vain raivon samentamaa sihinää.
Kora ei koskaan ymmärtäisi vähääkään siitä valosta, jonka Nori tuntee kaikkialla. Siitä totuudesta, jota hän nyt kantaa sisällään. Nori voi vain yrittää parhaansa, mennä pojan lähelle ja pidellä sitä, mitä pojasta on jäljellä. Kaikki nämä vuodet Nori on sisimmässään toivonut, että totuuden paljastaminen vapauttaisi myös Koran. Nyt hän ymmärtää, ettei mikään ole niin yksinkertaista. Totuudella ei itsessään ole mitään arvoa, kun maailma on musta ja pyörinyt samanlaisena satoja vuosia. Haavat Koran selässä kertovat omaa tarinaansa. Noria itkettää hänen oma naiiviutensa, hänen toiveensa paremmasta.
Nori ei vedä valokiven hippusia esille. Tämä kipu pitää kohdata pimeässä, sillä sieltä se on lähtöisinkin. Hän hivuttautuu lähemmäs luolan nurkassa kyhjöttävää Koraa, joka ei enää pidä ainuttakaan ääntä. Hiljaisuus suojanaan Nori istuutuu aivan Koran vierelle ja tuntee, kuinka tämän keho värisee vain muutaman millin päässä hänestä. Hän erottaa pimeässäkin, miten haavoittunut, kipeä katse pojan silmissä on.
”Saanko koskea sinua?”
Kora pysyy hiljaa. Nori ei mene lähemmäs. Tällaiseen tilaan voisi olla hengenvaarallista tunkeutua. Nori ei pelkää itsensä, vaan Koran puolesta. Hän antaa pojalle tilaa ja kuuntelee tämän raskasta hengitystä pimeässä. Sitten Kora painaa päänsä hänen olalleen. Muutama kyynel tuntuu kosteana ihoa vasten.
”Mitä se paskiainen sinulle sanoi?” Kora kysyy tuttu uhma äänessään. Nori huokaa syvään.
”Sinä puhut nyt minun parhaasta ystävästäni.”
”Olet aina valinnut hänet ennemmin kuin minut.”
”Hitto, Kora, ei tässä ole mistään valitsemisesta kyse! En minä valitse sinua tai Rania, te olette minulle läheisiä enkä kestä enää yhtäkään tällaista kohtausta.”
”Sinä sanot aina minulle, etten saisi mennä kiusaamaan Rania, mutta entä tämä sitten? Minulla on niin nöyryytetty olo, että… että…”
Itku purkautuu ryöpsähdyksinä. Koran käsi etsii Norin omaa ja puristaa sitä kaikin voimin.
”Tämä on liian häpeällistä”, Kora hengähtää, ”en pysty koskaan puhumaan tästä kenellekään, en ikinä, ja se helvetin Rani näki sen, hän näki sen minusta…”
”Ssh, ssh, kukaan ei pakota sinua puhumaan mistään”, Nori sanoo suukottaen Koraa kyynelten kastelemalle poskelle. ”Ei Rani eikä kukaan muukaan.”
”Hän näki minut, Nori, hän näki jotakin, jota edes sinä et ole nähnyt…”
Hetken Nori miettii, voiko sanoa pojalle tietävänsä jo. Sattuisiko se vain lisää, vahvistaisiko se kuilua heidän välillään?
”Kora…”
”Hän varmaan kertoi sinulle jo”, Kora itkee säästäen Norin valinnalta. ”En pysty puhumaan siitä. En vain pysty.”
”Sinun ei tarvitse.”
”Kenenkään ei pitänyt saada tietää. Ikinä. Mutta se, mitä Rani teki, ei ollut normaalia. Tuntui kuin valo hänessä olisi tuhonnut valoa minussa. Se oli hillittömän… pelottavaa.”
Nori yksin tietää, miten paljon tarvitaan siihen, että Kora myöntää pelkäävänsä. Hän silittää pojan kättä, muuhun hän ei pysty.
”Minua pelottaa”, Kora parahtaa ja valuu Norin syliin. Hän painaa pörröisen päänsä Norin reisille, ja Nori antaa hänen olla siinä.
”Ei se mitään. Saa pelätä. Olen tässä.”
”Nori, en tiedä, ymmärrätkö, mutta minun täytyy olla pelastaja. Minun on pakko. Ei ole muita vaihtoehtoja”, Kora sanoo tuttua uhmaa äänessään. Itku on jo lakannut, mutta ilme on yhä lohduton. ”Ei vain ole…”
Totuus polttaa Norin ruumista. Koran sanat ovat isku suoraan kaikkein kipeimpään kohtaan. Valo on valheellista eikä pelastajaa ole olemassa. Tekisi Kora mitä tahansa, hänestä ei koskaan tulisi jotakin, jota ei voi olla. Ja samalla Nori itse kantaa kuunvaloa sisällään tietäen sen aidoksi. Todelliseksi, toisin kuin se valo, jonka Kora ja kaikki muut kuvittelevat näkevänsä. Ei Nori tätä halunnut. Ei mitään tästä.
Kyyneleet putoilevat Norin poskille. Hän on itkenyt viimeaikoina enemmän kuin kuukausiin, eikä jaksa ajatella siitä mitään. Kaikki tämä saa kirvoittaa hänestä loputtomasti kyyneliä, hän ei tahdo enää tuntea syyllisyyttä tunteidensa näyttämisestä ja kokemisesta. Hän ei kenties ole empaattisin ja tunteellisin olento, joka maan alla kulkee, mutta hän on oma itsensä ja hän kantaa koko totuutta kulkiessaan.
”Kora…” Kuinka kenellekään voi kertoa, että se ainoa asia, jota hän tavoittelee, ei koskaan toteudu? Tällaistako se aina on? Tätäkö mestari joutuu kestämään sukupolvesta toiseen? Nori uskoo mestarin olevan se, joka kertoo valonkantajille totuuden. Yhtäkkiä hän ymmärtää, miksi mies näyttää aina niin melankoliselta.
”Voi, Kora…” Montako kertaa hänen täytyy vielä toistaa se, että hän pystyy sanomaan totuuden? Liian monta. Nori ei kykene sanomaan sitä pojalle, jonka selkä on hakattu rikki. Pojalle, joka pelkää niin paljon, että luulee ikätoveriaan äidikseen. Pojalle, jota hän rakastaa kamalasti, mutta ei tavalla, joka sallisi totuuden kertomisen. Tarkoittaako se, ettei hän rakasta Koraa tarpeeksi?
”Ei sinun tarvitse tulla pelastajaksi”, Nori sanoo, ja Koran ilme kertoo kuilun heidän välillään olevan liian suuri totuuden kertomiselle.
”Sinä et ymmärrä. Minun täytyy…”
”Pelkoko sen sinulle sanelee?”
”Kipu.”
Nori säpsähtää. Tämä on maailma, johon hänellä ei ole pääsyä. Maailma, joka kuuluu vain Koralle itselleen. Sen hinnan Nori maksaa pojan rakastamisesta.
”Sen edessä tekee ihan mitä vain. Ihan mitä vain, Nori.” Kora värähtää. ”Toivon, ettei sinun koskaan tarvitse kokea mitään sellaista. En tahdo sinun ymmärtävän.”
”En minä ymmärräkään. Mutta minä…”
Ei. Kuka Nori on sanomaan, miten Koran tulisi toimia? Ei Nori ole se, joka asuu tämän nahoissa ja tuntee tämän tunteet. Norilla ei ole pääsyä siihen kokemukseen, joka Koralla on elämästä. Tai Ranilla. Tai Gaelilla, mestarilla, suurmestarilla, ihan kenellä tahansa. On niin helppoa tuomita toinen elämättä päivääkään tämän elämää, tämän kokemuksia ja sitä totuutta, joka heillä on elämästä. Ei, Nori ei voi neuvoa Koraa. Hänellä ei ole oikeutta.
”Minä rakastan sinua.” Sen Nori voi sanoa. Se on totta heille molemmille.
Koran ilme heltyy. Tällaisena poika näyttää niin hauraalta, että Nori tahtoisi vain pidellä tätä tuntikausia, silittää jokaista kohtaa, jonka tämän äiti on rikkonut. Silittää kaikkia niitä haavoja, jotka eivät näy päällepäin ja joista hän ei saa koskaan tietää. Kaikkea sitä Nori rakastaa tässä pojassa.
”Minäkin rakastan sinua”, Kora sanoo. ”Sinulla ei ole aavistustakaan siitä, miten suuri merkitys sinulla on ollut elämässäni.”
Nori hymyilee jo. Kyyneleet ovat kuivuneet poskille.
”Minä olen sinun turvasi, jos vain tahdot niin. Niin kauan, kun se riittää.”
”Sinä olet aina riittänyt minulle ja tulet aina riittämään. Kaunis tyttöni.”
Kora sipaisee Norin hiukset pois kasvoilta ja painaa lujan, mutta pehmeän suudelman tytön huulille. Nori painautuu aivan kiinni poikaan, ja kaikesta kokemastaan huolimatta hänen kehonsa reagoi Koran kosketukseen. Nori ei tullut tänne tämän vuoksi, mutta Koran suudelma syvenee, koko kehossa tykyttää. Järki käskisi juosta kotiin Ranin luokse ennen seuraavaa päivää, mutta halu ja lempeys pakottavat Norin Koran päälle. Kaikki on viipyilevää ja lujaa, Kora on oma, hurja itsensä. Kaiken jälkeen Nori lepää koko keho pakottaen pojan kyljessä kiinni ja silittää tämän rintakehää.
”Minun pitäisi mennä kotiin”, Nori kuiskaa tietäen, mitä se saa Koran tuntemaan.
”Tämä yksi yö”, Kora kuiskaa, ”edes tämä yksi yö, Nori…”
”Ei meidän maailmassamme.”
”Ei kukaan meitä täältä löydä. Sinä olit poissa oppitunniltakin, eikä kukaan puuttunut siihen.”
”Juuri senkin vuoksi minun täytyy nyt mennä. En voi vain juoksennella ympäriinsä. Rani järkyttyy, jos en ole aamulla kotona.”
Nori ymmärtää virheensä heti. Kora kiepsahtaa hänen viereltään.
”Rani”, Kora sihahtaa nimen kuin kirouksen, ”niinpä tietenkin.”
”Tuhannen kerran, Kora, minä en näe teitä samalla tavalla.”
”Tiedän sen kyllä. Silti valitset aina ennemmin hänet.”
”Minä valitsen turvallisuuden.”
Koran vihan alla kytee aito suru.
”Tiedän… Tiedänhän minä. Tahtoisin vain pidellä sinua edes yhden yön.”
Nori ajattelee totuutta maailmasta. Voisiko hän missään todellisuudessa jäädä Koran vierelle ja rakastaa poikaa sellaisenaan?
”Mutta enhän minäkään voi asettaa sinua sellaiseen vaaraan”, Kora huokaa lopulta. ”Tiedäthän…” Hän osoittaa selkäänsä.
Nori nyökkää.
”Joskus vielä”, Nori sanoo hieman hymyä äänessään. ”Uskon, että sinä olet kamalan levoton nukkuja.”
”Hah, saat nähdä.” Kora tulee lähemmäs ja suikkaa nopean suukon Norin huulille. ”Mene sinä ensin kotiin. Minä… taidan jäädä tänne vielä hetkeksi.”
”Pidäthän huolta itsestäsi?”
Kora nyökkää.
”Oikeasti.”
”Kyllä kyllä, yllättyisit, miten hyvin osaan pitää huolta itsestäni.”
Nori kohottaa kulmiaan.
”Uskallatkin kyseenalaistaa”, Kora nauraa.
Nori huiskauttaa pojalle kättään ja juoksee ulos luolasta.
Kun Nori pääsee kalliota kiipeämällä takaisin polulle, hän pistää juoksuksi. Kaikkea on liikaa ja on liian pieni sen keskellä. Mitä kovempaa hän juoksee, sitä vähemmän hän tuntee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti