Sinelmä: luku 18

Luku 18: Totuus

Maailma on tänään musta. Esbeth tuntee sen raskaana kehonsa jokaisessa nurkassa herätessään. Mitään mainittavaa ei ole tapahtunut, kaikki on kuten ennenkin, mutta tänään kaikki painaa tavallista enemmän. Esbeth nousee vaivalloisesti ylös, tunnustelee kehonsa ääriä, mutta mikään ei tunnu muuttuneen. Hän ei vieläkään tunnista itseään, Ranin kosketukset eivät ole piirtäneet hänelle uusia ääriviivoja. Kaikki on yhä samaa pimeää sumua.

”Esbeth.”

Esbeth hätkähtää. Tumma ääni ei koskaan kutsu häntä tällä nimellä. Hämärässäkin hän erottaa tutun, suuren siluetin, valtoimenaan juoksevat kiharat ja leveät hartiat.

”Ingvar”, Esbeth kuiskaa nimen kuin se tekisi tilanteesta heille siten todellisemman. ”Ingvar, sinä…”

Mies tulee lähemmäs. Silloin Esbethin sisällä räjähtää. Hän näkee samanaikaisesti Ranin, joka hymyilee ja koskettaa häntä. Ja sitten on Ingvar, mies, joka on aina ollut siinä, mies, joka on osannut ulkoa jokaisen kulman, joka hänessä on. Ingvar on koskettanut häntä kaikkialta, Ingvarilla on ollut oikeus hänen kehoonsa ennen kuin hän tiesi, millaista on omistaa keho, millaista on olla olemassa. Ingvar oli jo päättänyt hänen puolestaan, ottanut omakseen jokaisen taitteen ja mutkan, kohouman ja painauman.

Ingvar on hänen kaikkensa, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Ingvar on se, jonka luo hän palaa, Ingvarin kanssa hän on oma itsensä. Ingvar on luonut hänet. Hän on tuotos, jonkun oma. Ingvarin oma pieni Beth. Se hän on pohjimmiltaan, paljaaksi raastettuna.

Ja nyt Ingvar on siinä, lähellä, ja mielikuva Ranista on vielä liian tuore, liian hyvin muistissa. Esbeth tietää, ettei olisi koskaan pitänyt tehdä mitään pojan kanssa. Mitä Ranikin ajattelisi, jos saisi tietää, että tällanen hän on, tämän takia hän ei osaa elää. Ingvar on hänen elämänsä, hänen jokainen hengityksensä, ulos, sisään. Rani on jotakin uutta ja pelottavaa ja ihmeellistä. Rani ei kuulu tähän pimeään kuvaan, eikä Esbethillä ole oikeutta vetää jotakin niin kaunista ja puhdasta mukanaan pimeyteen.

”Sinulla on huomenna riitti pidettävänä, mutta sinua ei ole näkynyt kokouksissa”, Ingvar sanoo. Esbethin ajatukset katkeavat. Töitä. Työasioita. Mestaria kaivataan takaisin pintaan. Esbeth unohtaa itsensä hetkeksi.

”Mitä? Riitti?”

”Niin. Riitti. Huomenna kahdeksantoista vuotta täyttävän riitti. Sinä et ole käynyt valmistautumassa.”

”Mi –”

Niin. Valmistautuminen. Esbeth ei ole pitänyt riittejä pitkään aikaan. Päässä suhisee, ruumis on yhä yhtä suurta sumua.

”Minä…” Yhtäkkiä Esbeth ei muista, mitä ennen riittiä edes pitää tehdä. Tilannekokous? ”Missä Gael on? Minä voin mennä puhumaan ajattelijoiden kanssa…”

Ingvar alkaa nauraa.

”Gael on sänkypotilaana”, Ingvar sanoo. Nauru äänessä katkeaa.

”Mitä? Miksi?” Mitä täällä tapahtuu? Missä Esbeth on taas ollut?

”Se pahuksen Isaias kertoi, ettei mitään vakavaa. Gael oli ilmeisesti kompuroinut ja loukannut itsensä.”

”Valon nimissä, mitä ihmettä…”

”Ei se mitään vakavaa ollut. Sellaista tapahtuu, kun joudumme elämään tällaisessa ympäristössä.” Ingvar tulee lähemmäs ja asettaa kätensä Esbethin reisille. Esbethin maailma keinahtaa ympäri. Hän näkee kaiken ja ei mitään.

”Se”, Ingvar sanoo niin matalalta, että Esbeth saa väristyksiä, ”on vakavaa, että sinä et muista, että sinulla on huomenna riitti. Sinä olet alkanut menettää otettasi, eikä sellaista voi hyväksyä.”

Hän on tuottanut jälleen pettymyksen. Hän tuottaa pettymyksiä uudelleen ja uudelleen. Sellainen hän on syntyjään.

Ja Ingvarin käsi on hänen reidellään. Maailma välkkyy. Hän on tuottanut pettymyksen ja hänen täytyy maksaa.

Esbeth alkaa riisua itseään ennen kuin yksikään ajatus ehtii syntyä hänen päässään. Hän avaa kauluksensa napit, riisuu välikerrokset, kurottaa suutelemaan. Ingvar sysää hänet pois ja nousee ylös.

”Mitä helvettiä nyt?”

Ei. Ei ei ei.

”Esbeth, emme me ole yhdessä. Et sinä voi tehdä noin. Älä koske minuun.”

Ei. Hän on yhä lapsi eikä hän ymmärrä. Ingvar tahtoo aina koskea. Hän tahtoo aina koskea. Ei tämä mene näin, ei sen kuulu mennä, miksi Ingvar ei tahdo häntä, miksi mies kutsuu häntä väärällä nimellä eikä antamallaan. Miksi kaikki on niin kylmää, hän ei saa henkeä, hän ei ole olemassa omana itsenään muussa kuin tässä, koskemattomissa kosketuksissa heidän välillään.

Esbeth nousee ylös, käy kuumeisena vasten Ingvaria vailla ainuttakaan vaatetta yllään. Hän painautuu tätä vasten, niinhän hän aina teki, ja Ingvar nosti hänet syliin. Voi minun pientä Bethiäni.

”Ei, me emme tee näin enää”, Ingvar sanoo pysäyttäen Esbethin kehollaan kiertävät kädet. ”Lopeta.”

”E –… etkö sinä…”

”Me emme ole enää siellä.”

Huutoa. Ei enää inhimillistä. Inhimilliset tunteet ovat kuolleet kauan sitten, Esbethissä on jäljellä vain tyhjäksi kaluttu sisus ja kaikki ne huutavat, kiljuvat jäänteet jostakin, jota olisi voinut kerran olla.

Hänen elämänsä ei halua häntä. Mies, joka on hänen kaikkensa, ei keksi hänelle enää mitään tekemistä, joten miksi hän edes hengittää, mikä syy hänellä on olla olemassa, jos hän ei voi koskea Ingvaria ja saada tätä hymyilemään.

”Sinusta on tullut säälittävä. Katso nyt itseäsi. Näytät sairaalloiselta. Ei tuollainen itsensä ruoskiminen ja näännyttäminen tee sinusta sitä, mitä olit silloin”, Ingvar sanoo.

Silloin. Esbethin päässä suhisee. Hänelle aika ei ole sellaista. Hänelle se kaikki on yhtä ja samaa vellovaa massaa. Hän on siellä yhä. Hän vie kädet keholleen, tunnustelee ja ymmärtää, ettei tämä ole lapsen keho. Huuto alkaa eikä lopu koskaan.

Vain Ingvar voi saada sen loppumaan, eikä Ingvar tee mitään. Ingvar katsoo Esbethiä pitkään, eikä Esbeth kykene erottamaan, mistä syystä miehen silmät milloinkin kiiltävät. Hän ei erota hellyyttä, kiimaa ja pettymystä toisistaan, ne ovat kaikki samanlaisia, yhtä painavia ja likaisia ja valmiita iskemään hänet alas. Hän ymmärtää vain olevansa jotakin kuvottavaa ja väärää, jota ei voi enää koskettaa.

Kaiken sen keskellä Ingvar kävelee pois, mies on sanottavansa sanonut. Mitään enempää tai vähempää tällä ei enää ole antaa sille, joka on yhä pelkkä lapsi, yhä kuumeisesti kiinni hänen kosketuksessaan ja rakkaudessaan.

Esbeth jää yksin pimeään hapuilemaan minuutensa rippeitä ja sitä lämpöä, joka miehellä kerran oli vain häntä varten piilossa. Se oli kuin valo, jota nuoret kantavat, olemassa vain hetken niin kirkkaana ja aitona. Sitten poissa, ikuisesti ulottumattomissa.

*

Esbeth ei muista riitti-ikäisen lapsen nimeä. Tämä seisoo hänen edessään nuorena ja innokkaana, valmiina näyttämään, mitä osaa. Esbeth ei tunne mitään. Yö oli pimeämpi kuin koskaan, hän ei käynyt valmistautumassa, ei puhunut ajattelijoille, ei kenellekään. Hän kohtaa riitin sellaisenaan.

Tänään Esbeth ei jaksa olla edes surullinen. Riitit tekevät hänet aina melankoliseksi, koska silloin kaikki murtuu, nuorten siihenastinen elämä tulee päätökseensä. Nuori on niin iloinen. Nuoren innokkaat silmät ja tumma iho muistuttavat Esbethiä etäisesti Ranista, mutta hän ei pysty ajattelemaan Rania nyt. Ei sen jälkeen, kun hän on muistanut jälleen, kenelle hänen elämänsä kuuluu. Alussa ja lopussa hänellä on vain Ingvar, sen hän tietää.

Esbeth kulkee nuoren kanssa monen asuinluolan ohi, johdattaa tämän kohti sitä kohtaa, jossa heidän kansansa elinlähde lepää. Valokivi hehkuu rikkinäisyydestään huolimatta. Esbethillä on täysi työ kiivetä vaikeassa maastossa, kallionlohkareet eivät tottele häntä, hänen pitkä laahuksensa jää kiinni. Nuori on kiivennyt jo edeltä valokiven alla olevalle tasanteelle, kun Esbeth yrittää kammeta itsensä kiveltä toiselle. Maailma joskus kauan sitten todella murtui, nämä lohkareet ovat täällä sitä todistamassa. Kaikki on kirjaimellisesti rikki.

Esbeth on kauttaaltaan hengästynyt, kun hän pääsee tasanteelle. Nuoren edessä hänen pitäisi olla suora ja kykenevä ja vahva, mutta nyt hän on pelkkä tärisevä, uupunut mestari, jolle kaikki vaatii ylimääräistä ponnistusta. Koko kehoon sattuu niin, että sormenpäitä polttaa.

Nuoren silmissä tuikkii. Aivan kuten Rani. Ei, älä ajattele Rania, et voi ajatella Rania. Esbeth suoristaa selkänsä, esiintyy nuoren edessä niin ryhdikkäänä kuin kaiken jälkeen kykenee. Keho muistaa vain, miltä tuntuu kipristellä ja käpertyä, mutta mestarin rooli pakottaa sen jälleen suoraksi. Naamio ei saa rakoilla.

”Tänään on sinun suuri päiväsi”, Esbeth sanoo pehmeästi, sillä sellainen mestari on, lempeä ja rauhallinen, aina läsnä mutta ei koskaan kiinni missään. ”Miltä sinusta tuntuu?”

”Minua jännittää”, nuori sanoo hymähtäen.

Esbeth saa väristyksiä. Olisi parempi, jos nuori olisi kauhuissaan. Hymähdyksistä ja kirkkaana loistavista slmistä on pitkä matka siihen totuuteen, johon tämä tulisi vielä putoamaan.

”Se on luonnollista”, Esbeth sanoo. ”Mikä sinua jännittää eniten?”

”Minä… minä haluan olla tarpeeksi.”

Nielaus. Sanat ovat joka kerta isku Esbethin kasvoille. Nämä nuoret tahtovat kaikki samaa. Ihan joka ikinen. Ei Rani. Rani sanoi haluavansa sinut. Esbeth karkottaa ajatukset pois ja pakottaa tilanteen haltuunsa.

”Ei ole mitään hätää”, Esbeth sanoo ja tuntee, kuinka pimeys nauraa nurkissa. Se kiertelee heitä valonkin keskellä. On totta, että ei ole mitään hätää. Hän ei valehtele. Pian aika lakkaisi juoksemasta tällekin nuorelle, ja tästä tulisi kuten hänestäkin, tyhjä ja pimeä. Sitten ei ole hätää. Sillä puolella ei ole enää mitään.

”Käy vain lähemmäs valoa.”

”Emmekö me rukoile? Minä olen luullut, että riitissä rukoillaan aina.”

Sanat ovat kansalle luotuja. Rukoukset, tyhjä helinä maan alla. Sillä ei ole merkitystä. Yksikään rukous ei ole koskaan pelastanut ketään.

Esbeth ohjaa nuoren valokiven juurelle. Hetken hän pitää tätä kädestä, katsoo tätä silmiin.

”Mestari.” Ääni on ohut kuin kalvo. ”Onko totta, että kaikki eivät selviä?”

Lapsi rakas, on vain yhdenlaisia vastauksia.

”Sulje silmäsi. Anna valon tulla.”

Varmuus ja into nuoren katseessa ovat poissa, valokivi maalaa kasvot sinertäviksi. Esbeth muistaa Gaelin sanat nuorista, heidän epävarmuudestaan. Nämä lapset ovat täysin heidän armoillaan. Heidän luomansa maailman.

Nuori sulkee silmänsä, antaa itsensä valolle. Kaikki toimii vain tähän pisteeseen saakka. Riittiin asti nuoret ovat voineet vain antautua valolle, tuntea sen joka solullaan. Esbeth kadehtii sitä. Nämä nuoret ovat vielä kiinni maailmassa, valo sitoo heidät kaikkeen. Ja tässä he istuvat silti jokainen vuoron perään yhtä epävarmana ja hauraana, valmiina tuhoutumaan. He kaikki kuvittelevat pystyvänsä siihen. He kaikki haaveilevat siirtävänsä kivet paikoiltaan, korjaavansa sen, mikä on pysyvästi rikki. He toivovat maailmaa ilman kosteaa pimeyttä, ilman haastavaa maastoa ja pelkoa siitä, että kaikki hiipuu hiljaa pois.

Esbeth katsoo, kuinka totuus tempoo nuoren luomien takana. Ei pelkkä totuus siitä, ettei kukaan ole koskaan kyennyt siihen, mitä maailman korjaamiseen tarvitaan. Kukaan ei ole niin vahvasti yhteydessä valoon, että se toimisi. Mutta se ei ole koko totuus. Esbeth näkee, kuinka valo tanssii nuoren sisällä viimeisen kerran. Valon kauniit, hitaat jäähyväiset ennen kuin yhteys siihen on ikuisesti poissa.

Pimeys ei laskeudu, se romahtaa. Nuori avaa silmänsä, kasvot vääntyvät äänettömään kauhuun. Mitään ei pääse ulos, nuori pitelee kiinni itsestään ja tärisee paikallaan. He molemmat tietävät, mitä juuri tapahtui. Yhteys valoon on ikuisesti poissa. Nuori tuntuu ymmärtävän, vaikka ei tiedäkään, mistä kaikki johtuu. Kyyneleet juoksevat kasvoilla valtoimenaan, ja kun nuori kääntää katseensa Esbethiin, Esbeth tuntee saman surun kuin nuorikin. Hänkin on aikanaan kokenut sen, ja se koskettaa häntä yhä.

”Se… se on poissa… en tunne sitä, apua, mestari, auta, miksi se on poissa… Epäonnistuinko minä? Teinkö virheen?”

Nuoreen sattuu, Esbeth näkee senkin. Kauniit, kipeät jäähyväiset. Nuori yritti niin kovaa, että sormenpäät ja jalkaterät savuavat. Hän yritti liikaa. Esbeth ei ole kovettunut vuosien varrella laisinkaan, sillä jokainen riitti, jokainen menetys sattuu yhtä paljon.

”Sinä et tehnyt mitään väärää”, Esbeth sanoo totuuden.

”Miksi… miksi minä en sitten… En tunne valoa missään! En missään! En edes sisälläni! Vaikka sen pitäisi olla kaikkialla! Apua… apua, en ole kiinni missään, koko maailma on pimeä…”

”Niin käy kaikille.”

Noin. Nyt se on sanottu. Totuus on ilmoilla, nuoren silmät suuret ja täynnä kyyneliä. Esbethin sydän laulaa suruvirttä, joka kerralla tämä kaikki särkee yhtä suuresti. Näin käy kaikille. Jokainen valonkantaja menettää yhteytensä valoon riitissä. Jokainen, vaikka kansalle väitettäisiin muuta.

”Mi-… mitä tämä on? Mestari, mitä tämä on? Auta, apua…”

Esbeth ei voi auttaa, vaikka tahtoisi. Mitään ei ole tehtävissä. Nuorikin tietää sen, sen näkee tämän silmistä.

”Valo on poissa”, Esbeth sanoo hiljaa. ”Sinä et saa sitä enää koskaan takaisin.”

”Minä… minä epäonnistuin…”

Esbeth pudistaa päätään.

”Et epäonnistunut. Niin käy kaikille.”

”E –”

”Aivan kaikille.”

”Eihän se voi olla mahdollista. Miten ajattelijat sitten olisivat ajattelijoita, jos heillä ei olisi yhteyttä valoon? Miten sinä olisit mestari, jos yhteytesi on poissa? Eihän sellainen ole mahdollista. Ei voi olla, ei saa olla.”

Mutta se on, ja he molemmat kohtaavat sen tässä hetkessä. Nuori ei ole enää valonkantaja vaan tavallinen kansalainen, ikuisesti valon piiristä riistetty. Esbethin sisintä ei puristaa, hänessä leijuu tuttu, vanha suru, joka on kietoutunut hänen ympärilleen kuin harso.

”Te… te siis valehtelette kansalle. Kaikille. Onko totta, että kukaan ei ole koskaan selvinnyt riitistä?”

”On.”

”Eli… sinäkään et ole tuntenut yhteyttä valoon sen jälkeen?”

”Niin.”

”Eikä ole yksikään ajattelijoista?”

”Juuri niin.”

”Siksi entinen suurajattelija siis sanoi mitä sanoi…”

Niin. Se oli vaarallista juuri siksi. Ja täysin totta joka sana. He elävät valheessa, koska eivät voi muutakaan. Koska siten kaikki pyörii, siten kansa pysyy virkeänä ja jaksaa odottaa pelastajaa, jota ei tule.

Nuori ei enää itke. Seuraavaksi Esbethin olisi kerrottava ja selitettävä, kyseltävä ja varmistettava. Siihen kaikki aika riiteissä todella menee; totuuden selittämiseen ja valheiden varjelemiseen.

”Miksi? Miksi me teemme sellaista? Miksi meitä koulutetaan kahdeksantoistavuotiaksi asti, jos valo katoaa meiltä kuitenkin?”

”Kuvittele, millaista elämämme olisi ilman valonkantajia. Ilman koulutussysteemiä. Ilman ajatusta pelastajasta. Ilman ajattelijoita ja heidän rukouksiaan. Kuvittele, ja kerro sitten, voisimmeko elää niin.”

Nuori pudistaa päätään.

”Niin. Emme voisi”, Esbeth sanoo hiljaa. ”Nyt on sinun valintasi aika. Tiedät, että mitään yhteyttä ei enää koskaan ole eikä tule. Jokaiselle ikätoverillesi ja nuoremmille käy aikanaan samoin. Se on totuus. Joten… mitä aiot?”

”Mitkä ovat vaihtoehdot?” Tämä nuori on enemmän tolkuissaan kuin moni. Se helpottaa Esbethin asemaa.

”Joskus me kaiverramme valokivellä kuvion takaisin otsaan. Se hehkuu valheellisena aina silloin tällöin, mutta sillä ei ole mitään tekemistä valoyhteyden kanssa. Sen on tarkoitus näyttää, että jotkut selviävät riitistä. Eivät pelastajina, mutta valonkantajina yhtä kaikki. Se säilyttää arvon yhteiskunnan silmissä, mutta se tarkoittaa, että valhetta täytyy jaksaa kannatella. Ajattelijat tekevät niin aina.”

”Entä muut vaihtoehdot?”

”Voimme myös todeta julkisesti, että epäonnistuit. Sitten sinua ei nähdä enää valonkantajana vaan jonakin menetettynä. Voit elää normaalia elämää kylässä.”

”Minä valitsen sen.”

”Vaikka se maksaa sinulle arvostuksen muiden silmissä?”

”Silti. Minä en pysty elämään valhetta kannatellen.”

”Selvä. Sitten emme viillä valokiven sirpaleella otsaasi. Ota aikasi, meillä ei ole vielä kiire lähteä täältä. Voit myös kysyä minulta mitä ikinä haluat.”

Moni kysyy vaikeita. Osa on vain aivan hiljaa ja tuijottaa eteensä. Tämä nuori sulkee silmänsä ja kohtaa ikuisen pimeyden luomien takana. Esbeth ihailee tämän rauhallisuutta, harva pystyy vastaavaan. Koko maailma vedetään alta vain kahdeksantoistavuotiaana. Vähintä, mitä Esbeth voi tehdä, on olla nuorten kanssa silloin, kun se tapahtuu.

”Mestari.” Vaativa, mutta varovainen äänensävy. ”Miksi näin käy? Vai tiedämmekö edes?”

Esbeth huomaa suupieliensä nykivän. Tähän hän ei valmistautunut. Tähän hän ei voi vastata, sillä tätä salaisuutta kantaa sydämessään vain harva. Koko totuuden tietävät varjelevat sitä hengellään. Esbeth pysyy hiljaa, pudistaa vain tummaa päätään. Nuoren on tyydyttävä siihen.

Koko totuus. Suuri, vaikea ajatus. Esbeth muistelee pahoinpitelemäänsä satukirjaa. Totuudenpalasta, joka verhoillaan tarinaksi, jotta siihen ei uskottaisi. Esbeth katsoo pitkään sinertävänä hehkuvaa valokiveä heidän yläpuolellaan. Valheellinen, varastettu valo, kiveen sidottu. Totuus on, että valokivi ei ole heidän elämänlähteensä. Ei ole koskaan ollutkaan, ja siksi valo ei pysy heidän kannettavissaan, siksi se putoaa heidän sormistaan ja haihtuu pimeyteen.