Luku 35: Rakas
Norin koko keho on täynnä huutoa. Se kimpoilee vasten laitoja, kaihertaa ja sattuu, mutta hän ei voi päästää sitä pois. Hänen tekisi mieli juosta kauas, kiljua kurkkunsa riekaleiksi ja käpertyä niin pieneksi, ettei häntä tunnistaisi eläväksi olennoksi.
Kora. Voi, Kora. Poika epäonnistui. Mitä tämä ikinä yrittikään, meni kammottavasti pieleen. Nori hädin tuskin tuntee ruumistaan, hän tuntee pelkän huudon, kaikkea riepovan kivun, joka hakkaa koko kehoa.
Älä näytä sitä. Hymyile. Älä näytä mitään. Sure yksin, kukaan ei saa suruasi.
Samassa Nori toivoo, että olisi kertonut edes Ranille. Hän antaa Ranin puhua kuten siihenkin saakka, olla holtiton ja hyppivä aiheissaan. Ranille Koran kuolema on vain kurja sattumus, ja hyvä niin, se se saisikin olla. Nori ei kertoisi. Hän ei tekisi sitä Ranille. Rani ei ansaitse syyllisyyttä siitä, ettei tiennyt.
Norin ajatukset katkeavat, kun mestari lojuu eleettömänä heidän edessään. Ei. Ei enempää turhaa kuolemaa, se on Norin ensimmäinen ajatus. Sitten Rani kumartuu miehen luo ja alkaa huutaa. Jokin Norissa menee rikki, hän saattaa miltei kuulla, kuinka se helähtää hajalle. Ranin sydämessään kantama rakkaus on niin puhdasta, nyt Nori viimein näkee sen. Hänen paras ystävänsä on rakastanut tätä miestä kaikki nämä vuodet.
Ei tällaista pidä tapahtua. Tämä on absurdia satua, täysin mielipuolista. Ei heidän pidä elää tätä läpi. Nori ajattelee Koraa ja mestaria ja Rania, hän ajattelee kaikkea sitä rakkautta, jonka tuntee rinnassaan ja on halkeamaisillaan, niin paljon häneen sattuu.
Rani lakkaa huutamasta. Poika itkee hillittömästi.
”Beth…”
Kaikki Norissa lakkaa siihen. Jokin loksahtaa paikalleen. Beth?
”Beth, ole kiltti, minä… minä…”
Rani pitää miestä sylissään, silittää tämän poskia sellaisella hellyydellä, joka suodaan vain rakastetulle. Yhtäkkiä Nori näkee selvemmin kuin aikoihin. Ranin poissaolevuus, pojan yölliset retket, ne kaikki ovat tässä hänen edessään, kertovat itsensä yhdessä sanassa. Beth. Rani ei ole koskaan kutsunut miestä Bethiksi Norin kuullen.
Ja silloin Nori tietää, että oli hänen kipunsa kuinka suuri tahansa, hän piilottaisi sen syvälle sisällensä eikä koskaan kertoisi siitä Ranille. Jos mestari ei selviä hengissä, Ranin suru syövyttää koko tilan eikä jätä mitään tilalle.
Rani itkee hysteerisesti miestä vasten, sivelee tämän poskia, mutta mestari ei herää. Rani voisi kutsua valoa, Nori näkee, että poika yrittää, mutta epätoivo sumentaa kaiken. Rani on paniikissa, Nori ei ole koskaan nähnyt ystäväänsä yhtä tärisevänä ja pelokkaana. He ovat nähneet kuvansa historiankirjoissa ja kohdanneet totuuden maailmasta, mutta tämä suru on se, joka repii Ranin rikki. Nori laskeutuu polvilleen heidän vierelleen, sivuuttaa kaiken, mitä itse tuntee ja sulkee silmänsä. Valo ei tule heti, mutta se tulee, hän tuntee sen itsessään ja kuolevassa miehessä heidän edessään.
Ei ole vastauksia. Ei mitään, mitä tehdä, vaikka heitä on koulutettu heidän koko ikänsä. Nori tietää sydämessään, että valo on absoluuttista, se ei tottele mitään maallista. Se on kaikessa ja tekee juuri, miten on tehdäkseen.
”Rani. Kurota valoa. Kurota.”
Sitten Nori sulkee kaikki astinsa pois ja kurottaa. Hänen on luotettava, että Ranikin pystyy siihen, että he yhdessä saavat pidettyä tämän miehen hennosti värisevän valon maailmassa. Valo välkkyy koko Norin olemuksessa, hän tuntee, kuinka se peittää kaiken alleen. Sattuu. Hän keskittyy niin kovaa, että sormenpäät sauhuavat. Hän ei ole koskaan keskittynyt näin kovaa. Ei koskaan. Mutta nyt kyse onkin Ranista. Ranin rakkaudesta, siitä, josta poika ei sittenkään kyennyt kertomaan hänelle. Hän antaa sen anteeksi. Hän rakastaa Rania, hän rakastaa niin paljon, että kaikki muu tulee se jälkeen. Jopa hänen oma kipunsa, hänen oma rakkautensa ja se, että hänen rakkaansa hävisi pimeydelle sisällään.
Valo. Kuuntele minua. Tottele minua. En koskaan anna sinulle anteeksi, jos viet tämän miehen valon pois. En koskaan. Minä luovutan, jos niin käy.
Norin silmät rävähtävät auki, keho hätkähtää kuin sitä lyötäisiin. Ensimmäinen heille koskaan opetettu asia palaa hänen mieleensä – ota vain itsesi verran, älä vaadi valolta enempää – ja hän haukkoo henkeään vapisten. Tämän enempään hän ei pysty ilman, että jokin hänessä antaa periksi. Hän muistelee kertomuksia niistä, jotka pyysivät valolta liikaa ja menettivät kykynsä nähdä tai kuulla. Nori ei kykene parempaan. Näkökenttä on hetken valkoinen, kaikki on liian kirkasta ja kipeää.
”Beth…”
”Ra…ni.”
He ovat täällä. He molemmat. Mestari ja poika, jota Nori rakastaa enemmän kuin mitään tässä maailmassa. Hyvä. Se riittää hänelle. Hän voi menettää oman rakkaansa, hän voi menettää kuulonsa ja jalkansa ja kaiken, mitä hänessä on, kunhan Rani on onnellinen. Kunhan hän saa vain nähdä Ranin hymyilevän.
”Beth, aaaa… aa…”
”Ei… hätää. Olen tässä…”
”Minä en ole koskaan… ikinä… pelännyt noin paljon. En ikinä.”
”Anteeksi…”
”Mitä tapahtui?”
”Minä… minä sain kohtauksen. Enempää en muista. Taisin kaatua. Voi ei… Anteeksi, Rani…”
”Sait kohtauksen?”
”Niin. Olen tehnyt jotakin kamalaa. Olen paha. Rani, minä olen hirvittävän paha.”
”Mitä sinä höpsit…”
Kun Norin näkö palaa, hän räpyttelee lujaa ja erottaa, kuinka Rani ja mestari silittävät toisiaan ja puhuvat tavalla, jota Nori ei ymmärrä. Hän on pudonnut tästä kyydistä jo kauan sitten. Se, mitä Nori nyt todistaa, on täysin toista maailmaa, sitä, jonka Rani on tietoisesti päättänyt pitää vain itsellään. Mestarikaan ei näytä mestarilta. Ainainen viileys on poissa, tilalla on hauras olento, jota Nori ei tunne, ja jota Rani koskettaa tavalla, jolla Rani ei ole koskaan koskettanut ketään muuta.
Nori ei tarvitse selityksiä. Hän näkee kaiken, aistii sen ilmasta heidän välillään. Nämä kaksi ovat löytäneet toisensa jo ajat sitten, Norin ei tarvitse kysyä. Nämä eivät ole pelkästään Ranin tunteita. Mestarin kehonkieli on rennompaa, miehen käsi lepää Ranin poskella ja silmät ovat raukeat. Kaikki miehessä on kotonaan Ranin lähellä. Nori ymmärtää jääneensä ulkopuolelle.
”Nori…” Rani sanoo hätää äänessään. Mestari säpsähtää, vetää kätensä pois Ranin poskelta ja jännittyy jälleen. Takaraivo on yhä verestä tahmea.
”Ei tarvitse sanoa mitään. Mestari, sinä vuodat verta. Tarvitset apua.”
”Minä voin…”
”Rani, sinä olet äärirajoilla. Säästä voimiasi”, Nori sanoo ja hätkähtää äänensä kylmyyttä.
”Ei, anna minä autan.”
Mestari pudistaa päätään.
”En anna sinun”, mies sanoo sellaisella hellyydellä, että Nori säpsähtää. Hän ei todella tiedä tästä maailmasta mitään. Kauanko mestari on katsonut hänen parasta ystäväänsä näin?
”Olisit voinut kuolla, en tuntenut sinun pulssiasi…”
”Hän pysyy hengissä. Hänen valonsa on vakaa”, Nori sanoo. Tällainen hänestä on tullut. Hän ymmärtää valoa paremmin kuin toisia olentoja. Kenties se on aina ollut niin.
”Mitä ihmettä sinä oikein olit tekemässä?”
”Se oli vahinko”, mestari huokaa. ”Ihan tosi…”
”Uskon sen, mutta säikähdin aivan hirvittävästi”, Rani sanoo ja painaa häpeilemättä päänsä miehen olalle. Rani on mestarissa niin kiinni, että Noria itkettää. Pelkästään itkettää. Kunpa hän voisi vain juosta kauas ja huutaa kurkkunsa kuivaksi.
Mestari vilkuilee hädissään Noria, mutta tuntuu jo tajuavan, että Nori näkee kaiken, enää ei tarvitse piilotella.
”Nori, tämä… Olen niin pahoillani”, Rani kuiskaa pysyen yhä tiiviisti kiinni mestarissa. Kuka tahansa voisi kävellä tänne nyt, mutta pelko ja välitys Ranissa ovat liian suuret. Nori huomaa ajattelevansa, että kunpa hänkin olisi pystynyt siihen. Kunpa hän olisi jäänyt Koran viereen nukkumaan edes kerran.
”Ei ole mitään syytä olla pahoillaan”, Nori sanoo. Kunhan Rani vain olisi onnellinen. Jos tämä mies tekee hänet onnelliseksi, Nori on valmis unohtamaan ikäeron ja sen, että mestari on heidän opettajansa. Kunhan Rani jatkaa hymyilyä.
Nori on hyväksynyt asemansa tässä maailmassa. Hän on joku, jonka on syntynyt erityisen valon kanssa. Hänen ei tarvitse olla mitään muuta. Ei tytär, ei rakastettu, hädin tuskin edes paras ystävä. Kunhan hän vain suorittaa tehtävänsä, oli se sitten mikä hyvänsä.
Silmiin sattuu edelleen. Sormenpäitä polttaa. Valo vaatii aina hintansa, mutta mitä tahansa Ranin hymyn eteen, ihan mitä tahansa. Nori on aikeissa avata suunsa, sanoa, että kaikki on hyvin, mutta jokin tuntuu vieraalta hänen sisällään.
Valot. Heitä ympäröivät pienet palaset valokivestä, jotka ovat kautta aikojen valaisseet heille tien pimeässä, ovat alkaneet välkkyä. Nori nousee ylös, pyörryttää ja sattuu, mutta hän pakottaa itsensä katsomaan valokiveä. Maailman vavahtelu ei johdu hänestä. Se johtuu kivestä.
Rani ja mestari nousevat ylös, Rani pitelee pitkää miestä pystyssä. He näkevät saman kuin Norikin. Kaikki tapahtuu nyt. Juuri nyt, kun kaikki on palasina. Pahin mahdollinen hetki. Korkeammalta alkaa kuulua ääniä, Rani päästää oitis irti mestarista. Joukkoa alkaa kokoontua paikalle, kaikki muutkin tuntevat vapinan. Tuhon ensisävelet. Nori tuntee sisimmässään, että tämä on loppu, tällä kertaa oikeasti. Tunne hänen sisällään voimistuu samaan tahtiin kuin valokiven vapina. Kuuluu kohinaa, Nori tuntee jonkin lähestyvän. Jokin hänen sisällään laulaa, vaikka on selvää, että maailma loppuu tähän. Jokin kaukana tuolla kutsuu Norin valoa luokseen, eikä Nori tiedä, kuinka kutsuun vastataan.
Nori ehtii katsoa Rania silmiin ennen kuin kaikki pimenee. Ilme Ranin kasvoilla on yhtä pelokas kuin hänen omansa. Tämä on heidän hetkensä, eivätkä he tiedä lainkaan, mitä tehdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti