Luku 4: Haava
”Sinä jättäydyit tarkoituksella keskustelemaan kaksin hänen kanssaan? Oletko järjiltäsi? Entä, jos joku olisi nähnyt? Hitto sentään, Rani, sinä olet täysi idiootti!”
Norin läksytys saa Ranin hieromaan tukkaansa ja hymähtämään.
”Ei, älä yhtään virnistele siinä. Luulisi sinun tietävän, millaisilla asioilla leikit. Me olemme nähneet veljiemme ja siskojemme kuolevan pienemmästäkin.”
Ranin ilme vakavoituu.
”Niin. Anteeksi.”
”Älä minulta anteeksi pyytele. Ole ensi kerralla varovaisempi.” Nori pudistelee päätään. ”Tapahtuiko mestarin kanssa mitään?”
”Ei. Hän oli huolissaan samasta kuin sinäkin.”
”Ja ihan syystäkin. Hän joutuu jatkuvasti taistelemaan pysyäkseen mahdollisimman etäisenä. Ei hän voi suoda kenellekään enempää huomiotaan, ymmärtäisit nyt.”
Rani vain hymähtää.
”Tiedän sen. Se saa minut rakastamaan häntä entistä enemmän.”
”Sinä se et sitten koskaan muutu…”
Rani huokaa syvään, mutta ei kyllästyneenä vaan täysin tyytyväisenä. Nori pudistelee hopeanharmaata päätään, mutta ei sano enää mitään aiheesta. Ranin paras ystävä osaa jo katsoa tilannetta sen ulkopuolelta.
”Mennäänkö vielä kiipeilemään?” Nori kysyy katsoen Rania pitkään.
Ranin silmiin syttyy tuike.
”Mennään!”
Kaksikko säntää sen enempää keskustelematta ulos luolastaan vain törmätäkseen pitempään poikaan, joka on tukkinut kallioisen tien.
”Jaha, minne sitä noin juostaan?” Riipivä, kova ääni. Rani säpsähtää.
”Hei vain, Kora. Siitä onkin hetki. Me olemme menossa kiipeilemään. Mukavaa iltaa sinullekin”, Nori sanoo katsoen poikaa silmiin.
Rani ei ymmärrä, miten Nori tekee sen. Poika heidän edessään on heidän ikäryhmänsä vitsaus. Kora on se, joka repii kappaleiksi jokaisen, joka havittelee pelastajan paikkaa tai osoittaa merkkejä mestarin suosiosta. Koran kaltaisten vuoksi mestari on Ranista huolissaan.
Nori kiskaisee Ranin ranteesta mukaansa, he väistävät Koran, joka seisoo keskellä tietä eikä vahingossakaan väistä kaksikkoa. Juuri, kun Rani ajattelee heidän päässeen tilanteesta, Kora repäisee Ranin harteista kalliota vasten ja painaa pojan pään vasten kylmää kiveä.
”Sinä olet viimeaikoina luullut liikaa itsestäsi.” Koran terävät kynnet pitävät Rania kaulasta, Rani tietää rimpuilun turhaksi. Hän pitää silti katseensa suorassa. Hän ei ala matelemaan Koran edessä.
”Kora!” Nori huudahtaa pelkästään pojan nimen. Kora ei edes vilkaise Noriin päin, poika on kuin Noria ei olisikaan.
”Tiedä paikkasi. Muistat varmaan, mitä edellisellä kerralla kävi.”
”Hmm, en ihan. Muistuttaisitko minua?” Rani sanoo nauraen Koran otteessa. Koran suuri nyrkki lävähtää Ranin kasvoihin. Kipu lävistää koko tajunnan, hetken kaikki on valkoista.
”Rani! Rani…”
Kora tiputtaa Ranin kalliolle ja kävelee paikalta mustat hiukset keinuen. Rani yskii hetken ja pudistelee sitten päätään. Verta putoilee kivelle.
”Ei sattunut”, Rani virnistää Norille.
”Älä leiki tällaisella! Hitto, Rani. Mennään sitomaan tuo. Näytähän… voooi ei, sinun ohimossasi on pintahaava.”
”Minulla kun ei näitä naamahaavoja jo ollut”, Rani hymähtää.
”Oikeasti, lopeta. Tämä ei ole hauskaa.”
”Koralla tuntui olevan.”
Nori pudistaa päätään.
”Tuolla pojalla ei ole koskaan hauskaa.”
”Hhm, taidat olla oikeassa. Jokin häntä riepoo, kun hän on katsonut oikeudekseen hakata meitä muita alle kymmenenvuotiaasta lähtien.”
”Ajattele, millaista olisi elää yhteiskunnassa, jossa tuota ei pidettäisi ihan normaalina. Jossa satutetut eivät joutuisi kantamaan satuttajiensa haavoja.”
Rani nyökkää. Tällaista hänellä on ollut ikävä. Noria lähellään ja yhteiskuntaa heidän sormiensa päässä.
”Ei mennä pesemään ja sitomaan tätä. Kiivetään sortumakohdan luo. Haluan nähdä sen, mitä valokivestä on jäljellä ja kokeilla yhtä juttua.”
”Rani. Sinuun sattui, ei nyt ryhdytä säätämään.”
”Ruvetaanpas, minä haluan testata, pystynkö parantamaan tämän valon avulla.”
”Ihan todella harva pystyy! Rani, minä haen vettä ja jonkun liinan.”
”Etkä hae, katsos, minä tästä olenkin jo menossa.”
”Rani! Hei!”
Tajunnassa keinuu vähemmän kuin Rani oletti. Hyvä. Ei täältä ole pitkä matka valokivelle. Tämä oli tarpeellinen muistutus siitä, millaisessa maailmassa he todella elävät. Jokaista tekoaan pitää harkita, jos sattuu syntymään valonkantajaksi. Onkohan se kylässä samanlaista? Kora voisi kertoa. Hän käy tapaamassa kylässä asuvaa äitiään useammin kuin moni muu. Tunteeko tavallinen kansakin tarvetta hakata toisiaan milloin milläkin perusteella? Vaikeaa sanoa. Heillä ei ole valoa. Vain harva pysyvästi kylän puolella asuva on koskaan tuntenut valon.
Tie kohoaa ylemmäs, kohti kielekkeitä, joita pitkin pystyy kiipeämään sortumakohtaan. Valokiven hehkun saattaa tuntea tänne asti. Sitä kuvittelisi, että maan alla on vähän tilaa liikkua ja elää, mutta kalliot kohoavat korkealle, heidän tuntemansa maailma on kuin tippukiviluola, jossa on tilaa kokonaiselle kansalle liikkua.
Ja silti koko heidän maailmansa on keskittynyt siihen, kuinka he pääsevät takaisin entiseen. Kuinka valo saataisiin ehjäksi jälleen, kuinka se koskettaisi kaikkien sydämiä. Kuinka he pääsisivät jälleen hengittämään kunnollista ilmaa maan päälle. Rani ei edes tiedä, miltä maan päällä näytti. Heidän historiankirjoihin piirretyissä kuvissa on nurmea ja niittyjä ja meri. Ne kaikki ovat asioita, joiden tuoksua Rani ei tiedä. Miltä tuntuu haistaa tuoretta nurmea ja kuljettaa kättään sen pinnalla?
Valokiven raato erottuu korkealta. Rani ja Nori rämpivät sitä kohti. Täällä liikkuminen on hengenvaarallista. Yksi väärä askel, ja he putoavat alas kallioille, menevät rikki kuin heikot lelut.
”Hei! Nuoret. Odottakaa vähän.”
Matala ääni alhaalla tiellä. Tällä kertaa heitä ei keskeytä Kora tai kukaan muukaan valonkantajista. Rani tunnistaa äänen suurmestariksi, jo eläköityneeksi mieheksi, joka toimi mestarina ennen heidän mestariaan. Rani tietää miehen nimen olevan Ingvar, mutta kaikki kutsuvat tätä enimmäkseen suurmestariksi. Suurmestarin ansiosta heidän koulutussysteeminsä toimii entistäkin tehokkaammin. Valonkantajat saavat ansaitsemaansa koulutusta ja oppivat tuntemaan valon selkeämmin. Rani tietää koko kansan kunnioittavan suurmestaria. Hänen omat kokemuksensa miehestä ovat hyvin vähäiset.
Suurmestari on iso mies. Päivettynyt iho ja hurjat, punaiset kiharat. Tänään miehellä on yllään vain avokauluksinen pellavapaita ja hän näyttää jopa kaukaa katsottuna kivestä veistetyltä.
”Valokivellekö matka?”
”Sinne hyvinkin! Me menemme harjoittelemaan!”
”Tulisinko kanssanne? Ei ole turvallista mennä yksin.”
”Kiitos tarjouksesta, mutta me pärjäämme kyllä hyvin!” Nori huikkaa miehelle alas. Rani tuijottaa ystäväänsä pitkään. Sanoiko Nori juuri suurmestarille ei noin vain?
Suurmestari nauraa. Rani kiinnittää huomiota vain siihen, että kyseessä ei ole miehen aito nauru. Tämä on jokin pakotettu, kenties opeteltu versio.
”Rohkeat nuoret. Hyvä asenne, menkää vain. Olkaa varovaisia. Sekä valon että ympäristön kanssa. Älkää yrittäkö liikaa.”
Suurmestari siirtyy takaisin sisälle luolaan. Rani huomaa tuumivansa, että miehen asumus on varmasti tarkoituksella kaikkein lähimpänä valokiveä. Vasta korkeammalla, miltei kiven luona, Rani uskaltaa avata suunsa.
”Miksi sinä noin sanoit?”
”Mieti, jos Kora tai joku muu saa tietää, että olemme täällä harjoittelemassa kaksin suurmestarin kanssa. Silloin tuo sinun naarmusi on pientä.”
Rani nielaisee. Nori on oikeassa.
”Uskomatonta, että hän edes kysyi. Kyllä hänen täytyy tietää, kuinka suuri auktoriteetti hän on.”
”Suurmestarin eläköitymisestä on jo melkein kaksikymmentä vuotta, kyllä hän saa vähän jo unohtaa, mitä voi tehdä ja mitä ei. Hän on sentään tehnyt kunniallista uraa. Toisin kuin se hemmetin Gael ja muut ajattelijat.”
”Sinä se sitten oikeasti inhoat ajattelijoita.”
”Tekopyhiä paskoja. Tuolla”, Nori sanoo nyökäten valokiveen päin, ”ei ole mitään tekemistä meidän kenenkään rukousten kanssa.”
”Totta. Odotahan.”
Sukupolvet ovat toinen toisensa jälkeen lähestyneet kiveä kuin voisivat palauttaa sen jälleen ehjäksi. Se, mitä kivestä on jäljellä, hehkuu sinertävänä keskeltä sortumakohtaa. Taivas on jossain tuolla lohkareiden takana. Piilossa heiltä, jotka jäivät pimeään.
Menneet sukupolvet ovat rakentaneet valokiven alle tasanteen, jolle voi kiivetä kivisiä portaita pitkin. Rania heikottaa. Päässä jyskyttää, Koran iskemään kohtaan sattuu. Vasta täällä sitä ymmärtää, miten syvällä maan alla he elävät. Tämän lähemmäksi maanpintaa he eivät pääse.
”Ajattele, jos saisinkin nyt niin suuren yhteyden valoon, että lennättäisin nuo kivet tuosta tiehensä ja kokoaisin elämänlähteemme”, Rani virnistää.
”Saahan sitä ajatella…”
Rani nauraa.
”Ei minusta ole sellaiseen. Sinusta ehkä.”
”En minä halua pelastajaksi.”
”Vau, sanoisipa Korakin aina noin. Ja muut.”
”Sehän tässä mättääkin.”
”Niinpä. Äh.” Rani huokaa syvään. ”No, minä keskityn nyt.”
”Samoin.”
Rani istuutuu tasanteelle ja sulkee silmänsä. Kivi, elämänlähde, valontuoja. Nimiä on monia, mutta totuuksia vain yksi: ilman kiven valoa he eivät eläisi. Rani kurottaa luomien takaisessa pimeydessään kohti valoa, jonka tuntee kaikessa. Kivissä, muissa, kaikessa. Koko elävässä todellisuudessa. Nyt, kun ajattelijat eivät ole sörkkimässä häntä rukouksillaan ja pitkillä kynsillään, hän tuntee läikähdyksen sisällään. Todellisen, aidon valonpilkahduksen keskellä pimeää. Rani vetää sitä lähemmäs, pyytää sitä luokseen. Hän ajattelee, kuinka kaiken parantava valo sataa hänen ylleen, pyyhkii pois kirvelevät haavat. Hän ajattelee sitä, ajattelee niin kovaa, että sormenpäitä polttaa ja jaloissa kipinöi. Koko keho keskittyy vain valoon, vain siihen, mitä tuntee. Rani keskittää koko olemuksensa siihen, kuinka valo pesee hänen haavansa, tekee hänestä puhtaan.
Rani avaa huohottaen silmänsä ja vie kätensä ohimolleen. Pieni nirhauma tuntuu yhä sormea vasten, mutta kohtaa ei enää jomota. Päässä heittää, mutta ei sen vuoksi. Norikin on jo avannut silmänsä ja tuijottaa ystäväänsä silmät suurina. Rani näkee, kuinka sinertävä valo heijastuu Norin kasvoille. Hänen otsansa hehkuu jälleen. Se toimii. Valo toimii hänessä sittenkin, ja se paransi hänen haavansa.
”Rani… vau, sinä…”
Rani on sanaton. Jokin kuplii hänen sisällään.
”Emme voi kertoa tästä kenellekään”, Nori hengähtää. ”En ole nähnyt kenenkään muun parantavan haavojaan valon avulla…”
Rani nyökkää. Ei sanaakaan kenellekään. Korkeintaan mestarille, sillä mestari tietäisi, mitä tällainen tarkoittaa. Samassa Raniin iskee kivulias oivallus. He todella elävät maailmassa, jossa onnistumiset täytyy piilottaa pimeään, jotta ne eivät koidu hänen kohtalokseen. Sen hyväksyminen tuntuu joskus pimeämmältä kuin kylmä, karu maailma heidän ympärillään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti