Luku 8: Tuki
Rani vetää mestarin sivuun tavallisessa polunkulmassa. Mestari ei tunnu ymmärtävän, mistä on kyse, mutta piiloutuu kiven taa, jotta polulla kulkevat eivät erottaisi heitä. Mies vaikuttaa häkeltyneeltä ja tuijottaa Rania suurin silmin. Kehonkieli on tavanomaistakin vetäytyneempää. Rani muistaa Koran joskus nauraneen, että mestari vaikuttaa samaan aikaan nuorelta herkältä neidolta ja vanhaltapiialta. Rani halusi silloin lyödä Koraa, vaikka hän ei koskaan lyö ketään. Mutta nyt mestarin vetäytynyttä olemusta tuijottaessaan hän ymmärtää, että Koran sanoissa oli perää. Sitä ei voi kieltää.
”Rani? Onko kaikki hyvin? Onko valon kanssa tullut jotakin?”
”Ei.”
Mestarin huulet raottuvat.
”Siis ei ole tullut mitään uutta valon kanssa, äh, anteeksi, olen ihan kunnossa.” Rani pudistelee päätään. Typerys. ”Minä vain… minä olen vähän miettinyt. Sinä varmasti tiedät, mitä suurajattelijan kanssa tapahtui. Missä hän on nyt?”
”Rani, tällaisista asioista ei voi jutella kahden kesken. Sellaisen kohtauksen todistaminen voi olla traumatisoivaa, ja teidän kanssa keskustellaan siitä vielä yhteisesti. Tarpeen tullen voimme kyllä puhua siitä myös yksitellen teidän kaikkien kanssa.”
”Minä halusin vain kysyä ensin sinulta.”
Mestari ei sano mitään. Hän todella on tänään tavanomaista etäisempi. Mies perääntyy jopa fyysisesti niin voimakkaasti, että Rani häkeltyy.
”Ajattelin, että voisin puhua sinulle… en oppilaana, vaan itsenäni.”
Mestarin silmät suurenevat.
”Tiedän – on vaarallista edes sanoa jotakin tällaista. Tiedän sen kyllä. Olen vain jo pitemmän aikaa ajatellut, että…”
Mestari on jo kiinni kivessä. Rani ei saata sanoa mitään. Tämä ei ole oikea hetki. Hän kokoaa pettymyksensä sekunneissa, laskostaa sen sisälleen kuin liinan.
”Minä odotan yhteistä keskustelua siitä, mitä suurajattelijan kanssa tapahtui. Ja voihan valo aina kertoa minulle lisää, jos yritän.”
”Rani, minä pyydän sinua antamaan asian hetkeksi olla. Tästä todella tullaan puhumaan teidän kanssanne juuri niin paljon kuin on tarpeellista. Keskity vain rauhassa opiskeluihisi valon parissa.”
Tämä kertoo Ranille tarpeeksi. Opettajat eivät ole valmiita puhumaan aiheesta. Ei edes mestari, joka aina puhuu Ranille kuin he olisivat jo ystäviä. Tänään miehen ääni on kaikesta ylimääräisestä hellyydestä riisuttu, on kuin yö olisi vienyt kaiken lämpimän mestarista.
Tieltä kuuluu ääniä. Koran kailotus kuuluu kauas. Hänen seurassaan on satunnaisia muita heidän ikäisiään. Kukaan ei erityisemmin pidä Korasta, mutta Rani tietää, että on olemassa niitä, jotka poikaa miellyttämällä kuvittelevat pääsevänsä pitemmälle.
Rani hilaa itseään lähemmäs kiveä, miltei kiinni mestariin, jotta ei varmasti näkyisi tielle. Mies on niin lähellä, lähempänä kuin aikoihin. Halu, jota Rani on hengittänyt jo hyvin nuoresta pitäen kuin ilmaa, väreilee pitkin Ranin ihoa. Miten paljon hän tahtoisikaan vain painautua mestaria vasten, viedä kädet tämän kaavun alle ja koskettaa kaikkea sitä, mistä on aina unelmoinut. Kalpeita, sileitä reisiä ja solakkaa selkää. Vaikka eihän Ranilla ole aavistustaaan, miltä mestari mustan kaapunsa alla näyttää. Hän on voinut vain kuvitella, ja hän on kuvitellut koko ikänsä, käyttänyt tuntikausia miehen tuoksun muisteluun. Ne pienet hetket, joina mestari koskettaa häntä opetustilanteissa, polttavat hänen ihoaan, tekevät hänestä samaan aikaan pienen ja suunnattoman suuren.
Mutta nyt ei ole se hetki. Kora kumppaneineen kävelee ohi, äänet lakkaavat pian. Rani vilkaisee ylös mestarin tulenkeltaisia silmiä. Niissä kiiltää silkka pelko. Kunpa Rani voisi vain silittää sen pois, koskea miestä ja sanoa, että ei hätää, hän ei aio joutua vaikeuksiin. Rani pakottaa ajatukset pois, hillitsee kehonsa ja mielensä ja vetäytyy. Liikkuessaan hänen kätensä hipaisee mestarin kylkeä. Hän miltei hätkähtää ymmärtäessään, että mies vapisee kauttaaltaan. Katse kohtaa vielä kerran, tällä kertaa Rani ei ole enää varma, pitäisikö hänen sittenkin vetää mies pitkään, lempeään halaukseen. Hetki lipuu ohi ja Rani kävelee mitään sanomatta pois. Kuinka monta tällaista hetkeä hän vielä kestäisi ennen kuin halu hänessä hajoaisi ja rikkoisi jotain matkassaan?
Seuraavat tunnit kuluvat sumussa. Isaias, heidän fyysinen opettajansa, on kenties Ranin lempiopettaja, mutta hän ei pysty keskittymään edes lihaskuntoharjoituksiin ja kiipeilyyn. Kaikki sellainen on tavanomaisesti hänen polttoainettaan, hän rakastaa liikkua ja kehittää kehoaan, mutta tänään hän vain suorittaa liikkeitä. Hän pystyy ajattelemaan vain mestarin reaktiota. Millaisia valheita tämä maailma heiltä oikein pitää? Rani on joka päivä yhä vain varmempi siitä, että pinnan alla on jotakin suunnattoman suurta.
”Rani, keskitytkö sinä?”
Hetken Rani kuvittelee kuulevansa Norin äänen. Noria ei näy missään. Rani vilkuilee ympärilleen ja näkee Norin kiipeämässä kalliolle muutaman muun tytön kanssa. Kysyjä on Isaias itse.
”Ah, anteeksi, olen hieman ajatuksissani tänään.”
”Ei se mitään. Itsellesihän sinä tätä teet. Onko kaikki hyvin?”
Rani tuijottaa Isaiasta pitkään. Isaias on kaikista opettajista eniten sellainen, jonka voisi kuvitella tarjoavan kahdenkeskistä olkapäätä. Isaias ei liity valoon millään tavalla, joten Isaiaksen huomiosta ei kilpailla. Jos mies suosii jotakuta, tätä ei todennäköisesti hakata hengiltä. Isaiaksen läheisyyteen voi luottaa, se ei kostaudu verisesti jälkikäteen. Rani on aina pitänyt miehelle juttelemisesta, mutta mitä hän voisi tälle sanoa nyt? Minua pelottaa, että te opettajat ja kaikki ajattelijat piilottelette meiltä valonkantajilta jotakin suurta. Ja kenties koko kansalta. Lisäksi minä haluan mestaria niin paljon, että kuolen.
”Haluatko jäädä tunnin jälkeen juttelemaan?”
Sanat saavat Ranin miltei kyyneliin. Miten pielessä kaiken tarvitsee olla, että tällaiset sanat tuntuvat mahdottoman lohdullisilta? Rani nyökkää. Eikö kukaan muu kuin hän ja Nori todella mieti, miten väärältä kaikki heidän maailmassaan tuntuu?
Rani nyökkää uudelleen. Kyllä. Kyllä kyllä kyllä. Hän haluaa ja tarvitsee apua ja olkapäätä juuri nyt.
Tunnin jälkeen Rania läkähdyttää. Kora poistuu paikalta ensimmäisenä, vasta sitten muut uskaltavat liikkua. Rani yrittää etsiä Noria katseellaan, mutta tyttö on jo muualla. Rani ei muista, milloin he olisivat viimeksi liikkuneet erillään näin kauan. Norilla on selkeästi jotakin ajateltavaa. Ehkä tyttö yrittää etsiä vastauksia heitä kaikkia kiusaavaan kysymykseen.
”Isaias… Minua pelottaa.” Kun sen sanoo ääneen, se moninkertaistuu, läikkyy yli laitojen. Ranin koko kehoa puristaa. ”Minua pelottaa ihan kaikki.”
Isaias nyökkää. Suuri mies istuu ryhdikkäästi, mutta rennosti hänen vierellään. Kunpa hänestä tulisi joskus tämän miehen kaltainen. Isaias on niin rauhallinen ja tyyni ja miellyttävä. Ainut täällä, josta voi ajatella niin.
”Minä taidan ajatella tästä maailmasta ihan eri tavalla kuin moni muu. Minä en voi sietää sitä, miten me elämme. Valo ei tunnu valolta, se tuntuu aseelta, jolla iskeä alas muita. Tämä on kuin pelkkää valtapeliä.”
Isaias nyökkää uudelleen.
”Jatkuva kilpailu ja pelko syö kaiken siitä, miltä valon pitäisi tuntua. Tämän kaiken ideahan on vain saada valokivi kasaan ja päästä takaisin maan pinnalle. Se on kaiken ydin. En ymmärrä, mitä hyötyä on rukouksista ja syyllisyydestä ja jatkuvasta pelosta. Jos sen on tarkoitus motivoida ja pitää liikkeessä, minuun se ei tehoa. Minä olen vain kyllästynyt siihen, miten paljon pahaa valon nimissä saa tehdä.”
Rani on häkeltynyt siitä, miten suoraan puhuu. Hän ei ole koskaan sanonut mitään tällaista kenellekään muulle kuin Norille. Vain Nori jakaa hänen ajatuksensa. Isaiaksen sinisissä silmissä ei herää vihaa tai järkytystä. Mies on yhä täysin tyyni. Miten tuollaiseksi tullaan tässä karussa maailmassa? Sitten Rani muistaa, ettei Isaiaksella ole koskaan ollut valoa kannettavanaan. Ja silti mies on opettaja, pidetty persoona muiden joukossa. Kenties ainut, jonka ei tarvinnut jäädä kylään nielemään tomua. Sellaisen ajatteleminen antaa Ranille toivoa.
”Ja minä…” On vielä yksi asia. Voisiko hän sanoa sen? Saattaisiko se jonkun vaaraan? Isaiaksen ilme on lempeä. Rani päättää luottaa. ”Ja minä olen rakastunut. Hirvittävän, kipeän rakastunut ja peloissani.”
”Tietääkö rakkautesi kohde siitä?”
Rani pudistaa päätään.
”Tai jos tietää, hän ei ainakaan näytä sitä.”
”Tahtoisitko sinä kertoa tälle henkilölle tunteistasi?”
”Kyllä. Kovastikin.”
”Mikä sinua pelottaa kertomisessa eniten?”
Rani arvostaa sitä, että Isaias todella kuuntelee eikä pakota vastauksia hänen suuhunsa.
”Että se ei menisikään niin kuin kuvitelmissani.”
”Millaisia kuvitelmia sinulla on? Ei tarvitse kertoa yksityiskohtia, jos et tahdo.”
”Haaveilen siitä, että hänkin rakastaa minua, on rakastanut kaikki nämä vuodet. Että hänkin tahtoisi koskettaa ja helliä. Haaveilen, että se menisi saumattomasti ja voisimme olla yhdessä.”
”No, nämä ovat sellaisia asioita, joista on hyvin inhimillistä haaveilla. Ei tällaisissa ajatuksissa ole mitään pahaa. Miten sinä ajattelet reagoivasi, jos kaikki ei menisikään noin?”
”E-… en tiedä. En ollenkaan.”
”Uskallatko silti kokeilla?”
”Minun varmasti vain täytyy. Olen odottanut kauan.”
Isaias hymyilee. Hymy sopii hänen kasvoihinsa. Miehellä on kulmikkaat, jykevät kasvot ja symmetrisen korkeat poskipäät. Lyhyt tukka korostaa piirteitä, jotka ovat jo itsessään kauniit katsella.
”Sitten sinun täytyy kokeilla. Et voi tietää ennen kuin yrität.”
Rani nyökkää. Isaias on oikeassa.
”Treenasit tänään hyvin huolistasi huolimatta. Hienoa työtä. Sinun motivoituneisuuttasi on ilahduttavaa katsella.”
”Kiitos. Kiitos paljon. Minä oikeasti arvostan tätä.”
Rani nousee ylös aikeenaan etsiä Nori, kun Isaias avaa suunsa.
”Kuule, Rani…”
Ääni madaltuu. Ranin sydän tykyttää lujaa.
”On ehkä parempi, jos et yritä miettiä liikaa sitä, mitä maailmassa on meneillään. En sano tätä siksi, ettenkö olisi monesta asiasta samaa mieltä kanssasi. Sanon tämän, koska tahdon teidän nuorten pysyvän turvassa.”
Sydän jumittuu kurkkuun. Rani ei osaa muuta kuin nyökätä ja kiittää. Vielä kotiluolan suullakin hänen koko kehonsa vapisee. Mestarin aikaisempi katse ja Isaiaksen sanat varmistavat kaiken. Jotakin on tekeillä. Jotakin, josta heidän ei haluta tietävän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti