Luku 28: Hysteria
Isaiaksen oppitunti vie loputkin energiat Ranin kehosta. Lihaskuntoharjoitukset saavat hänet tärisemään, vaikka normaalisti hän jaksaisi tuntikausia. Sivusilmällä Rani vilkuilee kiipeilemään siirtynyttä Koraa, joka ei ole tullut lähellekään. Huono merkki. Korakin välttelee tilannetta, joten sen täytyy olla todella paha.
Tunnin jälkeen Rani on jo juoksemassa Koran perään, valmiina sanomaan kaikki ajatuksissaan juoksevat sanat, kun tuntee otteen olkapäällään.
”Rani, odotahan vähän.” Isaiaksen pehmeä, tyyni ääni.
”Hmm?”
”Jutellaan.”
Isaias vetää Ranin sivuun, kallioiden taa. Heidän kohtaamiseensa ei reagoida. Rani muistaa taas, miten ulkopuolinen Isaias on valonkantajien maailmasta.
”Onko Nori sanonut sinulle mitään?” Isaias kysyy aivan hiljaa.
Rani nyökkää välttäen puhumasta liikaa. Täällä kuka vain voisi kuulla.
”Arvelinkin niin. Muistattehan te nuoret olla hyvin, hyvin varovaisia?”
”Ainahan me.”
Isaias pukkaa Rania olkaan.
”Gael kertoi minulle siitä, mitä ystäväsi näki siellä. Se kuulosti aika hurjalta. Se, että ystävälläsi on sellainen yhteys.”
”Niinpä.”
”Ja minä epäilen, että sinä, Rani, olet samanlainen.”
”Niin minäkin.”
”En uskalla kehottaa teitä menemään sinne yhdessä, mutta…”
”Me aiomme mennä sinne yhdessä.”
Isaias virnistää.
”Menkää.”
”Isaias.”
”Niin?”
”Mitä, jos me olemme Norin kanssa molemmat sellaisia? Aitoja tapauksia? Mitä me sitten teemme?”
”Sitten me mietimme. Muistattehan te nuoret, että te ette ole tässä yksin? Minä ja Gael autamme. Niin hyvin kuin osaamme.”
”Kiitos. Ihan tosi.”
Rania hymyilyttää. Kaikki voi olla palasina, mutta heidän maailmassaan on yhä hyvyyttä. Hän uskoo siihen koko voimallaan.
”Kuule, Rani. Miten sen sinun rakkautesi kanssa kävi?” Isaias kysyy kenties yrittääkseen keventää puheenaihetta. Sitten Rani ymmärtää, että heidän ohitseen kulkee muita nuoria.
”Hyvin”, Rani sanoo, vaikka ensimmäinen ajatus, jonka hän saa päähänsä, on hysteerisesti kouristeleva Beth.
”Sait siis kerrottua?” Isaias hymyilee. ”Olen ylpeä sinusta. Toivottavasti se meni hienosti.”
”Se ei mennyt odotetusti”, Rani tunnustaa. ”Olen silti iloinen, että tein sen. Taidan olla ihan auttamattoman rakastunut.”
”Sitten meitä on kaksi”, Isaias naurahtaa. Sitten ilme vakavoituu hetkessä. ”Olen sinulle suunnattoman kiitollinen siitä, mitä teit Gaelin eteen.”
”E-… ei siitä ollut vaivaa. Ihan tosi.”
”Sinä olit ihan kivuissa.”
”Sellaista se on kaikille valonkantajille.”
”Sinä”, Isaias sanoo vilkuillen ympärilleen, ”et ole mikään tavallinen valonkantaja. Tiedämme sen molemmat.”
Niin. Sen kanssa Rani joutuu nyt elämään. Hän kurkistaa Isaiaksen silmäilemään suuntaan ja kääntyy lähteäkseen.
”Isaias, kiitos, kun pidät minusta ja Norista aina niin hyvää huolta.”
”Te olette melkoisessa asemassa. En voisi jättää teitä yksin. Eikä Gaelkaan. Rakkaallani on hyvä sydän, mutta hän ei vain osaa näyttää sitä. Hän oppii kyllä, hän on jo aloittanut.”
Rani ei tiedä, mitä sanoa.
”Äh, hitto, menehän jo, ennen kuin aloitan taas selittämään sinulle Gaelista.”
Rani alkaa nauraa. Isaiaksen tunteet ovat niin aitoja, että hän tuntee syvää heltymystä niiden edessä.
”Te taidattekin olla aivan lääpällänne. Hyvä. Jatkakaa samaan malliin. Ja kiitos. Kiitos vielä.”
”Kiitos itsellesi.”
Rania uuvuttaa, mutta kehossa tuntuu hyvältä. Hän tahtoo nähdä Bethin, suudella miestä ja keskustella tämän kanssa kaikesta. Ihan mistä tahansa. Pieni, normaali hetki ennen kuin hän kertoisi tietävänsä totuuden maailmasta. Bethin luolasta kuuluu matalaa puhetta. Ranilta menee heti tunnistaa suurmestari Ingvarin ääni. Rani piiloutuu lähimmän kallion taakse. Suurmestari on viimeinen, joka saa nähdä hänen sujahtavan alaisensa luolaan. Rania puistattaa. Hänen todella täytyy olla varovaisempi.
Puhe on hiljaista, mutta Rani erottaa silti sanoja sieltä täältä. Työjuttuja. Kaikkea tavanomaista. Ja sitten Bethin ääni kohoaa. Jokin kohtaamisessa muuttuu sekunneissa intiimimmäksi. Ingvarin ääni on tasainen ja matala, Rani saattaa kuvitella, kuinka mies seisoo Bethin lähellä.
”Ei sinun tarvitse sellaisesta huolehtia”, Ingvar sanoo, ”olet tehnyt hommasi hyvin, pieni Beth. Ei mitään hätää.”
Pieni Beth.
Maailma kääntyy ympäri. Ranin sisällä on kuolettavan kylmä. Valo ei toimi. Mikään ei toimi, maailma on aivan hiljaa. Rani ei kuule, miten keskustelu jatkuu. Beth. Nimi, joka on alusta saakka ollut Bethille suunnattoman tärkeä ja intiimi. Nyt se on tämän suuren miehen huulilla, eikä Rani yhtäkkiä ymmärräkään, mitä tapahtuu.
Sisimmässään hän on jo vetänyt viivat. Kaikki, mitä hän on viimepäivinä kuullut suurmestarista, avautuu yhtäkkiä hänen edessään selkeänä. Tietenkin. Bethin kohtaukset, hänen nimensä, hänen silmitön pelkonsa. Yhtäkkiä Rani näkee sen kaiken. Ensin tulee keinottomuus, pelko. Sitten viha kaikessa mustuudessaan.
Kun Rani kuulee varmaksi Ingvarin poistuneen, hän kävelee sisälle luolaan selittelemättä tuloaan. Beth näyttää häiritsevän normaalilta, mies on vetänyt suojakuoren ylleen vain muutamissa sekunneissa. Beth ei näytä iloiselta hänen tulostaan. Pelkästään yllättyneeltä. Rani ei enää peittele vihaansa, hän antaa sen tihkua sanoistaan.
”Mistä lähtien suurmestari on kutsunut sinua Bethiksi?”
Suojakuori murtuu. Kaikki on rikki. Beth ei pysty piilottamaan kauhuaan, eikä Rani ole koskaan nähnyt sitä näin aitona. On kuin hän katsoisi täysin eri miestä.
”Se on hän, eikö olekin?”
Valitus pakenee Bethistä matalana ja tasaisena. Beth ottaa tukea seinästä, litistyy pieneksi sitä vasten.
”Eikö olekin?”
”Älä… ole kiltti ja älä…”
”Ei, minä en ole kiltti, jos tuo mies on se, joka aiheuttaa tämän sinulle. Onko se hän? Beth, kerro minulle. Ingvarko sinua satuttaa?”
Bethin reaktio kertoo kaiken. Kauhu keltaisissa silmissä, täysin rikottu kehonkieli. Koko keho suojaa itseään, painuu pienelle sykkyrälle. Rania sekä hirvittää että suututtaa. Hänen ruumiinsa on tulessa.
”Mitä helvettiä se mies on sinulle tehnyt?”
”Älä… älä älä älä…”
”Mitä sellaista pitää tehdä, että tulee tuollaiseksi? Mitä vittua, kerro minulle!”
”Ole kiltti…”
”Minä tapan hänet. Jos se on hän, tapan hänet tässä ja nyt.”
Bethin ilme muuttuu. Hurjistuu.
”Sinä et koske häneen”, Beth sihisee, ”et varmasti, et missään nimessä ikinä koskaan. Minä en salli sitä.”
Rani ei saa suutaan auki. Tämä riittää. Tämä eläimellinen, hurja reaktio. Beth ei kuulosta itseltään. Rani ymmärtää katsovansa jotakuta, jota ei tunne laisinkaan.
”Beth… Beth, mitä tämä on?”
Rani yrittää mennä lähemmäs, mutta Beth käpertyy kokoon ja päästää hiljaista valitusta. Rani koskettaa miestä ranteesta, ja silloin valo täyttää hänen kaikki aistinsa. Näky tulee hallitsemattomana ja voimakkaana.
Ingvar, nykyistä nuorempi, yhtä punatukkainen ja karulla tavalla upea kuten nykyäänkin. Näky on nopea, mutta Rani näkee riittävästi. Pieni poika, jo silloin pitkähiuksinen ja siro, istuu Ingvarin sylissä täysin alastomana. Rani näkee liikaa, hän näkee kaiken, hän näkee miehen suuret kädet pojan pienellä keholla. Sitten hetki on poissa, valo välkehtii rinnassa vielä kerran ja Rani näkee taas ympärilleen.
Keho reagoi ennen mieltä. Rani antaa ylen ja jää vapisemaan luolan seinää vasten. Hän pyyhkii leukansa käteensä ja yrittää saada happea. Beth. Nuori, ihan liian nuori Beth sen miehen syleilyssä. Mikään tässä maailmassa ei estä Rania syöksymästä sen miehen kimppuun. Hän repisi Ingvarin kappaleiksi.
Kun Rani kohtaa Bethin katseen, mies alkaa huutaa.
”Mitä helvettiä, Beth?”
”Mitä sinä näit?” Beth tuijottaa häntä silmät suurina. ”Mitä sinä näit?”
”Sinut! Ja… ja Ingvarin…”
Huutoa. Niin alkukantaisen pelon kyllästämää, että Ranin veri seisahtuu.
”Ei! Ei… Älä…”
”Tapan sen paskan. Kuuletko minua, tapan sen, leikkaan sen kalun irti, mitä helvettiä, mitä helvettiä, ei kukaan voi… lapselle…”
”Älä! Älä! Sinä et mene lähellekään häntä! Et tee Ingvarille mitään! Et varmasti! Se mies on minun koko maailmani, sinä et koske häneen, tai saat tappaa minutkin. Tämä ei liity sinuun! Jätä hänet rauhaan! Tai… tai minä…”
Näytelmä. Tämän täytyy olla jokin sairas, musta näytelmä. Kohta he molemmat nauraisivat ja sitten kaikki on taas hyvin.
”Tai sinä mitä? Beth, sinä et kuulosta itseltäsi”, Rani sanoo pitäen äänensä tasaisena. Paniikki resonoi heidän ympärillään, Rani hukkuu siihen.
”Tällainen minä olen!” Beth kiljuu. ”Tässä on kaikki, mitä olen ja tulen koskaan olemaan! Olen hänen lutkansa, ota tai jätä! Sinun mielikuvasi minusta on pelkkää harhaa, en koskaan pysty olemaan sellainen, koska tässä minä olen, tällaisena, niissä asioissa, jotka tapahtuivat. Ingvar on minun maailmani.”
Sanaton. Rani on täysin sanaton Bethin paniikin edessä. Beth sylkee ulos kuumeisia, sairaita sanoja, eikä hän ymmärrä niitä, koska hän ei näe niiden pohjaan saakka. Se mies, jota hän on suudellut, ei ole se, joka seisoo nyt hänen edessään.
”Minähän sanoin, etten tule koskaan ehjäksi”, Beth huutaa, ”minä varoitin sinua kyllä. Kaikesta. Nyt sinä tiedät. Tämä minä olen! Rikkinäinen! Hän on kaikkeni, etkä saa koskaan, ikinä tehdä hänelle mitään! Minä rakastan sitä miestä, se on ainut asia, jonka tiedän! Mikään muu tässä maailmassa ei ole totta!”
Rani tuijottaa hiljaa miestä, jonka kuvitteli hetken tuntevansa. Pienen, kauniin hetken.
”Ja tiedätkö mitä, Rani?”
Oma nimi Bethin huulilla saa Ranin miltei huutamaan.
”Minäkin olen samanlainen. Olen kuten hän. Hän tahtoo yhä sitä samaa kuin silloinkin, ja annan sen hänelle. Moni sinunkin ikäryhmästäsi on ollut hänen sylissään, koska minä ojensin heidät aikanaan hänelle. Ne huorat vievät minun paikkani, aina uudelleen ja uudelleen. Olen paha. Moneen on sattunut minun vuokseni. Se on kaikki minun syytäni!”
Jos tämä on unta, älä herätä minua, Rani muistaa Bethin sanoneen. Unen saumat ovat puhki, totuus vuotaa niiden välistä visvaisena ja mustana. Ranilla ei ole sanoja sen edessä.
”Joten Rani, tässä sitä ollaan, tällainen minä olen. Satuttaja. En koskaan antanut sinua Ingvarille, ja koska se oli tietoinen päätös, ehkä se tarkoittaa, että rakastan sinua”, Beth sanoo naurua äänessään. Irrallista, värisevää naurua. ”Mutta mistä minä tietäisin, miltä sellaisen kuuluu tuntua! Minä osaan vain sen, mitä minun ja Ingvarin maailmaan kuuluu. Tiedän, miltä tuntuu, kun aikuinen mies työntyy lapseen sisään, mutta en tiedä, miltä tuntuu rakastaa toista omilla ehdoillaan.”
Naurua. Raniin sattuu. Beth on levittänyt tärisevät kätensä kuin näyttääkseen jotain.
”Ingvar rakasti minua. Hän rakasti sitä, joka olin hänen sylissään, kun olin pieni. Olin hänen omansa. Mutta tämä…” Hän vie kädet rinnalleen. ”Tämä on pelkkä kuori. Kirottu, saastainen kuori, jota en ymmärrä, jota en täysin näe saati tunne omakseni. En ole enää siellä, en ole hänen Bethinsä, mutta en ole täälläkään, en ole yhtään missään, mutta olen satuttaja ja paha ja väärä, ja sellaisista sinun kannattaa pysyä kaukana.”
Uni on poissa, loppuunsa kulunut. Mitä nyt kuuluisi sanoa? Tyhjyys helisee Ranin sisällä, edes valolla, joka on kaikki ja kaikessa, ei ole hänelle vastauksia. Hän katsoo hysteeristä miestä edessään yrittäen etsiä tästä sitä Bethiä, joka kutsui häntä aarteeksi ja veti lempeästi syliinsä. Tutut, mutta hurjistuneet, vieraat piirteet, kuin kalvo todellisten kasvojen päällä. Rani tahtoisi itkeä, mutta keho on turta, mikään reaktio ei pääse läpi, kaikki jää sisälle.
Rani ei osaa olla kateellinen miehelle, joka on Bethille kaikki. Rani on pelkästään kauhuissaan. Surullinen sen edessä, että kaikki tämä on niin suurta, ettei hänellä ole pääsyä siihen. Beth on oikeassa. Tämä on heidän oma maailmansa.
Beth ei sano enää mitään, tuijottaa vain silmät suurina ja itkuisina.
”Se mies siis hyväksikäytti sinua”, Rani sanoo lopulta ja pettyy omien sanojensa latteuteen. Hän olisi voinut sanoa mitä tahansa. Rakastan sinua. Ei hätää. Mutta mitä merkitystä sellaisella on tämän edessä? Ei Rani ole se, joka saa niin sanoa, ei sittenkään.
”Ei”, Beth sanoo ohuella äänellä, ”ei, ei se sitä ollut… Hän rakasti minua. Hän rakasti minua niin paljon, että hänen oli pakko olla kanssani.”
”Niinkö hän sinulle sanoi?”
”Hän kaipaa minua edelleen! Minua hän etsii niistä lapsista ja nuorista, joita vien hänelle.”
”Sinähän olet siinä.” Ensimmäiset sanat, joihin Rani löytää vahvuutta sisältään. Voimaa. ”Sinä olet juuri siinä, ja hän jossakin vuosien takana.”
Beth pudistaa rajusti päätään.
”Sinä et ymmärrä”, Beth sanoo jo miltei itkien, ”en minä ole täällä, en ole koskaan ollutkaan… Hän rakasti minua…”
Rania puistattaa. Beth toistelee sitä kuin mantraa, kuin ajattelijoiden rukousta, jotakin, jota hoetaan todistellakseen jotakin ennen kaikkea itselleen.
”Beth…” Rani yrittää, mutta mieheen ei saa kontaktia.
”Hän rakasti minua! Etkö sinä ymmärrä? Jos hän ei rakastanut, minulla ei ole mitään, mistä pitää kiinni.”
”Etkö sinä ymmärrä, että se oli pelkkää hyväksikäyttöä? Hän sanoi sinulle niin oikeuttaakseen sen, mitä teki!”
”Ei!” Hysteria palaa ääneen. ”Älä…”
Beth valuu luolan seinämää vasten ja nyyhkyttää. Mies ei kuulosta enää kuumeiselta vaan pelkästään satutetulta. Jos tilanne olisi mikä tahansa muu, Rani menisi lähelle ja silittäisi, ottaisi syliin kuten aina siihenkin saakka.
”En ansaitse mitään”, Beth parahtaa. ”Kenenkään ei koskaan pitänyt saada tietää. Ei ikinä.”
Beth silittää luolan seinämää kuin elävää olentoa, painaa päätään sitä vasten ja itkee. Rani ei uskalla liikkua.
”Vitun huora”, Beth parkaisee ja lyö päänsä vasten kalliota. Ranilta pääsee katkonainen huudahdus, Beth jatkaa hakkaamista, hän lyö itseään sellaisella voimalla, että Rani menee paniikkiin. ”Vitun turha huora, mitä sinä teet! Sinun piti pitää hänet turvassa!”
Beth jatkaa itsensä lohdutonta hakkaamista, ja jokin siinä laukaisee kyyneleet Ranissa. Itkien Rani kumartuu, riuhtoo miehen kauemmas seinästä. Beth rimpuilee vastaan, mutta vaikka tämä on hurjasti pitempi, Rani on vahvempi.
”Rakas! Rakas, älä tee noin”, Rani itkee pidellen rimpuilevaa miestä. ”Lopeta! Beth pieni…”
Bethistä pakenee vaimeaa vaikerrusta. Mies lysähtää lähes hervottomaksi Ranin otteissa ja jää siihen. Rani silittää kaikkea, mihin ylettyy. Pitkiä, helliä kosketuksia. Rani tuntee Bethin selkärangan ja kylkiluut jopa paksun kankaan läpi. Hän vetää miehen lähemmäs. Hellyys miltei hukuttaa hänet alleen. Hän rakastaa tätä miestä. Sanoi tämä mitä tahansa, hän rakastaa, eikä se lopu, se on spiraali hänen sisällään.
Beth nostaa mustaa päätään ja kohtaa varoen Ranin katseen. Keltaiset silmät punertavat, kapeat kasvot ovat kyynelten peitossa.
”Anna anteeksi…”
Rani suukottaa Bethiä nenänpäälle.
”Tässä taitaa olla nyt aika paljon sulateltavaa.”
”Tahdotko sinä…?”
Rani antaa Bethin puhua loppuun.
”Tahdotko… yhä olla siinä?”
Suuri kysymys. Kaikki se, mitä Rani on saanut kuulla, lepää vasten hänen rintaansa, tykyttää sydäntä vasten kuin toinen syke. Rani voisi sanoa ”kyllä”, sillä sitä hän haluaa, mutta mitä se tarkoittaisi? Mihin se sitoisi hänet?
”Ymmärrän hyvin, jos et tahdo”, Beth henkäisee. ”Tämä on… paljon. Anteeksi, minun ei koskaan pitänyt sotkea sinua tähän.”
”Olisitko sinä ollut kanssani kertomatta tästä koskaan?”
Beth kääntää päätään poispäin ja nyökkää pienesti.
”Olen pahoillani.”
Rani ymmärtää sen kyllä. Kuka tahtoisi kertoa vapaaehtoisesti jostakin tällaisesta? Vaikka kyllähän Bethin paniikki ja huudot kertoivat palasia tästä jo aikaisemmin.
”Saanko kysyä muutamasta asiasta?”
”Kysy vain.”
”Milloin se alkoi?”
”Se?”
Beth ei tosiaan näe tilannetta hyväksikäyttönä. Rani räpyttelee kauhun lamauttamana ripsiään kykenemättä toistamaan kysymystään. Sitten Bethin ilme selkenee.
”Ah, tosiaan. Olin kahdeksan, kun hän meni sisääni ensimmäisen kerran”, Beth sanoo täysin rauhallisena. Rani voihkaisee ja sulkee silmänsä hetkeksi. Hän vetää syvään henkeä ja yrittää karkottaa valossa näkemänsä näyn verkkokalvoiltaan.
”Ja kauanko se jatkui?”
”Olin yhdeksäntoista, kun hän koski minuun viimeisen kerran. Sen jälkeen olen ollut tyhjä. Vailla kosketusta.”
Beth sanoo sen kuin hänestä puuttuisi osia.
Yhdeksäntoista. Kaksi vuotta Rania vanhempi. Bethiä hyväksikäytettiin yksitoista vuotta. Se on suurin osa minun iästäni. Rania oksettaa edelleen, hän vie käden suulleen ja pakottaa itsensä vetämään syvään henkeä.
”Rani, minä ymmärrän kyllä, jos et tahdo enää koskaan nähdä minua tällä tavalla. Minä vain… Minua pelottaa. Kukaan ei ole koskaan saanut tietää.”
”Älä huoli, minä pidän tämän kyllä itselläni. Toivon, että voit luottaa minuun sen verran.”
”Luotan minä”, Beth sanoo huokaisten. ”Se vain, että minä… minä tulen aina olemaan kiinni Ingvarissa. Niin kauan, kun se mies on olemassa. Ja ei, en ikinä anna sinun paljastaa tai satuttaa häntä. Jos teet jotakin sellaista, en koskaan anna sinulle anteeksi.”
Nyt Rani ymmärtää. Se, joka hänelle nyt puhuu, on lapsi Bethin sisällä. Matkasta tulisi pitkä ja valoton, eikä hän voisi kääntyä, jos hän nyt jäisi. Rani tietää, mitä Beth tarvitsee, mutta se vaatisi vuosia ja raudanlujaa kärsivällisyyttä. Hän ei saisi suuttua itkevälle Bethille ja kääntää tälle selkäänsä. Jos hän tekisi sen, kaikki valuisi hukkaan.
Rani voisi vielä kääntyä ympäri. Palata takaisin elämään valheessa ja antaa tämän kaiken painua pinnan alle. Mutta sitten hän katsoo Bethiä, nuolee katseellaan miehen piirteitä ja tietää, ettei voisi ikinä jättää tätä. Kaikki Bethissä huutaa häntä jäämään.
”Minä rakastan sinua”, Rani sanoo, ja se on totta. Se on totta, ja se riittää.
”Rani…”
”Rakastan sinua, vaikka en tiedä, mikä olen sinulle ja miten voimme jatkaa tästä yhdessä.”
”Sinä olet minun pelastukseni. Olen itsekäs, kun tahdon pitää sinut itselläni siitäkin huolimatta, että en voi taata sinulle mitään pysyvää ja kunnollista. Pystytkö elämään sen kanssa? Kun sanoin, että en välttämättä koskaan tule olemaan kunnossa, tarkoitin sitä.”
”Meidän täytyy käydä vielä monta, monta keskustelua. Mutta minä tiedän, mitä haluan. Rakastan sinua enkä voi jättää sinua yksin.”
”Rani. Rakkaus ei aina riitä. Tässä on kamalasti muutakin.”
Isku vasten kasvoja. Rani tietää kyllä. Hän tietää, mutta ei tahdo ajatella sitä. Olisi pakko jaksaa.
”Tiedän kyllä”, Rani sanoo hiljaa.
”Mahdat olla todella pettynyt minuun.”
”En sinuun. Tähän maailmaan vain.” Rani ei ehtinyt kertoa, että tietää totuuden valosta. Nyt ei olisi sen aika.
”Miten me jatkamme?”
Rani menee lähemmäs, silittää Bethin kyynelten kastelemaa poskea.
”Minä tahdon yhä olla sinun kanssasi. Haluan auttaa sinua.”
Bethin ilme on lohduton.
”Voi, Rani… Sinä autat jo.”
”Enemmän. En tahdo, että joudut viemään… lapsia…”
Beth säpsähtää.
”Anteeksi. Anteeksi. En tahdo tehdä niin. Se on väärin.”
”Niin on, mutta voimme yrittää kaikkemme, ettei niin enää kävisi.”
”En voi sanoa hänelle ei.”
”Tiedän. Pikkuhiljaa.”
Ei Ranilla ole keinoja parantaa Bethiä. Ei ainuttakaan. Mutta hänellä on lämmin, rakastava sydän, ja sen on riitettävä, sillä muuta hänellä ei miehelle ole antaa. Yksi askel kerrallaan. Rani ajattelee Isaiasta, joka astelee kärsivällisesti Gaelin vierellä. Sellaista tämäkin olisi. Taistelu, jota Beth on käynyt jo kaksikymmentä vuotta yksinään.
”Olen vierelläsi”, Rani sanoo ja uskaltautuu suukottamaan Bethiä, ”jos vain annat minun.”
”Annan”, Beth sanoo ja suutelee takaisin. Heidän ensimmäinen suudelmansa tämän kaiken jälkeen.
”Rani…”
”Niin?”
”Kiitos. Ja anteeksi.”
”Ei hätää. Olen tässä. Tulen aina olemaan.” Rani silittää Bethin kättä ennen kuin kampeaa itsensä ylös. ”Minun… täytyy vähän miettiä. Rauhassa. Yksin.”
Beth hätkähtää.
”Ei mitään hätää. Tarvitsen vain omaa aikaa.”
”Ymmärrän. Anteeksi…”
”Et ole tehnyt minulle mitään väärää.”
”Sanoin sinulle kamalia asioita. Sinä… sinä merkitset minulle todella paljon. Rani. En osaa kertoa sitä sinulle, mutta sinä merkitset.”
Rani hymyilee vaisusti. Beth jää maahan, eikä hän nosta miestä ylös. Rani hymyilee tälle vielä kerran ja kävelee sitten pois. Hän juoksee rukousluolaan, joka on lähellä ja tyhjä. Pyhä tila huutaa turhuuttaan, ja Rani käpertyy valohippusten alle pieneksi keräksi ja itkee täysin ääneti, täysin yksin. Tämä on hänen kipunsa, tätä hän ei jakaisi kenenkään kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti