Sinelmä: luku 14

Luku 14: Aurinko ja kuu

”Ennen aikamme alkua, ennen suurta ja mahtavaa valokiveä, sanottiin, että taivaalla kulkivat aurinko ja kuu”, Esbeth aloittaa satua nuoremmille. Joka kerta ennen satutuokiota hän joutuu varmistamaan, että kaikki menee oikein. Hän kertaa ajattelijoiden kanssa tarkoin, mitä lapsille tulee kertoa auringosta ja kuusta. Monen ajattelijan mielestä sellaiset sadut tulisi jo haudata syvälle. Toiset taas tietävät, että kansalla on edelleen sanontoja ja ilmaisuja taivaankappaleista, vaikka kukaan ei ole koskaan nähnyt niitä saati niiden rytmittämää päivää. Kaikki tietävät vain valokiven ja sen sortumisen. Silti vanhoista ajoista puhutaan kuin kauan sitten unohtuneista taruista. Naamioikaa totuus saduksi, niin se pysyy peitossa.

”Aurinko oli suuri ja keltainen, ja sen aikaa oli päivä.”

Lapset tuijottavat silmät suurina. Pelkkää pimeää nähneiden silmien on mahdotonta kuvitella suuri, hehkuva valopallo ja taivas. Ei täällä ole taivasta. Täällä on korkea, kivinen katto ja kerroksia, joihin eksyä.

”Kuu oli sen sisar ja se väheni ja kasvoi vuoron perään.”

”Miten valo voi tehdä sellaista!”

”Hys!” toinen lapsi huutaa edellisen päälle. Esbethiä hymyilyttää.

”Kuun aika oli sinertävää ja pimeää, ja silloin kansa nukkui.”

”Vähän niin kuin nyt!”

Ei. Ei laisinkaan niin kuin nyt. Tämä on elämää armosta, maailma, joka luotiin rippeiden rippeistä. Kunpa Esbeth voisi sanoa edes sanan totuudesta, antaa lapsille pienimmänkin pilkahduksen siitä, mitä he vielä löytäisivät edestään. Riitissä kaikki paljastuisi heille, ja heistä tulisi väsyneitä, värittömiä aikuisia, jotka kuluttavat loppuelämänsä kantaen valhetta matkassaan.

”Veli aurinko ja sisar kuu vaihtoivat paikkaa taivaalla, koska kumpikaan ei jaksanut kannatella maailmaa yksin.”

”Elikö kansa niiden valosta niin kuinme elämme valokiven valosta?”

”Mihin ne menivät sitten?”

”Ovatko aurinko ja kuu kuolleet?”

”Mestari, mestari, jos me joskus pääsemme vapaaksi maan alta, voimmeko me nähdä auringon ja kuun? Ovatko ne vielä tuolla ylhäällä?”

Esbeth sulkee silmänsä hetkeksi. Luomien takana on pelkkää pimeää.

”Eivät”, hän huokaa hiljaa, ”eivät ne ole enää siellä. Valokivi on ainoa valonlähde koko maailmassa. Aurinko ja kuu ovat legenda, myytti, jotain, joka ehkä kerran oli. Ne ovat tarina kerrottavaksi.”

Lapset tuijottavat Esbethiä silmät suurina. Hän muistelee, miten Ingvar kertoi auringosta ja kuusta aikanaan. Mies ei osannut lukea satuja, hänellä oli siihen aivan väärälainen ääni ja asenne, mutta hän oli paljon vakuuttavampi. Ingvar oli kaikessa aina varma ja suora, eikä Esbeth pysty sellaiseen. Näitä lapsia katsoessaan hän näkee vain sen väistämättömän pahan, joka heitä kohtaa. Kuinka moni näistä suurisilmäisistä ja heiveröisistä lapsista päätyisi vielä lämmittämään Ingvarin vuodetta? Kuinka monta hän joutuisi miehelle antamaan, että tämän nälkä tyydyttyisi?

Monta. Liian monta. Ensin hän rikkoo heidän ruumiinsa ja sitten mielensä. Aina siinä järjestyksessä. Niin harva säästyy siltä, mistä tämä maailma on tehty. Esbeth lyö kuvitetun kirjan kiinni ja nousee ylös. Lapset jäävät alas rinkiin, ja täältä katsottuna he näyttävät niin pieniltä ja suojeltavilta, että Esbethiä heikottaa. Hän tahtoisi vain kahmaista jokaisen lapsen syliinsä ja juosta rotkoon, pelastaa heidät siltä, mitä elämä heille vielä tekisi.

”Eiii! Mestari! Emmekö me lue enempää!”

”Mitä aurinko ja kuu tekivät?”

”Haluan tietää lisää!”

”Minä haluan nähdä kuvia!”

”Miten meidän valomme liittyy tähän?”

Tämän vuoksi tällaisten satujen lukeminen pitäisi lopettaa. Kaikkien satujen pitäisi liittyä jotenkin valokiveen ja valon kantamiseen. Auringolla ja kuulla leikkiminen koituu vielä joskus jonkun kohtaloksi, eikä siihen riitä perinteiset varotoimenpiteet. Jos joku koskaan tajuaa mitään, Ingvar ei pysty peittelemään jälkiä yhtä hyvin kuin suurajattelijan kohtauksen kanssa.

”Ne ovat vain tarinoita”, Esbeth huokaa. ”No niin, pienet valonkantajat, me lopettelemme tältä erää. Meillä on tunti huomenna, muistakaahan nukkua hyvät yöunet ennen sitä. Olkoon valo kanssanne.”

Lapsien arjesta vastaavat opettajat tulevat noutamaan nuorimmaiset mukaansa. Esbeth jää vain tuijottamaan eteensä. Hän avaa satukirjan, selaa sen rispaantuneita sivuja. Koukeroisia, kauniita kuvia kuusta, auringosta ja ihmisistä kylpemässä niiden valossa. Esbeth värähtää. Kirja on liian paljas. Liian rehellinen. Miten se on edelleen täällä, miten he yhä lukevat sitä lapsille? Jos he eivät tahdo totuuden paljastuvan, miksi tällainen saduksi verhoiltu totuudenpalanen on täällä yhä?

Esbeth kävelee suoraan suurajattelijan asumukselle. Ei Gael kuitenkaan tähän aikaan enää rukousluolassa ole. Esbethiä värisyttää ajatuskin Gaelista, mutta hänen on pakko pitää itsensä kiireisenä. Jos hän jää yksin, hän jää ajattelemaan lapsia ja sitä, miten luottavaisesti he häntä katsovat. Häntä, joka vie heidät suuren miehen ruumiin alle ennemmin tai myöhemmin.

Tai sitten Esbeth ajattelisi Rania, eikä sekään käy. On liikaa ajateltavaa. Hän pitää itsensä kiireisenä. Mitään itsestään ilmoittamatta hän astelee suoraan Gaelin luolaan. Hän pysähtyy niille sijoilleen.

Huokauksia. Kiihkeitä, nopeita huokauksia, jonka kaltaiset Esbeth tunnistaisi missä tahansa. Valokiven palasia on upotettu luolan kattoon, ne heittävät valonsa koko tilaan. Esbeth erottaa sängyn ja verhon, joka on vedetty sen eteen. Sininen valo piirtää kaksi toisiinsa kietoutunutta siluettia valkeaa harsoa vasten. Henkäykset lakkaavat kuin leikaten.

Toinen, paljon toista pienempi siluetti nousee toisen sylistä. Toinen vetäisee verhon auki. Esbeth katsoo Gaelia suoraan silmiin. Mies näyttää yllättyneeltä, mutta ei nolostuneelta. Gaelilla on kaikki vaatteet päällään, ja hän sukii helmaansa parempaan asentoon. Toisen Esbeth tunnistaa yhdeksi Ranin ikäisistä pojista. Puna on levinnyt pojan poskille, tämä on kauttaaltaan alaston, koko kömpelö, nuori ruumis on kaikkien katsottavissa.

Esbeth haluaisi kääntää päänsä pois, mutta hän ei osaa. Tällaisina hetkinä hänen oma elämänsä hakkaa luissa ja lamaannuttaa hänet paikalleen. Poika vetää ilmeisen häpeissään vaatetta päälleen, Gael vain katsoo ja hymyilee. Gael ei tee elettäkään peitelläkseen sitä, mitä juuri tapahtui. Poika poistuu kehenkään katsomatta paikalta. Esbeth erottaa kyyneleet tämän silmäkulmissa. Saman häpeän hän tunnistaisi missä tahansa. Hän on katsellut sitä Ingvarille viemissään lapsissa ja nuorissa vuosia. Hän itse ei tunne sitä. Se murskattiin hänessä jo kauan sitten.

”No? Mitä asiaa?” Gael kysyy ristien jalkansa ja kallistaen päätään. Esbeth ei ymmärrä juuri näkemäänsä, mutta hän näkee, ettei Gael häpeä, Gael istuu ylpeänä seksinjälkeinen raukeus liikkeissään ja hymyilee.

”Sinä…”

”Minä? Mitä minusta?”

Gael näkee kyllä satukirjan, jota Esbeth pitelee kädessään. Sen vuoksi hän on täällä. Gael tahtoo vain puristaa Esbethistä kaiken, ja Esbeth tietää sen.

”Järkyttääkö tämä sinua? Enpä olisi uskonut.”

Gael nousee ylös. Esbeth ei ymmärrä, miksi miehellä oli vaatteet päällä ja hiukset monimutkaisella kampauksella. Kun hän katsoo Gaelin ruskeita silmiä, hän erottaa niistä oman kuvajaisensa. Kalpea ja hauras. Hän näyttää pelkältä heijastumalta. Tällaisenako Ranikin hänet näkee?

Rani. Apua. Gaelin sänkytoveri oli saman ikäinen kuin Rani. Tältäkö Esbeth näyttää Rania syleillessään? Poika Gaelin sylissä näytti hauraalta pieneltä linnulta, joka räpiköi parhaansa mukaan kohti valoa. Poika oli pieni ja kömpelö eikä lainkaan seksikäs. Aivan kuten sen ikäiset ovat. Entä Rani sitten? Esbethiä oksettaa jälleen. Tältä hän näyttää. Tällainen hän on. Pahantekijä. Satuttaja, joka on vietellyt iholleen nuoren, hauraan pojan, jonka herkkiä tunteita hän käyttää tätä vastaan. Esbeth haluaisi satuttaa itseään niin kovaa, että on hetkessä kiitollinen siitä, ettei ole yksin.

”Tiedätkö, pikku Bethy, meillä on monesti ollut porukalla vedonlyöntiä sinusta”, Gael sanoo hymyillen. ”Olet aina niin sulkeutunut ja hiljainen, että moni on lyönyt vetoa siitä, että olet edelleen neitsyt.”

Esbethin kädet tärisevät. Suonissa juoksee jääkylmää verta. Hän ei voi peitellä reaktiotaan mitenkään, hänet on riisuttu liian paljaaksi liian nopeasti. Gael nauttii hänen häpeäänsä avoimelta tarjottimelta.

”Mutta minäpä uskon tietäväni paremmin”, Gael sanoo madaltaen ääntään. ”Minä löin vetoa siitä, että sinä olet kaikkein pahin. Friikki pikku paska.”

Esbeth tärisee jo kauttaaltaan. Mieli täyttyy kuvista, joissa hän hakkaa Gaelia kallioon niin kovaa, että hymystä ei jää mitään jäljelle. Kuole. Kuole kuole kuole.

Gael tulee lähelle, mutta ei kosketa. Se vain pahentaa tilannetta.

”Tiedätkö, miksi teinit ovat kaikkein parhaita?”

Esbeth nielee vihaansa ja ahdistustansa. Gael valitsee siis tarkoituksella miltei riitti-ikäisiä sänkyynsä. Heitä käy siellä useasti. Miksi kaikki täällä vain satuttavat niitä lapsia ja nuoria, joissa heidän tulevaisuutensa tulisi olla? Esbeth haluaa vain itkeä ja huutaa niin kauan, ettei olisi enää koskaan itkettävää ja huudettavaa jäljellä.

”Minäpä kerron.” Gaelin silmissä välkkyy. ”He ovat epävarmoja. He ovat jo lähes aikuisia, - älä käsitä minua väärin, minä en kiihotu lapsista, en ole mikään sairas paska – joten heihin kehtaa jo koskea. He suorastaan rukoilevat sitä.”

Pakotettu, kireä nauru juoksee Gaelista. Esbeth huomaa ajattelevansa hetken, mahtaako Gael osata nauraa oikeasti.

”He tahtovat näyttää, miten taitavia he jo ovat, vaikka osaavat korkeintaan räpeltää siellä täällä. Eivät he minua saa koskea, mutta aina he kovasti yrittävät. Mutta ei tässä heidän kyvykkyydestään tai sen puutteesta ole kyse. He ovat niin hurmaavan epävarmoja ja ahdistuneita. Heidän harteillaan on taakka koko kansamme tulevaisuudesta, eivätkä he tiedä vielä, millaisia ovat. He eivät tiedä mistään mitään ja he hapuilevat ympäriinsä.”

Esbeth tahtoisi vain jo itkeä, mutta Gael ei tunnu lopettavan millään.

”Kokeilepa joskus, mitä tapahtuu, kun heille sanoo jostakin, mitä he ovat. ’Onpa sinulla huono iho’, ’Et osaa käyttää suutasi’, ’Oletpa lihonut’, ’Oletpa laihtunut’, mitä tahansa sellaista. Kaikilla heillä on joku epävarmuus, ja me olemme heidän korkeimmat auktoriteettinsa. He uskovat mitä vain sanommekaan.”

Gael pyörittelee ruskeaa suortuvaansa ja hymähtää.

”Ai mutta, minun täytyykin tästä lähteä. Isaias varmasti odottaa minua jo.”

Isaias? Miten Isaias tähän liittyy?

”Hyvää yötä, pikku Bethy”, Gael sanoo pehmeimmällä mahdollisella äänellään ja taputtaa Esbethiä olalle. Sitten mies on jälleen poissa.

Ei merkkiäkään häpeästä tai pelosta. Esbeth löysi Gaelin itse teossa, ja Gael jäi silti niskan päälle, hän ei voinut tehdä mitään. Gael jätti hänet tänne, omaan uuteen luolaansa. Mies oli niin voitonriemuinen, ettei vaivautunut edes anomaan, ettei Esbeth kertoisi tästä kenellekään. He molemmat tietävät tämän jäävän heidän välilleen. Esbeth ei kertoisi, hän ei ole sellainen, hän ei osaa. Ja sen Gael tietää. Raivo purkautuu Esbethistä hallitsemattomana ryöppynä. Satukirja hänen kädessään lentää vasten luolan seinää. Se ei mene siitä rikki, joten Esbeth repii sen käsin, hakkaa kirjan palasiksi kysymättä keneltäkään lupaa. Yksikään ajattelija ei enää pakottaisi häntä lukemaan sitä lapsille. Gael näki sen hänen kädessään eikä sanonut sanaakaan. Hän raatelee kirjan, itkee ja repii, kunnes jäljellä on pelkkää silppua.

Häpeä ja pelko jäivät sittenkin Esbethille. Friikki pikku paska. Esbeth avaa kauluksensa ja kuljettaa kynsiään kaulallaan, repii ja kiskoo tietäen, millaiset jäljet siitä jää. Ei merkitystä. Kukaan ei näkisi niitä kuitenkaan koskaan. Hän repii alempaakin, rintaansa ja kaikkea, mihin ylettyy. Lisää kipua. Niin paljon, että kaikki muu jää sen alle. Hän antaa sen hukuttaa pelon ja kalvavan tunteen siitä, ettei hän ole mitään, että hän on vedonlyönti ja vitsi ja naurunaihe muiden huulilla, mutta hän ei ole itse mitään. Itku purkautuu täysin äänettömänä, kipu vie lopulta kyyneleetkin mennessään.

Esbeth lyhistyy suurajattelijan luolan lattialle kaula verta vuotaen eikä pysty enää nostamaan itseään ylös.