Luku 22: Vanki
Unessa Ingvarilla ei ole vielä haavaa silmänsä päällä ja hymy miehen huulilla on vain Bethille tarkoitettu. Silloin hän on vielä Beth, Ingvarin oma, ja Ingvar ottaa hänet aina syliin ja suutelee häntä kaikkialle. Hän ei tiedä, että se loppuu joskus, hän kuvittelee heidät ikuisiksi, hän haaveilee häistä ja siitä, että Ingvar ottaisi häntä polulla kädestä ja näyttäisi kaikille, että tässä on Ingvarin oma Beth, kallein kaikista.
Esbeth tietää näkevänsä unta, hän tietää, ettei Ingvar ole vuosiin vienyt häntä salaisiin luoliin ja rikkonut häntä kaikkialta. Enää Ingvar rikkoo häntä vain olemalla tekemättä niin. Kaikki paikat Esbethissä ovat jo kertaalleen sotketut, keho ei palaudu ennalleen, kun siihen tunkeudutaan niin nuorena.
Silti uni on kaunis kuin repaleinen hämähäkinseitti. Siro ja herkkä, silti pilalla. Esbeth antaa itsensä uneksia, hän ei tahdo herätä vielä, sillä Ingvar on niin lähellä ja sanoo rakastavansa häntä.
Todellisuus on pimeä ja kostea, unelma Ingvarin huulista reisien välissä katoaa, kun uni haalistuu pois. Esbeth herää kylmästä hiestä, kaikki tuntuu tahmealta ja vaikealta. Hän kuljettaa kättään luolan seinämää vasten, mutta tuntee pelkkää kylmää, röpelöistä kiveä. Ei muistoja, ei valoa eikä lämpöä, ei Ingvaria kertomassa hänelle, että he ovat aina yhdessä.
Yhtäkkiä Esbeth on täysin varma, että hänen täytyy saada nähdä Ingvar. Pehmeät haaveet Ranin sylissä tuntuvat kaukaisilta, todellisuus on vain sitä, mitä Ingvar sen sanelee olevan. Vaikka vastahan Rani oli siinä, ja Rani sanoi tietävänsä kaiken olevan valhetta. Sellaiseen hän ei ollut varautunut. Se tuntuu liian suurelta. Ranin riitti ei saavu vielä. Ehkä hän sinnittelee siihen saakka, kuvittelee rakastavansa poikaa, antaa itsensä haaveilla elämästä tämän rinnalla, vaikka ei tiedä, miltä rakkauden kuuluu tuntua. Hän, joka ei osaa edes hymyillä, ei voi kuvitella tulevaisuutta jonkun niin sädehtivän rinnalla. Miten hän koskaan voisi riittää Ranille?
Esbethin ei tarvitse pukea noustessaan, hänellä on aina vaatteet valmiina yllään. Pitkä musta kaapu, korkea kaulus, jonka alle kukaan ei pääse. Tällaisina hetkinä Gaelin sanat kaikuvat hänen päässään. Muut ovat lyöneet hänestä vetoa, ja kaikesta irrallisuudestaan huolimatta hän ymmärtää, miksi.
Juuri, kun Esbeth on kävelemässä ulos, hän erottaa jo sisälle siirtyneen hahmon ovensuussa.
”Ingvar! Valon nimissä, miten sinä…”
Vaikka kyllähän Esbeth tietää, että Ingvarin liikkeet ovat hänelle niin tutut, ettei hän kiinnitä niihin huomiota. Mies voi tulla ja mennä miten mielii.
”Mitä sinä täällä teet?”
Onneksi töitä ei ole vielä.
”Tulin katsomaan sinua.”
”Ethän sinä koskaan…”
”Oma Bethini.”
Ingvar vetää hänet vyötäisiltä itseään vasten ja suutelee kovaa. Ingvar ei koskaan suutele lempeästi, joka ikinen suudelma tuntuu upottavalta, Esbeth hukkuu niihin, hukkui jo lapsena. Hellimmätkin kosketukset vaativat jotakin. Esbeth tietää häviävän hetken, että tämä tarkoittaa sitä, että Ingvar tahtoo lisää lapsia. Hänen olisi haettava heitä miehen syliä lämmittämään. Silti suudelma on ihana, hukuttava, eikä hän tahdo ajatella mitään muuta.
Rani. Entä Rani? Poika raukka ei tiedä. Hän kestää sinun kohtauksiasi tietämättä, millainen sinä olet, kuka on sinun maailmasi.
Esbeth vetäytyy taaksepäin, voimakas kuvotuksen aalto vetää hänet polvilleen. Ei ole kulunut vielä päivääkään siitä, kun hän oli Ranin sisällä ja ajatteli rakastavansa tätä, ja nyt hän on jälleen tässä, kaipaamassa Ingvarin iholle.
”Beth pieni, sinä et todellakaan ole kunnossa.”
”E-… en olekaan.” En olekaan, koska sinä et päästä minua pois. Koska sinä olet yhä siinä, kuristamassa minua hellyydelläsi.
”Olet alkanut menettää otettasi, ja se on säälittävää seurattavaa. Tarvitsetko lomaa?”
”En.” Hän ei toipuisi siitä. Kaikki näkisivät, miten häneen sattuu, eikä hän voisi kävellä enää sen jälkeen.
”Mitä sinä sitten tarvitset?”
Hiljaisuus puhuu omaa kieltään, kauan sitten vaiettua.
”Tätäkö?” Ingvar kysyy vieden kädet vyölleen.
Esbeth parahtaa.
Ingvar kumartuu Esbethin tasolle, jättää vyönsä rauhaan ja tarttuu Esbethiä kasvoista.
”En minä sinua rakasta”, Ingvar sanoo mustalla äänellä. Esbeth tietää, että kaikki, mitä nyt tulisi, pysäyttäisi hänen maailmansa pitkäksi aikaa. ”Kuvitteletko todella, että tuota sinun rääkättyä ruumistasi panisi enää kukaan? Et sinä ole hän.”
Hän tietää kyllä. Hän on väärä ja kamala ja hänen kehonsa on aikuisen keho, vaikka sen ei koskaan pitänyt olla, vaikka hänen piti olla ikuisesti Ingvarin oma pieni Beth. Niin mies sanoi hänen unessaankin. Rakastan sinua ikuisesti.
”Sinä veit hänet minulta. Sen ainoan, jota olen koskaan rakastanut.”
”Anna anteeksi”, Esbeth nyyhkäisee. ”Anna minulle anteeksi…”
”Vie kuvottava olemuksesi muualle. Tiedät kyllä, mitä tehdä hyvittääksesi tämän.”
Esbeth ei kykene nousemaan ylös. Keho ei tottele. Se ei ole hänen kehonsa. Hän on vuosien takana, niissä hetkissä, kun hän ensimmäistä kertaa tajusi kasvavansa ja aikuistuvansa. Kun Ingvar ei enää katsonut häntä samalla tavalla. Eikä koskenut. Ingvar alkoi kiertää häntä kaukaa, katsoa häntä kuin vierasta. Se ainoa kerta, kun Esbeth muistaa nähneensä miehen itkevän, oli vuosia sen jälkeen. Minne sinä veit minun Bethini, Ingvar oli itkenyt hänen sylissään, mitä sinä teit minun rakkaalleni. Siitä lähtien hän on tiennyt olevansa jotakin väärää ja kammottavaa, jota ei voi ajatella eikä koskea.
Ja silti Rani katsoo häntä kuin hän olisi kaikki valo maailmassa. Rani hymyilee hänelle lempeää hymyään, ottaa hänet huomioon, koskee varoen ja kunnioittaen kaikkia niitä paikkoja, joissa kipu on asunut vuosia. Rani on koskenut hänet täyteen elämää, suudellut valoa hänen kehonsa taitteisiin. Rani on ensimmäinen, joka on nähnyt hänet, sen jonkun, joka hän on nyt. Haparoiva kuvajainen, joka etsii tilaansa ja paikkaansa maailmasta, joka on tuomittu pimenemään. Rani ei katso hänen lävitseen menneisiin vuosiin, Rani katsoo suoraan häneen ja kutsuu häntä sillä ainoalla nimellä, jolla hän tahtoo tulla kutsutuksi. Kun hän kuulee nimensä Ranin huulilla, on kuin hän kuuluisi itselleen ensimmäistä kertaa elämässään.
Esbeth tuijottaa miestä yläpuolellaan. Ingvar on yhä kauneinta koko maailmassa. Tulee aina olemaan. Esbeth ei kykene vastustamaan, hän tekee aina kaiken, mitä tämä tahtoo. Mutta on olemassa muutakin. On olemassa poika, joka katsoo häneen kuin hän olisi katsomisen arvoinen. Ja niin paljon kuin häneen sattuukin, niin paljon kuin hän rikkinäisen ruumiinsa voimalla pelkää, hän ei tahdo päästää tätä poikaa pois.
”Mitä sinä siinä vielä tuijotat?”
Elämää, sitä, mitä siitä on jäljellä. Esbeth ei pysty vielä nousemaan.
”Tiedätkö, tämän kaiken ylläpitäminen alkaa käydä jatkuvasti vain raskaammaksi.”
Minkä kaiken? Valovalheen vai sen, että Ingvar ei ole koskaan elämässään huolinut sänkyynsä ainuttakaan aikuista? Raivo sykkii taas kaikkialla Esbethissä, siitä on pitkä aika, kun se on kohdistunut Ingvariin. Mies on hänen kaikkensa, mutta häneen sattuu, hänen minuutensa on säpäleinä. Ingvarin vasemman silmän yli kulkee haava, jonka vuoksi silmä ei näe kunnolla. Se on Esbethin syytä. Hänen suuren, hallitsemattoman vihansa, joka räjähti kerran kauan sitten vasten Ingvarin kasvoja.
”Esbeth, kuuletko sinä minua?”
”Kuulen.” Mies rankaisee häntä olemalla kutsumatta häntä Bethiksi. Sellainen Ingvar on. Esbethillä ei ole mitään, mihin kiinnittyä. Arpi miehen silmän päällä on ruma ja röpelöinen edelleen. Se sopii miehen teräviin piirteisiin, mutta sitä on kivuliasta katsoa. Esbeth muistaa vain, miltä viha tuntui juostessaan hänen kehossaan valtoimenaan. Hän olisi halunnut repiä Ingvarin kasvot rikki, niin paljon häneen sattui.
”Alan hiljalleen menettää senkin vähän, mitä sinusta on jäljellä. Missä sinä oikein olet?”
”Tässä näin”, Esbeth huokaa voipuneena.
”Valheen ylläpitäminen ei ole koskaan ollut näin raskasta.”
Siitä mies siis puhuu. Esbeth yrittää kuunnella niin hyvin kuin osaa, vaikka kehossa kaihertaa ja jokainen aisti vaatii hänen huomiotaan.
”Minulla on toki verkostoni, mutta yhä harvempaan voi luottaa. Erityisen huolissani olen ajattelijoista. Jo yksi suurajattelija on menetetty, ja Gael on kuulemani mukaan edelleen sairaana.”
”Onko Gael yhä sairas?”
”Niin minulle on kerrottu. Hän ei päästä muita kuin Isaiaksen lähelleen. Gael on turhista turhin, emme ole koskaan tulleet toimeen, mutta tällainen pelleily nelikymppiseltä mieheltä on vain naurettavaa. Hän on selvästi alkanut rakoilla.”
”En voi sietää Gaelia.”
”En ole tainnut koskaan kuulla sinun sanovan kenestäkään noin”, Ingvar naurahtaa, ”ja se kertoo jo paljon.”
Esbeth muistelee, miten Gael viimeisimmäksi häntä nöyryytti. Värisyttää.
”Joka tapauksessa alkaa tuntua ahtaalta. Hitot minä Gaelista muuten, mutta ei ole varaa luottaa enää yhteenkään sellaiseen, joka on alkanut rakoilla.”
”Minä en petä sinua.”
”Tiedän sen, mutta sinä olet eri asia.” Ingvarilla on hymyä äänessään. Esbethiä suututtaa edelleen, mutta hän ei ymmärrä suuttumustaan, hän ei tiedä, mitä sille tulisi tehdä. ”Kukaan muu ei voisi tehdä sitä, mitä sinä teet.”
Esbeth tietää sen. Kukaan muu ei ole nähnyt tämän miehen itkevän. Kukaan muu ei tiedä, miten paljon Ingvariin sattuu, kun tämä ei saa koskettaa ja helliä pieniä, tietämättömiä kehoja. Kyllä Esbeth sen tietää. Hän on ainoa laatuaan.
”Mutta minä puhunkin nyt muunlaisesta luottamuksesta. Tämä on politiikkaa. Siirtoja, joita edeltäjämme ovat tehneet, jotta elämämme pysyy kasassa.”
Esbeth miettii sitä satukirjaa, jonka hän hakkasi palasiksi Gaelin luolassa. Sen palaset ovat kenties siellä edelleen. Ei, hölmö, eivät tietenkään ole. Joku on taas siivonnut sinun sotkusi.
”Me emme voi enää lukea lapsille satuja auringosta ja kuusta”, Esbeth huokaa.
”Meidän täytyy. Jos emme säilytä niitä mukana elämässämme, joku jossain kaivaa ne esiin ja saa tietää.”
”Ei aurinkoa ja kuuta joka tapauksessakaan ole enää olemassa.”
Ingvarin katse muuttuu. Näkevässä silmässä kytee vaarallinen tuli.
”Mutta kerran ne olivat.”
Nielaus. Esbeth huomaa tuijottavansa käsiänsä. Kenen nämä pitkät, kapeat sormet ovat? Ne ovat kovin kalpeat ja täynnä mustelmia. Kunpa valo vielä kulkisi niissä. Suuttumus muuttuu kyyneliksi, Esbeth itkee avoimesti siinä Ingvarin edessä kykenemättä piilottamaan kipua enää laisinkaan.
”No, mitä nyt?” Lempeydestä riisuttu ääni. Yksi suudelma oli tarpeeksi hellyyttä tälle kerralle. Nyt Ingvar vain odottaa osaansa.
”Pelottaa. Pelottaa niin paljon…”
Ingvar on hetken aivan hiljaa. Sitten mies nostaa Esbethin syliinsä, tekee sen niin helposti, että hetken Esbeth kuvittelee olevansa vielä pieni lapsi, joka on helppo nostaa harteille ja helliä.
”Minä tiedän”, Ingvar kuiskaa hänen korvaansa, ”tiedän sen kyllä. Kaikkia on alkanut pelottaa. Mutta kukaan ei saa tietää.”
Ingvar on niin lähellä, miehen hellyys läpäisee Esbethin suojan. Ajatukset Ranista unohtuvat. On vain Ingvar, joka on taas siinä, pitämässä hänestä kiinni.
”Mieti, millainen maailmastamme tulisi, jos kukaan ei uskoisi valonkantajiin ja pelastajaan. Mieti, kuinka eläisimme täällä maan alla ajatellen vain, kuinka kaikki tulee varmasti pimenemään.”
Esbeth on aivan kiinni Ingvarissa. Mies tuoksuu lapsuudelta ja turvalta.
”He saavat ikuisesti kuvitella, että aurinko ja kuu ovat vain myytti, josta kerrotaan lapsille tarinoita. Niin on parempi.”
Esbeth hengittää Ingvarin tuoksua sisäänsä, antaa sen täyttää jokaisen aukon hänessä.
”Tiedän, että on pelottavaa elää ilman valoa. Tiedän sen. Jaksa vielä vähän, jaksa, se on sen arvoista.”
Esbeth hädin tuskin kuulee.
”Pieni rakas, en ole pitänyt sinua tarpeeksi hyvänä, voi minun kanssani…”
Itkua. Se ei koskaan lakkaa. Ingvar laskee hänet sängylle ja pitelee.
”Niin, itke vaan, minun rakas Bethini… Itke vaan.”
Esbeth kohottaa päätään, raottaa huuliaan, mutta Ingvar ei suutele häntä enää, Ingvar vain istuu ja odottaa, että kohtaus menee ohi, että Esbeth on jälleen tarpeeksi kunnossa hakeakseen hänelle sen, mitä hän todella tarvitsee.
Esbethin ajatuksissa ei kulje enää mitään. Pelko pyyhkii kaiken pois, ja hän pysyttelee siinä, lähellä ja silti kamalan kaukana miehestä, joka ei päästä häntä vapaaksi koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti