Luku 38: Temppeli
Yön saapuessa tunne Norin sisällä voimistuu. Rani on nukahtanut puun juurelle, mutta Nori valvoo yhä, hän odottaa kuuta ilmestyväksi. Kaikki tapahtunut painaa luissa, eikä Nori tiedä, pystyykö enää koskaan elämään ilman muistoa siitä, miltä tuntuu kannatella maailmaa harteillaan. Kaikki se valo, kaikki se toivo ja suru ja kipu istuu syvällä hänessä eikä lähde pois.
Kaikkialla on viimein hiljaista. Nori sallii itsensä ajatella Koraa, ja hän ajattelee kunnolla, niin paljon, että kyyneleet viimein tulevat. Kuumat pisarat valuvat hänen poskilleen. Kora ei koskaan päässyt näkemään kaikkea tätä. Miten hän koskaan selvittäisi, mitä pojalle tapahtui? Yksi asia on varmaa. Kora meni liian pitkälle.
Nori ei tiedä, voiko mikään koskaan palata ennalleen. Tulisiko päivä, jolloin kaikki valo maailmassa olisi vain valoa, energiaa, joka kulkee heissä kaikissa? Siinä kaikki, ei sen kummempaa. Ei pelastajia, ei rukouksia, pelkkää kaunista, hyvää voimaa. Nori on nähnyt liikaa uskoakseen siihen.
”Se oli sitten viimein siinä”, kuuluu ääni kauempaa kukkapellolta. Nori hätkähtää ja pyyhkii kyyneliä silmistään. ”Älä. Sinun ei tarvitse tehdä noin, olet tehnyt jo tarpeeksi.”
Gael seisoo kuunvalossa side kasvoillaan. Isaiaksen on täytynyt repiä jokin vaatteistaan, niin kyhätyltä side näyttää. Gaelin ilmeestä ei voi lukea mitään. Mies näyttää uupuneemmalta kuin koskaan.
”Mitä sinulle kävi?”
”Katsoin valoon liian kauan. Toinen silmäni ei varmaan koskaan palaudu ennalleen.”
”Olen pahoillani…”
Hymy Gaelin kasvoilla ei ole koskaan ollut yhtä surumielinen. Nori ymmärtää, että ehkä miehen todellinen hymy on juuri tällainen.
”Onko turhaa kysyä, miltä sinusta nyt tuntuu?” Gael kysyy hiljaa. He kävelevät kauemmas nukkuvasta Ranista.
”Sekavalta ja surulliselta, mutta ei toivottomalta”, Nori huokaa. ”Ei sillä, että osaisin pahemmin nimetä tunteita. Varsinkaan tällaisia tunteita.”
”Minä tyydyin vain itkemään Isaiaksen sylissä.” Gael huiskauttaa kättään. ”Hän on opettanut minut itkemään. Ihmeellinen mies…”
Nori hymähtää. Tässä hän seisoo Gaelin kanssa yöllisen taivaan alla. Ihmeitä tapahtuu sittenkin.
”Mitä sinä aiot seuraavaksi?” Nori kysyy. Hän tahtoo vain sysätä ajatukset pois mielestään. Gaelinkin seura käy. Mitä tahansa, jotta kaikki tapahtunut ei murskaisi Noria alleen.
”Minäkö? Sinun pitäisi kysyä tuota itseltäsi…”
Nori ei onnistu enää hymyilemään.
”Minulla ei ole koskaan ollut syytä elää. Mikään ei ole ollut totta. Kaikki on aivan liian sekavaa edelleenkin. Ainakaan minun ei enää tarvitse olla tekopyhä. Olen vapaa ajattelijuudesta. Voimme vihdoin alkaa puhua asioista niiden oikeilla nimillä, ei ole mitään syytä piilotella…”
Nori nyökkää.
”Sitä minäkin olen aina toivonut. Että asioista oltaisiin rehellisiä.”
”No, on sinun ja hänen ansiota, että meillä on viimein mahdollisuus siihen.”
Gael nyökkää kohti puuta, jonka alla Rani nukkuu. Noria hymyilyttää.
”On eräs asia, josta emme koskaan ehtineet kertoa kenellekään.”
Gael kurtistaa kulmiaan.
Ja silloin Nori kertoo. Hän päättää luottaa tähän mieheen, jonka nimeä on kironnut koko ikänsä. Maailma muuttuu, he sen mukana. Nori ei anna itsensä jäädä pakalleen. Hän kertoo historiankirjoista, jotka ovat nyt syvällä maan alla. Hän kertoo siitä, mitä he näkivät ja kokivat.
”Tiesikö kukaan siitä?” Nori kuiskaa. ”Kukaan. Koskaan.”
Gael pudistaa päätään. Hänen ilmeensä on häkeltynyt.
”Ei ainakaan meidän sukupolvessamme. Jonkun on tietysti täytynyt joskus tietää, mutta meistä kukaan ei koskaan törmännyt sellaiseen. Niiden kirjojen ja esineiden annettiin vain homehtua paikallaan.”
Nori nyökkää.
”Ellei sitten…” Gaelin huulet vääntyvät irveen. ”Ellei Ingvar tiennyt. Mutta epäilen, että hän ei olisi jättänyt teitä eloon.”
Nori hätkähtää.
”Elämämme maan alla oli sen miehen imperiumi. Ingvar hallitsi kaikkea. Voin vihdoin sanoa ääneen, että en koskaan voinut sietää häntä. Hän kuvitteli aina tietävänsä kaiken parhaiten. Kylmä, manipuloiva paskiainen. En ymmärrä, miten pikku Bethy viihtyi hänen seurassaan.”
”Hänen nimensä on Beth.”
Nori säpsähtää huomatessaan Ranin kävelleen heidän taaksensa. Ranin hiukset kiiltävät hopeisina vasten yön tummaa peittoa.
”Hän on Beth”, Rani toistaa.
”Ai. Jassoo, selvä. Beth siis.” Gael huiskauttaa tuttuun tapaan kättään. ”Sinulla oli hyvät unet meneillään, aurinkopoika.”
”Mitä sinun silmällesi kävi?”
”Katsoin suoraan valoon. Karmaa tämä kai on. Ehkä ansaitsen tämän.”
Nori ei sano mitään. Hän ei ole se, joka täällä saa jaella oikeutta. Ei kukaan heistä ole. Tärkeintä on, että Gael itse tietää, mitä on tehnyt. Tämä maailma on joka tapauksessa uusi heille kaikille. He voivat luoda nahkansa, syntyä uudelleen tässä valossa.
”Vai että Beth…” Gael hymähtää. ”Olinkin huomaavinani siinä miehessä kasvavaa kiinnostusta rakkausjuttuja kohtaan. Minä ja Isaias mietimme keskenämme, mahtaakohan pik… Beth olla rakastunut. Isaias luuli, että hän olisi kiinnostunut Ingvarista, mutta minusta se olisi ollut liian ilmeistä.”
Nori näkee, kuinka Rani jännittyy puheen kääntyessä tähän. Poika seisoo kireänä kuin jousi.
”Mutta se olitkin sitten sinä. Kysy Isaiakselta, jos tarvitset koskaan apua näissä asioissa.”
”Itse asiassa olen kysynytkin.”
Gael räpyttää ripsiään.
”Aijaa, jassoo, no mikäs siinä sitten.” Gael kohauttaa olkapäitään. ”Teidät piti ilmeisesti jättää lepäämään, mutta kun ette kerran nuku…”
Tuttu, vino hymy palaa miehen kasvoille.
”Tahdotteko tulla mukaani etsimään paikkoja, joihin jäädä asumaan?”
”Minä haluan etsiä temppelin, tiedän, että se voi olla yhä täällä jossakin”, Nori sanoo.
He kulkevat kuun maalatessa kaiken hopeaansa. Pellot ja kukkulat, kaikki uudet, ihmeelliset muodot hehkuvat valkeina kuun loistaessa taivaalta. Kylän muodot erottaa jo kaukaa, ja mitä pitemmälle he pääsevät, sitä enemmän Nori miettii Koraa. Kora ei olisi pitänyt tästä maailmasta. Kora olisi pelännyt. Norin tekee yhä mieli itkeä, kyyneliä riittäisi lopuksi elämää. Ei tämä elämä olisi tehnyt Koraa onnelliseksi. Selvisiköhän pojan äiti? On niin paljon selvitettävää. Kokonainen elämä aikaa nuolla haavoja. Sen Nori tietää, että pelastaja hän ei suostu olemaan. Ei suostu Ranikaan. He eivät ole mitään sellaista.
Heidän edessään avautuu kokonainen kylä, joka on täällä yhä.
”Se… se kaikki ei olekaan tuhoutunut”, Nori henkäisee.
Taloja talojen perään. Korkeita ja matalia kattoja, kivisiä seiniä. Tuntemattomia muotoja ja materiaaleja. Valo läikkyy Norissa.
”Minä en uskonut koskaan olevani tässä näkemässä tämän”, Gael sanoo niin pienellä äänellä, että Nori uskoo sen kuuluvan pojalle miehen sisällä. ”Tämän kaiken piti olla tuhoutunut…”
Gael vie käden suulleen. Hänen hartiansa tärisevät. Nori miettii hetken, uskaltaako koskettaa miestä, olisiko hän jo niin pitkällä. Gaelin leuka vapisee, ainoasta näkyvästä silmästä putoilee kyyneliä. Mies näyttää pienemmältä kuin koskaan. Kauniimmalta kuin koskaan.
”Gael…” Miten Isaias toimii tällaisissa tilanteissa? Isaiaksen täytyy olla kartoittamassa tilannetta ja auttamassa loukkaantuneita. Hän ei ole täällä ottamassa syliin miestä, joka on vasta oppinut itkemään.
”En… saisi itkeä nyt, kun silmäni…”
Nori hipaisee varoen Gaelin rannetta. Miehen sydän ei koskaan ole ollut lähempänä. Nori ei ole hellä. Hän ei osaa lohduttaa. Hän on aina ajatellut olevansa kylmä. Mutta hän yrittää.
”Itke vain”, Nori sanoo. Kyyneleet kihoavat hänen omiinkin silmiinsä. ”Itke vain…”
Nori pitelee Gaelia kädestä. Kuu loistaa taivaalta, se on hänen kanssaan. Rani tulee lähemmäs, kietoo kätensä Norin harteille ja halaa tiukasti.
”Ei mitään hätää”, Rani sanoo hiljaa.
Hetken he vain seisovat siinä, kiinni toisissaan ja tuijotavat heitä odottavaa maailmaa. Kun itku viimein lakkaa, he kävelevät sisään maailmaan, joka on odottanut heitä kaiken aikaa.
Muut ovat jo täällä. Nori ilahtuu nähdessään tuttuja kasvoja. Niin moni lapsi ja nuori on selvinnyt. Ne, jotka jäivät, eivät ole enää pelastettavissa. Sitä taakkaa Nori kantaisi koko ikänsä. Ajattelijat ja opettajat ovat jääneet lasten ja nuorten luo, moni on perustanut leirejä mukulakivikaduille ja talojen terasseille. Niin paljon kaikkea uutta.
Valo tuntuu kaikessa. Se on palannut heidän luokseen, se kulkee sisällä. He eivät kuolisi. Valo pitäisi heidät hengissä. Kaiken sen keskeltä Nori tuntee yhden valon voimistuvan.
”Rani, tunnetko sinä tuon? Tuossa suunnassa”, Nori sanoo osoittaen yhtä kaduista.
Rani kurtistaa kulmiaan. Pojan otsaan ei piirry hohtavaa kuviota.
”Tulkaa”, Nori sanoo ja kävelee edeltä. Hän katsoo kattojen yltä loistavaa kuuta ja tietää tämän johtuvan siitä. He kulkevat hylättyjen talojen ohi, ohittavat katuja ja kulmia, kunnes vihdoin näkevät sen. Korkeat, valkoiset pylväät ja avonainen katto.
”Temppeli”, Rani henkäisee. ”Se on täällä. Se on täällä eikä lähellä sortumakohtaa… Se ei tuhoutunut…”
”Uskomatonta”, Gael säestää.
”Tulkaa. Minä tunnen kuun läsnäolon täällä.”
Ja siellä, temppelin sisällä, pylväitten ja seinien takana, kaksi maailmaa yhdistyy. Mennyt, josta he ovat nähneet näkyjä, ja nykyinen, joka on heille totta jokaisella hengenvedolla. Valoa sataa taivaalta kuin pieninä pisaroina altaaseen, joka on kaikesta ajasta huolimatta yhä täällä. Valo värjää ilmassa tanssivan pölyn hopeiseksi.
”Me löysimme sen. Tämä tarkoittaa, että kaikki voivat vahvistaa valoyhteyttään…” Nori tuijottaa häkeltyneenä tummalta taivaalta satavaa valoa. ”Rani. Sinä tiedät, että me olemme nyt… ajattelijoita.”
Rani hengähtää.
”Niin… Me olemme ne, jotka olemme yhteydessä tähän kaikkeen aivan suoraan.”
”Vahvistan sen. Minä en tunne samoin”, Gael hymähtää heidän takanaan. ”Te, lapsukaiset, voitte olla ihan mitä te ikinä tahdottekaan. Teillä on kaikki se voima.”
Nori tarttuu Rania kädestä ja kiskoo pojan lähemmäs allasta. He katsovat häkeltyneenä kimaltelevia valohippuisia. Hymy leviää heidän kasvoilleen samanaikaisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti