Luku 30: Kirja
Rani pääsee puettuaan livahtamaan luolasta ilman, että kukaan näkee. Kaikki ovat arvatenkin jo siellä, missä maailma on alkanut hajota liitoksistaan. Valonkantajia ja opettajia. Ei vielä kyläläisiä, sana ei ole liikkunut niin pitkälle.
Ennen kuin Rani näkee, mitä todella tapahtuu, huumaava tunne kutittelee hänen kehoaan. Jokin voimakas kutsuu sitä puoleensa. Hetken hän ajattelee sen johtuvan Bethistä, mutta tämä on jotakin erilaista, jotakin, joka alkaa Ranista ja jatkuu kaikkialla hänen ympärillään. Valo. Se on valoa, mutta miksi juuri nyt, miksi tällaisella hetkellä? Rani tuntee valokuvion piirtyvän otsaansa, se hehkuu merkkinä kaikille muille. Rani rämpii kivikkoista polkua alaspäin ja näkee onnekseen muidenkin valonkantajien otsien hehkuvan. Nuorempien ja hänen ikäisten. Lähes kaikkien.
Mutta miksi nyt? Miksi valo tuntuu taas niin voimakkaana kaikessa?
Ranin pitäisi tietää. Sisimmässään hän osaa jo aavistaa, että se valo, jonka hän nyt tuntee, ei ole se, johon muut uskovat. Se, jonka muut tuntevat kihelmöintinä kehossaan ja jonka avulla he liikuttavat kivenlohkareita. Tämä valo on toisenlaista. Rani muistelee Norin sanoja ja tietää, että jos jossain tuolla on aurinko, sen täytyy kutsua häntä luokseen.
Nori! Missä tyttö on? Rani etsii harmaahiuksista ystäväänsä katseellaan, mutta ei erota tätä panikoivan massan keskeltä. Opettajia ja oppilaita sekaisin, osa opettajista pitää nuorimpia valonkantajia kädestä.
Ainoat kuuluvat äänet ovat elävistä olennoista lähtöisin. Hajoileva valokivi ei pidä ääntäkään, sen palaset vain putoilevat vasten kivikkoa. Rani huomaa opettajien automaattisesti suojelevan valonkantajia. Ajattelijoitakin on paikalla, ja he kaikki ovat yhtä teatraalisia, huitovat paniikissa käsiään ja manaavat rukouksiaan. Mutta ei Gael. Gael on syrjemmässä, ja hän syleilee Isaiasta katse niin täynnä järkytystä, että Raniakin itkettää.
Itkua ja huutoa. Paniikki on käsinkosketeltava. Rani menee lähemmäs, väistelee muita päästäkseen lähemmäs kaaosta. Osa valokiven murikoista on niin suuria, että ne satuttaisivat osuessaan. Samassa Rani ymmärtää, että irtoavat palaset ovat mustia. Ne eivät enää säteile valoa. Ranista pääsee älähdys. Mitään tällaista ei ole koskaan käynyt. Silloin, kun maailma sortui maan alle, rikkinäisen kiven irronneet palaset kerättiin ja maailma rakennettiin maan alle niiden valossa. Niiden valo säilyy. Niitä on upotettuina asuinluoliin, niistä tehdyt lyhdyt valaisevat heidän maailmaansa. Ja nyt irrotessaan palaset mustenevat.
Valhe. Kaikki on aina ollut valhetta, mutta nyt se tulee kaikkien nähtäväksi. Valo ei enää toimi. Tämä ei ole todellista valoa, tämä on varastettua, valheellista valoa, jonka menneiden aikojen ajattelijat sitoivat johonkin maalliseen. Valonkantajia putoilee polvilleen, heidän otsansa eivät enää hehku. He tuijottavat käsiään ja itkevät. Rani tietää heidänkin valonsa sammuneen. Osa seisoo tuijottaen valoa, heidän otsansa hehkuu yhä.
”Olkaa rauhassa!” Jyrisevä miehen ääni. Ranin veri seisahtuu, kun hän näkee Ingvarin seisovan korkeammalla kalliolla. Ensimmäistä kertaa Rani näkee miehen sellaisena kuin tämä on. Suurena ja vaarallisena. Ranin suonissa palaa, koko ruumis huutaa päästä iskemään mies alas. Tämä raivo ei ole samanlaista kuin Koran kanssa, tämä kumpuaa syvältä hänestä itsestään. Rani ei ole väsynyt, Rani näkee kaiken kirkkaasti. Miehen, jonka suuret kourat ovat koskeneet hänen rakastaan tämän ollessa vasta lapsi. Sellaista ei voi antaa anteeksi.
”Olkaa rauhassa”, toistaa mies, joka on aina määritellyt maailmassa kaiken, myös rauhan. ”Tälle kaikelle on syynsä. Me emme tiedä sitä vielä, mutta emme saa mennä paniikkiin. Valo kulkee meissä kaikissa.”
Ingvarin sanat saavat ajattelijat ottamaan tilanteen haltuun. Kiven yhä vapistessa ja irrottaessa palasiaan kansa alkaa muodostaa rukouspiirejä. Hiljainen hyminä kaikuu vasten korkeita kiviä. Rani tuijottaa kansaa kauhuissaan. Bethkin on jossain tuolla. Rukoilemassa, puhumassa tyhjiä sanoja.
Rani ei ole ainut, joka jättäytyy pois piireistä, ja hän kiittää kerrankin paniikkia siitä, ettei kukaan kiinnitä häneen erityistä huomiota. Noria ei näy vieläkään. Huumaava valontunne sisällä alkaa hiljalleen hiipua, ja kun Rani tuijottaa elämästään kamppailevaa valheellista valonlähdettä, hän ymmärtää sen jo rauhoittuneen. Kivestä on enää häviävän vähän jäljellä. Mustuneet, irronneet palaset lojuvat siellä täällä. Tunne Ranin sisällä hiipuu kokonaan pois, on kuin osa hänestä olisi irronnut. Jokin oli läsnä, jokin, joka vaikutti sekä häneen että valokiveen.
Pelko kiertää katseesta toiseen. Kun joku kiljuu, Rani ehtii ajatella monenlaisia ajatuksia. Vasta sitten hän näkee, ettei putoavista kivistä selvitty uhreitta. Ranin sisuskalut puristuvat kasaan, kun hän erottaa kiven alta pilkottavan kalpean, pienen käden. Aivan liian pienen.
Oksettaa. Kaikki tapahtuu liian nopeasti. Rani ei kykene hallitsemaan kehoaan, hän vetäytyy syrjään ja nojaa kallioon niin kauan, että pystyy pitämään tunteensa kasassa. Keho tärisee, Rani ei kuule mitään. Väkeä kerääntyy ruumiin äärelle, Rani ei tahdo nähdä, mutta hän ei kykene kääntämään katsettaan. Oksettaa niin paljon, että koko sisus vääntyy kasaan. Haju on pistävä. Lapsi on pelkkää veristä sotkua, ajattelijat ja valonkantajat itkevät.
Kaiken yläpuolella seisoo Ingvar, jonka kasvoilta ei voi lukea mitään. Hetkessä Rani ymmärtää, että lapsi on voinut olla yksi niistä, jotka Beth on vienyt miehelle. Tajuaminen vetää Ranilta miltei jalat alta. Hän kääntyy ympäri, pakottaa itsensä hengittämään syvään ja karkaa paikalta. Hän ei pysty ajattelemaan enempää.
Kallion takana seisoo Beth kasvot aiempaakin valkoisempina. He vaihtavat katseita, kauhu kuplii ilmassa. Rania itkettää, hän tahtoo vain pois. Jotakin tapahtui, ja kaikki tässä maailmassa on mätää, pahaa ja mätää, hän ei pysty uskomaan edes valoon, joka vain hetki sitten kuiski hänen sisällään.
Beth näyttää lamaantuneelta, mutta tulee silti lähemmäs.
”Rani… Tapahtui mitä tahansa, minä rakastan sinua.”
Mies painaa nopean, varomattoman suukon Ranin huulille ja kävelee takaisin panikoivan massan sekaan. Hänestä tulee jälleen mestari, joku, johon muut luottavat, kun kaikki alkaa hiljalleen sortua. Rani tuijottaa Bethin kapeaa, loittonevaa selkää ja ajattelee, että vain hetki sitten hän silitti tätä miestä hellästi. Pitkä, kipeä hetki sitten.
Suudelma ja sanat olivat varomattomia, mutta Rani vie ne hellästi sydämeensä. Tapahtui mitä tahansa. Mitä tahansa voisi tapahtua, sen Rani tietää nyt.
Lähellä kotiluolaa on Nori, jonka silmät seisovat päässä. Tytöllä on käsissään jotakin, jota Rani ei tunnista.
”Nori? Nori…?” Rani yrittää.
”Se tapahtuu”, Nori henkäisee, ”se tapahtuu…”
”Mikä tapahtuu?” Rani kysyy, vaikka tietää vastauksen.
”Meidän maailmamme tuhoutuu. Valheellinen valo on elänyt elinkaarensa.”
Ran nyökkää. Häntä puistattaa, hän näkee yhä verkkokalvoillaan, kuinka lapsen käsi pilkistää kiven alta. Hän alkaa kertoa Norille näkemäänsä.
”Ne kivet, jotka tuolla irtoilivat, mustuivat irrotessaan valokivestä. Sellaista ei ole koskaan tapahtunut… Ja… ja moni valonkantaja tuntui menettävän yhteytensä. Ja joku… joku kuoli.”
”Rani. Odota. Apua, tuossa on kamalasti kaikkea, hidasta vähän.”
Nori istuttaa Ranin sängynlaidalle ja pitelee tätä halauksessa. Rani kertoo hitaasti kaiken näkemänsä ja kokemansa. Suudelman hän jättää pois, se on hänen omansa. Se ja vain vähän aikaa sitten hänen ihollaan kiemurrellut Beth, jonka silmät olivat täynnä hellyyttä.
Rani korostaa omaa valoyhteyttään kertoessaan. Sitä, miten hetken tuntui, että koko maailma oli yhtä Ranin kanssa. Kaikki suuret tunteet pienessä kehossa. Hän muistelee, miltä valoyhteys kuulosti muiden kertomana, kun hän oli aivan pieni. Se ei ollut hänelle sama. Valo on aina ollut hänen kanssaan, ihan aina, tavalla tai toisella. Haava otsan kuviossa vain hidasti hänen kehitystään.
”Mihin sinä menit? Sinä et ollut katsomassa kaaosta.”
”Minä käytin häikäilemättömästi tilanteen hyödykseni.” Nori vetää viereltään kirjan, joka on niin pölyinen, että osa pölystä on pinttynyt kirjan selkämykseen. Kannessa on koukeroisia kuvioita, jonkinlaisia esikirjaimia. Niiden lukeminen käy jo työstä.
”Mikä se…”
”Kävin salaisessa luolassa. Ajattelin, että nyt kukaan ei takuulla tulisi minua vastaan siellä.”
”Sinä se osaat ajatella ihan kaikkea!” Rani huudahtaa. ”Uskomatonta…”
”Kunhan näin hetkeni koittaneen. Ehdin käydä läpi yhtä jos toista siellä alhaalla.”
”Sinun on pitänyt juosta ihan henkesi edestä…”
”Sitähän minä teen”, Nori sanoo vinkaten silmää.
Siinä, missä Rani osasi vain panikoida, Nori oli ottanut tilanteen haltuun. Nori tuntuu näkevän Ranin ajatuksen, sillä tyttö pukkaa Rania hellästi olkaan.
”Minä vain tein, mikä tuntui oikealta.”
”Saitko mitään selville?”
Nori nyökkää.
”Ja minunkin valoyhteyteni voimistui hetkeksi. Koko ruumiissani kipristeli. Se oli hieman pelottavaa. Oli kuin kaikki elävä olisi hetken hengittänyt kanssani samaan tahtiin. Koko maailma yhdessä kehossa…”
”Siltä se minullekin tuntui”, Rani henkäisee. ”Minusta on alkanut tuntua siltä, että vain me kaksi voimme tehdä tälle kaikelle jotakin. Tietäisimmepä vain, mitä…”
”Niin minustakin…” Nori avaa kirjan. ”Aloitetaan vaikka tästä. Katso näitä kuvia.”
Nämä eivät ole satukirjoja. Nämä ovat kuten heidän historiankirjansa, mutta paljon vanhempia. Heidän historiankirjoissaan kerrotaan vain varastetun valon ajasta. Rania puistattaa. Mitäköhän Ingvar ja ajattelijat keksivät sanoa kansalle tällä kertaa? Kuinka räikeän valheen he keksivät, jotta kansalle voidaan uskotella loppuun saakka heidän olevan turvassa? Ingvarin ajatteleminen nostattaa Ranin sykettä jälleen. Hän pakottaa itsensä katsomaan kirjan kuvia.
Lähde. Valosuihku. Norin mukaan se kuului tavalliselle kansalle. Sellaisille, jotka eivät tunteneet valoyhteyttä kuten sen ajan ajattelijat. Rania pyörryttää, kun hän ajattelee, miten paljon valoon todella liittyykään. Niin paljon termejä ja sanoja, jotka risteävät keskenään. Ennen ajattelijat olivat kuten valonkantajatkin, sen verran hän on oppinut ymmärtämään.
Rani on kysymässä, mitä uutta kirjasta löytyi, kun välähdys tulee. Ranin sormi osuu kuvan päälle, ja valo tulee aaltona hänen päälleen tuoden näyn mukanaan. Hetken Ranin näkökenttä on pelkkää valkeaa.
Sitten Rani näkee maailman. Rakennuksia, jonka kaltaisista hän on nähnyt vain piirrettyjä kuvia. Maisema on todellinen, niin uskomattoman todellinen, että Rani haistaa vieraat tuoksut ja tuntee ilman virtaavan ihoaan vasten. Matalia ja korkeita taloja, kiviseinäisiä ja kauniita. Reikiä seinissä. Miksi niitä kutsuttiinkaan? Ikkunoiksi.
Syrjässä muista rakennuksista on helmiäisenhohtoinen valkea rakennus. Temppeli. Siksi sitä on täydytty kutsua. Valon temppeli. Temppelin portailla seisoo valkokaapuinen henkilö, jonka täytyy olla ajattelija. Hänen katseensa on kohdistettu korkealle, ja vasta sitten Rani ymmärtää, että näille olennoille oli vielä olemassa taivas.
Ajattelija vie kädet rinnalleen. Hänen otsaansa piirtyy himmeästi hehkuva valo.
”Valo ei koskaan lopu maailmasta”, ajattelija kuiskaa katse taivaalla. Näky on niin elävä, että Rania huimaa. Hän erottaa taivaan, joka on tummansininen ja liikkuu, elää omaa elämäänsä. Se on suurempi kuin hän olisi koskaa uskonut. Sen alle mahtui kokonainen yhteiskunta.
”Se palaa vielä takaisin. Se on ikuinen. Vaikka aurinko ja kuu ovat nyt poissa, ne tulevat vielä. Vaikka ne unohdetaan, vaikka valhe ottaa totuuden paikan historiassa, ne tulevat takaisin, sillä ne ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan.”
Puhe on kuin ennustus. Rani ei tiedä, miksi ajattelija sanoo sanat yksin taivaan alla. Kukaan ei ole niitä kuulemassa, vain hän, eikä hänkään ole täällä, tämä on pelkkä näky menneestä.
”Meidän oma typeryytemme ja pelkomme vei valon meiltä. Kivi kestää aikansa ja sitten se sortuu. Mutta oikea valo on vielä olemassa. Se tulee takaisin, kun te olette ottamassa sen vastaan. Te olette syntyneet sen kanssa. Kukaan ei usko minua, kun kerron, että olen nähnyt teidät ja tiedän teidän tulonne ennalta.”
Ajattelija kääntää katseensa suoraan Raniin, ja hetkessä Ranin täyttää kihelmöivä tunne siitä, että tämä näkee hänet.
”Älä pelkää, kulkija tulevaisuudesta. Kaikki valo on yhteydessä ja totuuden hetki on koittamassa.”
Katse lävistää Ranin. Varmuus ravistelee hänen ruumistaan, kaikki haihtuu uuteen välähdykseen, kunnes Rani näkee jälleen tutun luolan ääriviivat ja Norin kirja kädessään. Rani vapisee ja huohottaa.
”Näitkö sinä…?”
”Nori. Hän puhui minulle. Ajattelija näyssäni puhui minulle. Satojen vuosien takaa.”
Nori kääntää kirjan sivua.
”Se, mille minä vapisin ennen kuin tulit…” Nori osoittaa kuvaa kirjassa. Koukeroiset aurinko ja kuu maan yllä. Ja kaksi pientä hahmoa niiden alla. Toisella on haava keskellä kasvoja, toisella kukka korvansa takana. Rani säikähtää niin, että hypähtää vasten luolan seinämää.
”Ne… nehän ovat…”
”Siinä olemme me. Satoja vuosia vanhassa kuvassa.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti