Sinelmä: luku 21

Luku 21: Epätodellinen

Nori lähtee kylään yksin. Rani on juossut omia menojaan ja ollut kotona miten sattuu. Koraakaan ei ole näkynyt. Nori väsyy odottamaan, hän livahtaa päivän oppituntien jälkeen kävelemään kohti kylää. Ohittaessaan kallion, jolla Gaelin hervoton ruumis makasi, hän värähtää voimakkaasti. Muisto valosta on vielä liian voimakas. Nori näki liikaa. Hän ei tiedä, missä kunnossa Gael on, Ranin mukaan hengissä, mutta ajatuskin miehen tasaisten haavojen peittämästä ruumiista saaa Norin vääntelehtimään.

Jokin kaikessa siinä vetää Noria sykkyrälle. Hänen on saatava tietää totuus pian, sillä kaikki tämä ahdistus, kaikki tämä ympärillä sykkivä pimeä kipu saa hänet voimaan pahoin. Niin paljon tuskaa, josta hän ymmärtää häviävän vähän. Gael, jonka nimeä hän on kironnut jo lapsena, oli viimeinen, jonka piti kärsiä. Gael on ollut Norille joku, jota äänettömästi vihata. Ja nyt on selvää, että kukaan ei tekisi tällaista turhaan, kukaan ei yrittäisi päättää elämäänsä ilman syytä. Millaisen totuuden varjeleminen sattuu niin paljon, että ei pysty elämään ilman itsensä satuttamista?

Ei Nori Gaelia sure kulkiessaan. Hän suree maailmaa, joka joutuu elämään näin. Peläten ja kipunsa piilottaen. Nori katselee muiden kotiluolia kulkiessaan polkua kylään. Tasaista, hiljaista elämää, valonkantajien tuomassa armossa roikkuvaa ja hidasta. Nori ei muista, milloin on viimeksi käynyt kylässä. Kora ravaa siellä jatkuvasti tapaamassa äitiään. Nori ei tiedä, onko hänellä vanhempia. Monen valonkantajan vanhemmat antavat ilomielin lapsensa systeemille saadakseen itselleen paremmat elinolot kylässä. Sellaista se on. Jos Norilla on vanhemmat, hän ei ajattele heistä mitään. He voivat hänen puolestaan elää miten tahansa, hän kuuluu ainoastaan itselleen.

Kylä näyttää ensinäkemältä pienemmältä kuin Nori muisti. Täällä on katuja ja kulmia, talomaiseen muotoon hakattuja luolia. Tila maan alla näyttää suuremmalta täältä katsottuna. On kuin korkealla kallion ja tippukivien takana todella odottaisi maailma, joka heidän esi-isiltään jäi. Täältä käsin sitä ymmärtää hyvin, miksi pelastusta toivotaan niin kovasti. Sinertävien valojen värittämä maailma on tuskin heijastus siitä, mitä joskus oli. Nori osaa vain kuvitella, miltä on näyttänyt maailma, jota ei ole tarvinnut hakata kiveen.

Nori pysähtyy kadunkulmaan ja kuuntelee kyläläisiä. Kaikki täällä näyttävät hivenen erilaisilta kuin heidän puolellaan maailmaa. Nori huomaa nyt, miten erilainen aura opettajilla ja ajattelijoilla on. He kulkevat valon sanansaattajina toisin kuin kukaan täällä.

Nori hätkähtää kuullessaan naurua. Hän yllättyy, koska ajattelijat puhuvat aina siitä, miten kurjaa elämä täällä on, miten laahaavaa ja hiljaista ja naurutonta. Ja nyt joku nauraa nuoren lapsen naurua. Nori näkee kaksi pientä lasta juoksemassa toistensa perässä. Heillä on käsissään kivestä veistettyjä esineitä, Norilta kestää hetki ymmärtää, että ne ovat leluja. Ei heillä ollut lapsena aikaa leikkiä. He etsivät valoa maailmasta ja siirtelivät sen avulla kiviä ympäriinsä. He koskettivat valoa toisissaan, miellyttivät opettajia, pelkäsivät itseään ja tosiaan ja kaiken nielevää pimeyttä. Eivät he nauraneet.

Ei saa eikä voi typistää elämää siihen, mitä Nori nyt todistaa. Ja silti hän tekee juuri niin. Täällä on elämää. Sittenkin. Nämä olennot kykenevät siihen, mihin he omassa, valon siunaamassa joukossaan eivät pysty. Noria itkettää. Hän ei muista koskaan olleensa pienempi.

Ja kaikkialla on valoa. Nori tuntee, miten elinvoima virtaa jokaisessa. Heidän sisimpänsä ovat täynnä valoa, ja se on kaunista, se tuntuu lempeältä hänen jokaisessa raajassaan. Mitä enemmän hän sitä ajattelee, sitä voimakkaammalta valo tuntuu. Ja silloin hän ymmärtää. Ajatus lävistää hänen tajuntansa eikä jätä tilaa muulle. Ajattelijoiden mukaan täällä ei pitäisi olla valoa. Nämä olennot eivät ole koskaan kantaneet sitä, he ovat pimeitä, valon ulkopuolelle jääneitä. Sellaisiakin on, vaikka valoa pitäisi olla kaikessa.

Norin ei pitäisi tuntea valoa täällä, mutta hän tuntee sen, ja hän tuntee sen lujaa. Ohikulkeva lapsi jää katsomaan, kuinka hän vapisee paikallaan ja tuntee, kuinka valo juoksee kaikkialla hänen ympärillään.

”Onko kaikki hyvin?” lapsi kysyy, ja jokin siinä on Norille liikaa.

”Tunnetko sinä valoa?”

Lapsi tuijottaa häntä silmät suurina.

”Ei täällä ole sellaista valoa. Täällä on vain valokiven palasia. Minä en ole koskaan nähnyt oikeaa valokiveä. Oletko sinä? Kuka sinä olet? Oletko sinä tyttö? Sinä olet tosi kaunis. Näytät erilaiselta.”

Nori hymyilee niin surumielisesti, että suupieliin sattuu.

”Olen valonkantaja”, Nori sanoo, vaikka se ei koskaan ole sana, jota hän ajattelee itsestään ensimmäisenä. Valonkantajuus on jotakin, jota hänestä halutaan. Hän on kaiken ulottumattomissa, hän on vapaa, oma itsensä, hän on tyttö, hän on Koran kuuprinsessa, hän on mitä ikinä haluaa eikä maailma voi määrittää siitä mitään.

Lapsen ilme muuttuu. Silmät suurenevat entisestään, ne ovat suuret kuin lammikot. Noria surettaa, kipu läikkyy rinnassa. Nyt lapsi hänen edessään näkee hänet vain niistä raameista, joista on tottunut valonkantajia katsomaan. Kaikki se, mitä Nori todella on, pyyhkiytyy sen tieltä. Mitä enemmän Nori sitä ajattelee, sitä enemmän hän tietää, että tämä kaikki on murrettava. Purettava kokonaan pois. Niin sen täytyy mennä. Tämä maailma tappaa kaiken aidon, mitä on.

Nori tunnustelee valoa vielä kerran. Sitä on kaikkialla, vaikka lapsi sanoisi mitä. Nori on siitä varma. Hän katsoo lasta vielä hetken ja ymmärtää sitten, että hän ei voi olla enää puhumatta suoraan niille, jotka asiasta tietävät. Hän ei voi puida vaihtoehtoja Ranin kanssa, ei ihmetellä aurinkoa ja kuuta, pohtia, mikä on totta ja mikä ei. Hän tietää, että hänen on etsittävä käsiinsä joku, joka tietää. Vaikka se maksaisi hänen henkensä.

”Miksi valonkantaja on kylässä?”

”Minäkin olen vain tyttö. Ihan tavallinen tyttö.”

”Eivät valonkantajat ole tavallisia. Minä olisin halunnut syntyä valonkantajaksi. Äitini itkee sitä joka päivä.”

Nori nieleskelee kyyneliä.

”Sinussa ei ole mitään vikaa. Sinun ei tarvitse olla valonkantaja”, Nori sanoo niin hiljaa, että ohikulkevat eivät kuule sitä. Kukaan ei ole koskaan sanonut lapselle niin, Nori tietää sen tavasta, jolla tämä tuijottaa häntä. ”Sinun äitisikin pitäisi olla ylpeä sinusta. Mutta kaikki vanhemmat eivät ole sellaisia. Sinusta voi silti kasvaa ihana, terve aikuinen. Älä luovuta. Saat olla mitä ikinä oletkin, kukaan ei voi ottaa sitä sinulta pois.”

Lapsi vain tuijottaa. Ei Nori osaa enää puhua näin nuorille. Ehkä hän puuhukin lapselle sisällään, sille pienelle tytölle, jolla oli vastassaan kova, valoon verhoiltu maailma ja kaikkien odotukset.

”Minä uskon sinuun.”

Ja sitten Nori on taas poissa. Hän juoksee jälleen, tällä kertaa niin kovaa, että keuhkot ovat tulessa ja koko ruumis huutaa halua päästä vapaaksi kaikesta sitä koskaan painaneesta.

*

Ajattelijoita parveilee suurajattelijan luolan luona, mistä Nori päättelee Gaelin olevan edelleen Isaiaksen hoidettavana. Suhteen ajatteleminen saa hänen koko kehonsa säkenöimään, mutta hän pakottaa itsensä menemään lähelle rotkoa, Isaiaksen asumusta.

Norilla ei ole aavistustakaan, missä luolassa sairastavaa Gaelia pidetään. Hän päättää kokeilla kaikkein perimmäistä, jonka verhot ovat aavistuksen raollaan. Näky lamaannuttaa Norin heti ovella.

Isaias pitelee Gaelia sylissään. Kaikki on näkyvissä, Nori kääntää säpsähtäen päänsä pois, mutta kuva palaa verkkokalvoille. Gael täysin paljaana, haavat kehoa halkoen, häikäisevän autuas ilme kasvoillaan. Isaias kiinni miehessä, käsi tämän hiuksissa. Nori on aikeissa kääntyä ja painaa näyn mielestään, kun miehet avaavat suunsa.

”Nori? Sinäkö siellä?” Isaias kysyy ilmeisen hengästyneenä.

”Minä”, Nori sanoo hiljaa. ”Voinko kääntyä?”

”A-… Käänny vaan.”

Gael ei sano mitään.

Nori kääntyy varovasti, Isaias on jo siirtänyt peiton heidän ylleen. Noria ei punastuta tai häiritse nähdä muita toistensa kimpussa, mutta jokin siinä, miten onnellisena ja paljaana Gael oli Isaiakseen takertunut, tuntui liian intiimiltä todistaa. Miehen hiukset ovat lähes kokonaan auki ja pää painunut Isaiaksen olkaa vasten. Gael ei ole koskaan näyttänyt yhtä avuttomalta, eikä Nori tiedä, miten reagoida sellaiseen. Mies on niin pehmeä ja kaunis kaikesta teatraalisuudestaan ja itseriittoisuudestaan riisuttuna.

”Minä tarvitsen vastauksia.”

Isaias huokaisee syvään. Kasvoilla on ilme, joka kertoo hänen odottaneen tätä.

”Miksi tunnen valon kaikkialla kylässä? Meille on aina toitotettu, että valoa ei tunnu kylässä, mutta se tuntuu, sitä on kaikkialla, missä vain käynkin. Minä en enää kolua läpi kirjastoja, en vietä tunteja valon kanssa pyöritellen ja käännellen eri vaihtoehtoja päässäni. Minä haluan vastauksia.”

Norin koko keho tärisee hänen puhuessaan. Hän on toiminut varjoissa, etsinyt ja kolunnut täysin turhaan, vedellyt viivoja yksin ja yhdessä Ranin kanssa. Keho tuntuu luovuttaneelta. Hän on antanut kaikkensa, ja nyt hän on tässä, kaiken paljastaneena.

”Ei kylässä tunnu valoa”, Gael sanoo, ”ei siellä ole sitä, se on pimennyttä aluetta.”

”Kerropa tuo valolle sisälläni. Minä tunnen sen kaikessa.”

”Ei teidän edes pitäisi ravata kylässä ilman mitään hyvää syytä. Tämä on sinulle vain keino saada meiltä tietoja. Häikäilemätön lapsi.”

”Gael, hän puhuu totta.”

Gaelin kulmat kurtistuvat, kun hän katsoo Isaiakseen.

”Mitä?”

”Ei tämä nuori valehtele.”

”Totta kai valehtelee, sinä olet liian kiltti nähdäksesi sitä. Hän vedättää meitä.”

”Ei vedätä.”

Isaias kääntyy Norin puoleen.

”Koitko sinä todella valon kaikessa, mitä todistit kylässä?”

Nori nyökkää.

Isaias ei katso Gaeliin saadakseen vahvistusta. Miehen katseessa käväisee jotakin suurta.

”Tämä on huono juttu. Erittäin huono.”

”Niin on, teinit ovat käyneet nenäkkäiksi”, Gael sihahtaa. Isaias ei vilkaisekaan häneen päin.

”Nori, olet siis aivan varma?”

”Täysin.”

Isaiaksen koko olemus muuttuu vaikeammaksi. Mies vie kädet kasvoilleen ja huokailee. Gael hänen vierellään tuntuu pitävän tilannetta vain turhauttavana ja ohimenevänä, mutta Nori tietää Isaiaksen ymmärtäneen jotakin.

”Sinun täytyy pitää kaikki tällaiset asiat salassa. Älä sano niitä julkisesti.”

”Isaias? Mitä sinä nyt?” Gael hätkähtää. ”Et kai sinä oikeasti kerro tälle teinille mitään?”

”Hän ei ole kuten muut.”

Gaelin suojakuori valahtaa. Mies näyttää entistäkin riisutummalta.

”Jos suurmestari saa tietää…”

”Ei saa. Eivätkä saa muut ajattelijatkaan, pidä siitä huoli. Tätä nuorta täytyy suojella.”

Jopa Gaelin äänessä on silkkaa hätää. Norin suonia polttaa. Kuinka suuren asian äärellä hän todellisuudessa onkaan?

”Et sinä voi kertoa hänelle ennen riittiä, et voi”, Gael hengähtää, ”mieti, mitä sinulle voidaan tehdä, jos…”

Isaias vie kätensä Gaelin omalle ja kohtaa miehen pehmeänruskeat silmät.

”Ei kukaan minulle mitään tee.” Isaiaksen ääni käy hellemmäksi. ”Kukaan ei kiinnitä minuun huomiota, koska minä en koe yhteyttä valoon.”

”Mutta edeltäjänikin…”

”Siitäkin minä tiedän. Hänet tapettiin”, Nori sanoo. Hän voi yhtä hyvin paljastaa kaiken. Ei ole enää mitään menetettävää.

Molemmat miehistä hätkähtävät ja kääntyvät Noriin päin. Heidän kätensä ovat yhä yhdessä, Isaiaksen oma silittää Gaelin kämmenselkää.

”Kuinka sinä…”

”Olitko sinä paikalla?”

”Valo näytti sen minulle”, Nori tunnustaa. Se on viimeinen isku. Miehet tuijottavat vuoroin toisiaan, vuoroin Noria. Nori tietää sanoneensa tarpeeksi. Tämän pitäisi riittää.

”Vai niin…”

”Aivan kuten menneiden aikojen ajattelijat”, Gael sanoo eikä Nori ymmärrä lainkaan, mistä mies puhuu. ”Näkyjä ja syvää valoyhteyttä… Uskomatonta. Heitähän ei pitänyt olla enää olemassa.”

”Te siis tiedätte, kuka minä olen.”

”Emme varmaksi”, Isaias huokaa.

”Kyllä tämä minulle varsin selkeältä näyttää. Tämä on jotakin aivan muuta kuin se valhe, jossa me elämme”, Gael huomauttaa.

Valhe, jossa elämme. Nori ajattelee haavoja Gaelin kehossa. Verta, joka valui, koska Gael ei jaksanut enää. Valheenko vuoksi Gaeliinkin sattuu niin paljon? Suurajattelija pysyttelee visusti peittonsa suojissa ja pitää koko kehonsa Norilta piilossa. Ei Nori rohkene sanoa miehelle, että hän on jo nähnyt kaiken, jokaisen pehmeän, satutetun kulman tämän kehosta.

”Valo, johon uskomme, ei ole todellinen”, Isaias sanoo kohottaen katseensa takaisin Noriin. ”Se on totuus kaikessa yksinkertaisuudessaan.”

Norin sisällä lepattaa. Hän ei uskalla avata suutaan.

”Valokivi ei ole alkuperäinen elämänlähteemme. Sen valo ei ole todellista, joten yhteys siihen ei ole todellinen”, Isaias jatkaa. Gael hänen vierellään käy yhä vain hermostuneemmaksi, sormet pyörittelevät peiton kangasta.

”Eli meidän koko yhteiskuntamme…”

”Pyörii valheen ympärillä.” Puhuja on Gael. Äänessä on naurua. ”Minä en ole riittini jälkeen tuntenut valoa missään. Se kaikki, mitä teillä nuorilla on valon kanssa, on pelkkää harhaa. Todellisuudessa maailmamme pimenee.”

”Mutta… Eihän se ole pimeä. Minä tunnen valoa kaikkialla.”

Molemmat miehet ovat hetken hiljaa.

”Sinä, lapsukainen, taidat olla jotakin aivan erityistä”, Gael kuiskaa äänellä, jolla Nori ei ole koskaan kuullut miehen puhuvan.

”Sinä olet jotakin, jota ei pitänyt olla enää olemassa.”