Sinelmä: luku 23

Luku 23: Pimennyt

”Seuraa minua”, Gael sanoo pitäen lyhtyä kädessään. Sinertävä valo hohkaa vasten kolkkoja kiviä, ja Nori tulee joka askeleella tietoisemmaksi siitä, että on Gaelin kanssa kokonaan kaksin. Isaias on pitämässä päivittäistä oppituntiaan, ja Nori lintsaa ensimmäistä kertaa elämässään. Se voi koitua hänelle kalliiksi, mutta hän ei ajattele sitä nyt. Hän ei ole kertonut edes Ranille. Kunpa Rani ei tekisi mitään holtitonta häntä etsiessään.

Kiviset portaat viettävät alaspäin, he kulkevat aivan rotkon reunalla. Nori ei ole koskaan käynyt täällä, tätä aluetta ei suosita. Askeleen päässä odottava kuolema tekee jokaisesta liikkeestä terävän ja varovaisen, eikä Nori nauti sellaisesta. Valonkantajana hän saa olla riittävän varpaillaan muutenkin.

”Muista sitten, että tämä ei välttämättä toimi”, Gael sanoo. Nämä ovat ensimmäisiä kertoja, kun Nori kuulee miehen puhuvan aivan normaalisti. Gaelin terveys on parantunut sitten onnettomuuden. Mies kävelee ja elehtii jo aivan normaalisti, ja Nori tietää sen olevan osittain Ranin valoyhteyden ansiota. Toisaalta Nori on myös todistanut, miten lempeästi Isaias tätä miestä katsoo ja koskee. Jokin siinä pehmentää hänen ajatuksiaan, mutta tekee myös hänet surulliseksi. Kuinka jopa Gael saa jonkun näyttämään niin onnelliselta? Entä hän itse sitten, milloin hän on saanut Koran hymyilemään niin? Tai Ranin? Nori ei anna sen lannistaa itseään, vaikka se saa kylmän juoksemaan suonissa joka kerta, kun hän ajattelee sitä.

”Muistan minä”, Nori sanoo. ”Joku esinekin voisi toimia.”

”Niitäkin on siellä, minne olemme menossa.”

Nori pysyttelee hiljaa. Gael on viemässä häntä paikkaan, jossa hän voi antaa valon kertoa. Paikkaan, jossa mennyt ja uusi kohtaavat, jossa valhe paljastuisi Norille kaikkeudessaan, jos valo tahtoisi sen hänelle paljastaa. Pelkkiä epävarmuuksia. Absrtakteja epävarmuuksia ilman lupauksia kunnollisista vastauksista. Niitähän Norin koko elämä on täynnä.

”Miten on mahdollista, että niin muinainen paikka on yhä olemassa?” Nori kykenee ajattelemaan vain sitä, miten pienelle alueelle heidän elämänsä on keskittynyt. Hän muistelee hänen ja Koran kohtaamispaikkaa ja kaunista, hehkuvaa kukkaa lähellä sitä. Onko senkin kukan hehku pelkkää valhetta? Ja se valo, jota Gael kantaa lampussaan? Norin päässä suhisee.

”Tulet huomaamaan, että on monia sellaisia asioita, joita te valonkantajat ette voisi kuvitella todellisiksi.”

”Sitähän minä olen jo vuosia epäillyt.”

”Sinä olet tosi sinnikäs.” Gaelin äänestä on vaikeaa päätellä, millä sävyllä mies sanansa sanoo.

”On pakko olla, kun elää tällaisessa maailmassa.”

Gael on pitkään hiljaa ja huokaisee sitten.

”Ihailtavaa. Oikeastihan millään ei ole mitään väliä, ei edes sillä, että olet ensimmäinen nuori valonkantaja koskaan, joka saa tietää koko totuuden valosta. Kaikki on merkityksetöntä, kun tietää, ettei valo ole totta. Meidän elämämme ei ole minkään arvoista, me hiivumme ja pimenemme pois. Ehkä se tapahtuu jo sinun elinaikanasi.”

Samassa Nori tietää, miksi Gael halusi päättää elämänsä. Tämän vuoksi. Tämä on syy, miksi mies ei tahdo enää elää. Kaiken merkityksettömyys. Noria pistelee kaikkialta. Mitä muuta Gael piilottaa teatraalisen ulkokuorensa taa? Tietääkö Isaias kaikesta siitä? Miehen täytyy tietää. Ehkä Nori uskaltaa luottaa siihen.

Luolaa ei aluksi ole erottaa. Maasto on samanlaista kuin kylpyalueella, maa viettää alaspäin ja rotko kivisten portaiden vieressä on niin syvä, että sinne ei voi tippua kuolematta. Luola lepää portaiden syrjässä, ei niiden päässä, ja sen suuaukko on kasvanut täyteen jo mustuneita kasveja. Nori hätkähtää. Hän muistaa yhä, miltä valokiven valoa hehkunut kukka oli näyttänyt. Nämä ovat joskus olleet samanlaisia. Nyt niiden suuret terälehdet peittävät salaisuutta. On totta, että tämä maailma on täynnä paikkoja, joissa harva käy, ajatuksia, joita harva ajattelee. Ja nyt Nori on kävelemässä niiden ytimeen. Norin vyölaukussa on teräväksi hiottu puukko. Aivan kaiken varalta.

Gael antaa Norin mennä edeltä. Kuolleiden kukkien seinämä väistää, Nori siirtää mustia lehtiä ja köynnöksiä lempeästi syrjään ja astuu sisään. Nori erottaa muotoja jo ennen kuin Gael osoittaa lampullaan niitä kohti. Luolan seinämät on vuorattu hyllyillä, jotka notkuvat kultakansisia ja kirjailtuja kirjoja. Tämän takia en löydä historiankirjoistamme mitään. Tärkeimmät ovat kaikki täällä.

Kaikki muu juokse yli Norin ymmärryksen. Hän tuijottaa esineitä, joiden käyttötarkoituksesta hänellä ei ole mitään aavistustakaan. Rikkinäisiä, ympyränmuotoisia, miltei Noria suurempia esineitä kiinnitettynä johonkin neliskanttiseen. Suurehko hopeanhohtoinen esine, joka muistuttaa etäisesti kauhaa, mutta on juhlavampi. Entisaikojen esineitä. Sen ajan, kun he elivät vielä maan pinnalla eikä heidän maailmansa ollut sortunut.

”Miten nämä ovat vielä tallessa? Ja näinkin ehjiä…”

”Niitä on säilötty sukupolvelta toiselle. Jotkut ovat säilyneet sellaisinaan.”

”Ja nuo kirjat…”

Gael irvistää.

”Jos minulta kysytään, ne pitäisi polttaa pikimmiten, ja moni on tästä kanssani samaa mieltä. Ne ovat vaarallisia sille perinnölle, jota ylläpidämme.”

”Valheen perinnölle?”

Gael kiristelee hampaitaan. Niin kauniiksi olennoksi hänellä on usein eläimellisiä, raivokkaita ilmeitä. Nori huomaa ajattelevansa sitä lähes aina miehen seurassa.

Nori menee lähemmäs hyllyjä. Hänen koho kehonsa kihelmöi, valo hänessä reagoi kaikkeen siihen, mikä häntä ympäröi. Tällaista tunnetta hänellä ei ole ollut koskaan. Koko luola tuntuu tutulta, vaikka hän ei tiedä esineille nimiä eikä ole koskaan lukenut ensimmäistäkään sivua yhdestäkään kirjasta.

Kauhamainen esine kiiltää hopeisena hyllyn päällä. Nori kuljettaa kättään kirjojen selkämyksillä, ja ne tuntuvat puhuvan hänelle, niiden valo kurottaa häntä kohti. Noria huimaa, kun hän ajattelee, että Gael ei tunne tilassa mitään. Gael on pimeä. Koko maailma on.

Valo tanssii Norin sisällä. Hän tuntee, kuinka kuvio otsassa hehkuu niin, että otsaa polttaa. Kun Norin sormet koskettavat hopeista esinettä, luola katoaa. Kaikki ympäröivä rävähtää kauemmas, on vain näky, joka peittää kaiken, vetää Norin mukaansa.

Näyssä on valkeapukuisia olentoja, samannäköisiä kuin he. Suipot korvat ja pitkät kynnet, ylevä ryhti ja kohotettu leuka. Aivan kuten ajattelijat, mutta pelkissä valkoisissa. Tavallisemmin pukeutunut olento on polvillaan heidän edessään, jotain sataa tämän ylle. Kullanhohtoinen hehku sataa kuin kimaltava pöly suoraan jostakin korkealta. Taivas. Sen täytyy olla taivas, vaikka en ole koskaan nähnyt taivasta. Hopeanhohtoinen esine on kaapuun pukeutuneiden käsissä, ja he ottavat tippuvaa valoa siihen ja annostelevat sitä suoraan polvistuneen kasvoille.

Jostain kuuluu ääni. Olkoon aurinko ja kuu kanssasi.

Kuva päättyy siihen. Seuraa uusi välähdys. Nori ei ehdi vetää happea välissä. Seuraavassa näyssä on pimeämpää. Korkeat pilarit ja rakennuksen seinät näyttävät helmiäisenhohtoiselta. Taivaalla on hopeinen sirppi, ja pelkästään sitä katsomalla Nori tietää hetkensä olevan tässä, tämä se on, hänen valonsa. Se katsoo suoraan häneen ja ymmärtää. Tältä hänen valonsa tuntuu, taivaalla hehkuvalta sirpiltä. Kuu. Minä katson suoraan kuuhun.

Valosuihku ei ole enää yhtä sankka, taivaalta tippuu altaaseen pelkkiä valkeita pisaroita. Valo on käynyt kovin vähäiseksi, se ei tunnu enää samalta. Samat valkopukuiset ovat sitä ihmettelemässä. Nori tuijottaa näkemäänsä niin häkeltyneenä, että jättää miltei huomiotta kaiken takana seisovan kiven. Suuren, heitä suuremman ja kylmää valoa hehkuvan kiven. Heidän elinlähteensä.

”Kauanko valo vielä kestää?” yksi valkopukuisista kysyy.

”Ei enää kauaa. Auringon ja kuun aika on lopussa. Meillä on enää…”

He katsovat toisiaan.

”Varastettu valo.”

He katsovat valokiveen, ja heidän ilmeensä ovat täynnä pettymystä ja pelkoa. Näky päättyy, Nori löytää itsensä polvillaan luolan lattialla. Hänen koko olemuksensa tärisee. Gael katsoo häntä ruskeat silmät suurina.

”Toimiko se todella?”

Nori pystyy ajattelemaan vain kuuta. Sisar taivaalla. Sen läsnäolo tuntui olevan kaikki, mitä hän on koskaan tarvinnut. Kaikki, mitä hän valossa tuntee, tuntuu kuulta. Kuuprinsessa. Kunpa Kora vain tietäisi.

”Se siis toimi…”

Nori kohtaa Gaelin katseen, joka on täynnä vilpitöntä uteliaisuutta. Hetken hän näkee Gaelin sellaisena, mitä miehestä olisi voinut tulla, jos heidän maailmansa ei olisi rakennettu valheelle. Hän ei vihaa näkemäänsä, ei laisinkaan.

”Voit kertoa näkemästäsi ihan rauhassa. Minä puolestani voin todeta, että tuohon ei pysty kukaan, jolla on yhteys valokiveen. Se kaikki on pelkkää paskaa. Sinä olet ihan aito tapaus, mitä hittoa se sitten tarkoittaakin.”

”Onko valo varastettu?” Nori kysyy suoraan. ”Se valo, joka kivessä on – onko se varastettu taivaalta?”

Gaelin ilme kertoo kaiken.

”Vai sen sinä siis näit.”

”Näin, kuinka valosuihku väheni ja valkopukuiset puhuivat varastetusta valosta. Valokivi oli heidän takanaan.”

”Oho, enpä olisi uskonut näkyjen olevan tuollaisia.”

”Oletko sinä koskaan nähnyt näkyjä? Ajattelijoiden väitetään pystyvän siihen.”

Gael on hetken hiljaa ja pudistaa sitten päätään. Häpeä miehen ilmeessä on aitoa ja täysin erilaista kuin silloin, kun Nori yllätti tämän paljaana Isaiaksen viereltä.

”Minä en ole koskaan pystynyt siihen. Osa meistä pystyi kouluikäisenä, mutta se kaikki lakkaa, kun täyttää kahdeksantoista. Siihen saakka on kuin yhteys olisi todellinen.”

”Tämä on…”

”Monimutkaista? Vaikeaa? Voi murunen, kyllä se siitä vielä selkeytyy. Vanhempana olet jo sitä mieltä, että kaikki on niin kovin, kovin yksinkertaista.”

Mitä pitempään Nori Gaelia katsoo, sitä selkeämmin hän tietää, ettei koskaan tahdo miehen kaltaiseksi. Hän ei tahdo olla nelikymppinen ja ajatella, ettei missään ole mitään mieltä. Sellaisessa maailmassa hän ei suostu elämään, vaikka valo olisikin valheellinen.

Nori vetää syvään henkeä. Otsaa polttaa. Hän nousee ylös kaikessa rauhassa.

”Kerrataanpa vielä.”

”Ihmeessä. Meillä ei ole mikään kiire minnekään.”

”Tuo kuulostaa siltä, että aiot tappaa minut”, Nori sanoo naurahtaen kuivasti. Gaelin ilme ei värähdäkään.

”Sinullahan tässä on puukko piilossa.”

Norin suu loksahtaa auki. Gael on terävämpi kuin hän kuvitteli. Suurajattelijaa ei tule aliarvioida.

”Älä huoli, muru, en olisi tullut tänne asti vain hankkiutuakseni sinusta eroon. Minä en sattumoisin ole niitä, jotka kiillottavat valheita kaikkein innokkaimmin. Voit olla ihan huoleti, vaikka eihän se mitään auta, että minä sanon näin.”

Noria kauhistuttaa tilanteessa kaikkein eniten se, että toisessa elämässä hän voisi pitää Gaelista paljonkin. Mies osaa käyttää aivojaan ja on sillä pistelevällä tavalla lähestyttävä, joka viehättää Noria muissa. Jos Gael ei olisi Gael, hän voisi kuvitella ystävystyvänsä tämän kanssa. Kaikkea sitä tulee ajatelleeksi, kun maailma murtuu ympäriltä. Noria itkettää ja naurattaa samaan aikaan.

”Eli… Kaikki se valo, joka meillä on tänäkin päivänä, on alun perin lähtöisin taivaalta. Auringosta ja kuusta. Saduista, joita kerrotaan lapsille.”

Gael nyökkää ja pyörittelee kampaukselta karanutta suortuvaansa.

”Niin. Voisit toki lukea sen myös näistä kymmenistä kirjoista, mutta saat tehdä sen ihan omalla vastuulla myöhemmin. Minä en mieli tulla nähdyksi täällä sinun kanssasi, siitä seuraa minulle enemmän ongelmia kuin sinulle. Joten nopeasti nyt.”

Se siitä ystävystymisestä.

”Näkemäni näyt olivat hyvin selkeitä, mutta valo ei kertonut minulle kaikkea. Miksi valo loppui taivaalta?”

”Koska se varastettiin.”

”Ja miksi se varastettiin?”

”Kas, tässähän se ironia piileekin. Yksi menneiden aikojen ajattelijoista näki näyn, jossa valo loppuu maailmasta. Siitä säikähtäneenä pieni joukko ajattelijoita varasti valoa ja taltioi sitä siihen kiveen, jonka me tunnemme elämämme lähteenä.”

Itsensä toteuttanut ennustus. Nori haukkoo henkeään.

”Tietenkään valoa ei riittänyt enää samalla tavalla, kun se varastettiin. Yhä useampi ajattelija alkoi menettää yhteyttään siihen.”

”Hetkinen. Oliko vain ajattelijoilla yhteys siihen?” Lausuessaan sanan ääneen Nori alkaa hiljalleen ymmärtää, että aikojen alussa sana tarkoitti aivan eri asiaa kuin se, mitä ajattelijat hänelle ovat. Tyhjät ja pimeät rukoukset vastaan jokin aito ja puhdas. Samassa Nori ymmärtää yhä vain paremmin, miksi Gael haluaa kuolla. Silti sanassa on edelleen voimaa. Se on vanhempi kuin se valo, jonka he tuntevat. Nori saa väristyksiä.

”Oli. Kaikki maailmassa oli valon yhdistämää, mutta vain ajattelijat tunsivat sen kaikkialla. Muu kansa kävi valosuihkun alla vahvistamassa valoaan, se oli heille elintärkeää.”

Se selittää hippuina taivaalta sataneen valon Norin näyissä.

”Eli toisin sanoen menneiden aikojen ajattelijat olivat miltei sama asia kuin te valonkantajat olette nyt”, Gael vahvistaa Norin epäilyn. Gaelin koruista helisevä käsi osoittaa yhtä hyllyistä. ”Tuolta löytyy muistiinpanoja siltä ajalta, kun valonkantajat tulivat maailmaan.”

”Mutta mitä sitä ennen tapahtui? Miksi meidän valokivemme murtui?”

Gael huokaisee syvään.

”Hitto teitä nuoria, te kysytte niin paljon kysymyksiä”, Gael sanoo niin teatraaliseen sävyyn, että häntä voisi kuvitella vuosia vanhemmaksi. ”Meillä menee täällä useampi päivä, jos ryhdyn avaamaan kaikkea sinulle.”

”Minä voin tulla tänne itsekin.”

Gael pyöräyttää silmiään.

”Aivan vapaasti, kulti. Joka tapauksessa, kronologisesti ajatellen: sen jälkeen, kun valo varastettiin, se loppui taivaalta. Se on juuri niin yksinkertaista.”

”Eli aurinko ja kuu ovat… poissa? Kuolleet?”

Gael kohauttaa harteitaan.

”Niin kansamme on vuosisatoja uskonut. Sinun olemassaolosi on ensimmäinen asia, joka saa minut ajattelemaan jotakin muuta. Mutta mikäs siinä. Laitetaan kaikki vaan paskaksi, ei minua kiinnosta. Sinä voisit kokeilla rikkoa koko tämän maailman, se voisi olla hauskaa. Sinussa on riittävästi sisua siihen.”

Nori tuijottaa käsiään. Hän on pelkkä pieni valonkantaja. Ei edes erityisen taitava sellainen. Ja nyt hän kantaa jotakin näin suurta sisällään. Hän ajattelee kuuta, joka tuntui tutummalta kuin mikään, mitä hän on koskaan kokenut. Niin sen täytyy olla. Se, johon hän tuntee yhteyttä, ei ole valokivi. Se on kuu. Missä kuu sitten onkin.

”Kuu ja aurinko kuolivat, se siitä, siihen loppui se maailma. Sitten porukka eli varastetun valon voimin, ja kauan elikin, niin kauan, että muuta ei enää tiedetty. Oli vain valokivi.”

Nori haukkoo jälleen henkeä, mutta ei sano mitään. Muuta ei enää tiedetty. Eihän hänkään tiennyt, ei ennen tätä. Niin tarkoin totuutta on varjeltu.

”Mutta ei valo ole samanlaista, kun se on varastettu. Ei valo kuulunut kiveen vaan taivaalle. Sellaista se on, kun ryhtyy kopeloimaan kohtaloa. Mitä idiootteja. Maksamme esi-isiemme virheistä.”

Nori ei voi sanoa siihen mitään.

”Joten maailma alkoi pimetä. Varastettu valo piti kaiken kasassa jonkin aikaa, mutta asiat pimenivät yksi kerrallaan. Lopulta ajattelijoitakaan ei enää syntynyt. Ei syntynyt lapsia hehkuva kuvio otsassaan. Oli pelkkää pimeää. Ja sitten maailma romahti. Sen pituinen se, kiitos satuhetkestä.”

Gael lyö kätensä yhteen.

”Minä lähden nyt takaisin kiillottamaan valhetta ja vaatimaan viattomilta lapsukaisilta rukoilua. Koetahan pärjätä. Muista, että pääset hengestäsi, jos kerrot mistään tästä koskaan kenellekään. Mutta kuten sanoin, melkein tekisi mieli nähdä, kun yrität.”

Nori tuijottaa täysin ääneti korujensa ja kalliiden vaatteidensa suojaamaa Gaelia. Mies on kaiken tämän turmelema, ja ensimmäistä kertaa Nori tuntee siitä surua.

”Gael…”

Mies kallistaa päätään. Nori ei ole varma, uskaltaako avata suutaan.

”No? Tahdotko tietää vielä jotakin? Sen kun jäät tänne pyörittelemään kirjoja. Varoitan – täällä käy muitakin. Sellaisia, joita kiinnostaa paljon enemmän kuin minua. Sinut raadellaan palasiksi, eikä se olisi kovin kivaa sinulle. Vaikka mitä minä siitä välitän. Tee, mitä tahdot.”

”Gael, milloin sinä satutit itseäsi ensimmäisen kerran?”

Gael jäätyy. Suojaus pettää täysin, pahemmin kuin Nori osasi koskaan kuvitella. Teatraaliset kuolevat, ruskeat silmät seisovat suurina päässä. Näin paljaana Nori ei ole miestä vielä nähnyt.

”E-… näitkö sinä silloin, kun…”

”Aiemmin. Sain näyn, kun koskin…” Nori nielaisee. ”Kun koskin sinun vereesi.”

Gael säpsähtää. Nori sai reaktionsa. Hän tahtoi vain nähdä, että Gaelissa on vielä jotakin inhimillistä jäljellä.

”Kaiken ei tarvitse olla merkityksetöntä”, Nori kuiskaa, eikä tiedä sanooko sen enemmän itselleen vai edessään seisovalle miehelle. ”Me voimme vielä murtaa tämän. Näen, miksi valhetta halutaan ylläpitää. Tulen ymmärtämään vielä enemmän, mitä pitempään tätä kaikkea katson ja todistan. Mutta sen ei tarvitse olla turhaa. Minä tunnen aitoa, oikeaa valoa, ja aion palauttaa sen kaikille. Keinolla millä hyvänsä. Meidän ei tavitse enää glorifioida valonkantajia, me voimme saada valon takaisin, ihan todellisen valon. Teen kaikkeni sen eteen.”

Gaelin suu avautuu ja sulkeutuu ja avautuu jälleen.

”M-… Miten sinä muka yksin sellaiseen pystyisit? Tätä valhetta on ylläpidetty niin kauan, että elinkeinommekin pyörivät sen ympärillä.”

”Tiedän sen. Minulla ei ole mitään muuta kuin luja tahto, ja ymmärrän, ettei se voi millään riittää vuosisatojen valhetta vastaan. Mutta minulla on myös valo, enkä minä ole yksin.”

Gael empii jälleen.

”Yritä sitten.” Ääni ei ole ivallinen. Se on ohut kuin kalvo, hauras kuin nuori lapsi.

”Minä yritän.”

”Kuule, Gael…”

”Niin?”

”Pidäthän huolta itsestäsi?”

Miehen ilme on täysin lohduton.

”Minä… minä vain…”

”Isaias uskoo sinuun. Hän rakastaa sinua aidosti, sen näkee hänestä. Eikä tämä maailma ole pimeä paikka, ei aidosti, ei niin kauan, kun kykenemme tuntemaan jotakin sellaista.”

Varovainen hymy kiipeää Gaelin huulille. Nori uskoo sen olevan ensimmäinen aito hymy, jonka hän on miehen kasvoilla nähnyt. Se tekee hänestä sataverroin kauniimman.

Nori on aikeissa avata vielä suunsa, kun ulkoa kuuluu ääniä. Portaikossa on joku. Kauhun jäykistämänä Gael osoittaa lähimpään piiloon, joka on merkillisen, pyörällisen esineen takana. Nori kyyristyy ja pysyttelee niin pienenä kuin pystyy. Sydän sykkii niin lujaa, että Nori pelkää tulijankin kuulevan sen.

”Kas, Gael”, sanoo tumma, matala ääni. ”Sinua ei olekaan hetkeen näkynyt täällä.”

”Hei vain, suurmestari. Siitä on aikaa.”