Luku 40: Anteeksianto
Nori katsoo silmiin miestä, joka on riistänyt hänen rakkaansa hengen. Miestä, jota hänen paras ystävänsä rakastaa kokonaisen auringon voimalla. Nori on keinoton ja sanaton tämän edessä. Beth ei ole julma, sen Nori tietää valmiiksi. Kaikelle on aina syynsä. Silti Nori näkee vain rakkaansa itkemässä kipuaan pois. Hän ei kykene lopettamaan Koran haavojen ajattelua, Koran kyynelten, kaiken sen pahan, jota poika ei koskaan päässyt pakoon, koska tämä mies hänen edessään päätti pojan elämän.
”Kiitos, kun tulit luokseni. Kiitos luottamuksesta. Minä tahdon olla sinulle rehellinen. Tapoin Koran tietäen, mitä tein. Se olin minä. Katsoin häntä silmiin, kun hän kuoli.”
Norin sisällä on aivan hiljaista.
”Tämä kaikki on vellonut sisälläni kuin musta spiraali. Ei vain hänen kuolemansa, vaan kaikki se, joka siihen johti. Nori, sinä olet nyt ajattelija.” Beth vetää syvään henkeä. ”Sinun on hyvä tietää asioista, jotka pitivät yhteiskuntaamme kasassa tuolla maan alla. On sellaisia asioita, joista sinä et tiedä, kun autat muita valon kanssa. Silti ne ovat siellä, ja ne vaikuttavat kaikkeen koko ajan.”
Kun Beth avaa suunsa, Nori kuuntelee. Ensin Nori ajattelee, että mikään, mitä mies sanoisi, ei saisi häntä enää avautumaan kuorestaan. Sitten Beth pudottaa hänen syliinsä sellaisia sanoja, jotka saavat hänet tuijottamaan miestä mykistyneenä.
Ingvar. Kaikki johtui aina Ingvarista.
Mitä pitempään Nori Bethiä kuuntelee, sitä selkeämmin hän ymmärtää, että mikään tästä ei koskaan ollut miehen vika. Hän ei voi etsiä syyllisiä. On vain tekoja, asioita, jotka tapahtuvat, ja kaikki riippuu siitä, kuinka he kantavat seuraukset.
Norin koko ruumis tuntuu raskaalta. Kaikki ne vuodet hän piteli Koraa tietämättä, että neljäkymmentä vuotta vanhempi mies teki samoin. Koraa oli suudeltu ja koskettu paikoista, joita hän kosketti kaikki ne vuodet tietämättä siitä mitään.
Ja Beth. Mies kertoo itsestään täristen ja vetäen syvään henkeä, mutta tämä kertoo silti. Nori huomaa kunnioituksen läikehtivän sisällään. Beth ei pysty katsomaan häntä silmiin, tämä tuijottaa puupöytään hioutuneita kuvioita, mutta tämä puhuu silti omalla äänellään. Nori ei koskaan pystyisi sellaiseen, jos olisi kokenut saman.
”Joten… Rohkenisin tulkita siten, että sen pojan äiti ei kaihtanut keinoja tehdä lapsestaan pelastajaa”, Beth huokaa lopulta. ”En tiedä, kauanko Kora eli Ingvarin leluna. Ingvarin tuntien…”
Nori värähtää.
”En tahdo puolustella tekojani. Haluan kuitenkin, että tiedät, etten tappanut Koraa sen vuoksi, millainen historia hänellä oli Ingvarin kanssa. Tein sen yksinomaan Ranin turvallisuuden vuoksi. Jos suhteemme olisi tullut silloin julki…”
Nori tietää kyllä. Kyyneleet putoilevat poskille, kivulla ei ole hänelle sanoja. Hän vain nyökkää. Hän ei voi vihata tätä miestä. Vihdoin hän ymmärtää, miksi Beth oli mestarina aina niin etäinen. Viimein hän ymmärtää, millaisen todellisuuden Rani joutui kohtaamaan. Hien ja lian. Kivun sen alla.
”Sinulla on täysi oikeus vihata minua ja olla koskaan puhumatta minulle, mutta toivon, että olet Ranille rehellinen. Rani on ollut kovin allapäin, kun ei ole voinut tukea sinua tämän surun äärellä.”
Nori nielaisee. Hän tietää, että on huono tässä. Suhteissa. Ystävyydessä. Rakkaudessakin.
”Minulla ei ole ollut sanoja puhua tästä hänelle”, Nori sanoo lopulta hiljaa. ”Olisin tahtonut kertoa jo kauan sitten. Mutta Koran äiti…”
”Ymmärrän. Minäkään en ole hyvä puhumisessa.”
”Tietääkö Rani kaikesta tästä?”
Beth nyökkää.
”Ranilla on ollut jaksamista minun kanssani”, Beth huokaa. ”Hän on kovin kärsivällinen.”
”Hän on päättäväisin persoona, jonka tunnen”, Nori tunnustaa. ”Mutta Beth, minä…”
Mitä Nori voisi sanoa? Ei ole tämän miehen syytä, että Koran valo sammui. Se oli sammunut jo kauan sitten. On vaarallista ajatella, että Koralla olisi voinut olla toivoa. Silloin suru murskaisi Norin alleen.
”Minä en syytä sinua mistään. En ole vihainen sinulle.”
”Kiitos, mutta sinä saisit syyttää.”
”En voi elää katkeruuden kanssa. Mieluummin annan sinulle mahdollisuuden.”
”Ei sinun tarvitse yrittää sietää rakkaasi tappajaa siksi, että Rani on kanssani.”
”Et sinä ole mikään tappaja, Beth. Tällä päätöksellä ei ole mitään tekemistä Ranin kanssa. Minä itse tahdon kohdata sinut uudelleen. Sinuna itsenäsi.”
Nori nousee ylös ja ojentaa miehelle kätensä. Beth tärisee yhä. Nori tahtoo miehen tietävän, ettei hän näe tätä pelkkänä uhrina. Tämä ei ole sääliä, tämä on tasavertaisuutta. Inhimillisyyttä. Sääli on myrkkyä satutetun haavoille.
Kun Beth tarttuu Norin käteen, Nori tietää tehneensä oikein.
*
Polku viettää ylöspäin, Nori ei ole aivan varma suunnasta. Hän antaa valon kertoa sen. Kun yhteys hänen sisällään vahvistuu, hän tietää olevansa oikean takana. Kiviset portaat ja raskas, suuri ovi. Jos Nori avaisi sen, paluuta entiseen ei olisi. Bethin sanat kaikuvat Norin sisällä, hänen on pakko tehdä tämä, hänen täytyy. Koputus. Toinen. Nori vetää henkeä. Hän ei tullut tänne kostamaan.
Oven avaa lyhyt, tumma nainen, joka on kietonut paksun tukkansa leteille pään päälle. Nori ei ole koskaan nähnyt naista. Hän ei ole edes kuvitellut tätä mielessään. Hänelle nainen on ollut vain satunnainen joku, joka asui kylässä ja satutti hänen rakastaan. Koran äidillä ei pitänyt olla kasvoja.
Nori tuntee pistelyä kehossaan. Nainen on tavallinen. Aivan tavallinen. Nuo pienet kädet ovat hakanneet Koran selän verille. Tuo keho on pidellyt Koraa aloillaan. Nori ei tunne siitä mitään. Kuvat eivät yhdisty. Hän ei osaa kuvitella sitä, vaikka tietää sen todeksi.
Nori kutsuu itsensä sisään, vetää oven kiinni perässään. Hän on naista vain hivenen pitempi, jotta voi katsoa tätä alaspäin.
”Mikä”, Nori sanoo pehmeästi, ”ajaa aikuisen naisen antamaan oman poikansa hyväksikäyttäjälle vapaaehtoisesti?”
Nori pitää äänensä vakaana. Ymmärrys leviää naisen kasvoille. Norin raivo kasvaa joka sanalla. Hän antaa sen tulla, sykkiä ruumiissaan kuin valo. Sillä on kaikki oikeus tehdä niin.
Kauhu peittää naisen ilmeen vain muutamaksi sekunniksi. Sitten huulet kovettuvat suoraksi viivaksi, silmät siristyvät. Nori tietää, ettei tästä tulisi helppoa. Norilla on jo kaikki vastaukset, hän tietää kyllä, mikä tätä naista ajaa, mutta hän tahtoo nähdä sen tämän kasvoilta. Hän tahtoo nähdä, painaa sen mieleensä ja kävellä sitten pois.
Ylpeys tekee naisesta virittyneen, jokainen ele on jäykkä ja varovainen.
”Etkös sinä ole toinen niistä lapsista, jotka rupesivat leikkimään ajattelijaa?”
”Vastaa kysymykseeni.”
Nainen nauraa rahisevaa naurua. Nori ei jaksa tuntea sääliä.
”Noin nuori. Kuvittelet varmaan tietäväsi jotain, kun valo leikkii nyt kanssasi.”
Naista pelottaa. Raivo Norin sisällä tasoittuu, pehmentyy. Nainen on pelkästään säälittävä. Ei kukaan sellainen, joka tekisi mieli liiskata pienemmäksi kuin tämä jo on.
Norin ei tarvitse toistaa kysymystään. Hiljaisuus laskeutuu, nainen tietää kyllä, ettei voi paeta.
”Kyllähän sinä varmasti tiedät, että teidät kaikki myytiin koulutussysteemille. Teidän vanhempanne saivat sitä paremman aseman, mitä taitavampi heidän valonkantajansa oli.”
Nori tietää kyllä. Hän ei ole aikoihin ajatellut, että hänellä oli joskus vanhemmat. Niinköhän he saivat koskaan sen, mitä halusivat.
”Minä vain keksin jotakin luovempaa. Suurmestarin taipumuksista ei hiiskuttu, mutta tietyissä piireissä…” Naisen kasvoille leviää valoton hymy. ”Päätin kokeilla. Tiesin, että se mies olisi voinut tehdä lapsestani pelastajan. Yksi lapsi sinne tai tänne, se on pieni hinta siitä, millaisia ovia pelastajan äitiys avaa.”
”Sinä hakkasit häntä.”
Nainen säpsähtää. Tuli leimahtaa mustissa silmissä.
”Kuka sinä olit minun lapselleni?”
Rakastan sinua, oma kuuprinsessani. Näkisipä Kora Norin nyt. Nori sulkee hetkeksi silmänsä, ajattelee valoa sisällään. Kaikki valo on yhteydessä. Koran valo kulkee ikuisesti hänen kanssaan, hän kantaa poikaa matkassaan joka askeleella.
”Minä rakastan Koraa, eikä hän ole sinun lapsesi. Hän ei tule enää koskaan olemaan lapsesi. Tämän jälkeen hän saa levätä rauhassa.”
Nori menee lähemmäs. Valo voimistuu. Hän voisi murskata naisen valon, koskettaa sitä ja puristaa sen palasiksi, mutta se maksaisi hänelle jotakin. Eikä hän ole sellainen. Hän joutuu muistuttamaan siitä itseään, kun raivo mustenee hänen sisällään. Tämä nainen on kaiken aikaa tiennyt, mitä tekee. Kora oli hänelle väline, pelkkä lelu.
”Sinä satutit omaa poikaasi, koska hän ei kyennyt olemaan sitä, mitä häneltä halusit. Me salasimme suhteemme kaiki nämä vuodet, ettei hän olisi joutunut kärsimään siitä. Kora oli yksinäinen. Tiesitkö koskaan, että hän olisi vain halunnut ystäviä? Aitoja, läheisiä ystäviä? Hän ei voinut saada sellaisia, koska sinä olisit satuttanut heitä.”
Noria oksettaa katsoa naista suoraan. Tämä pieni olento on ohjaillut hänenkin elämäänsä, ja hän tahtoo vain päästää tämän pois. Nori tarttuu naista kauluksesta ja painaa tämän vasten seinää. Koko kehossa tykyttää.
”Minun tekisi mieli hakata sinut. Satuttaa niin lujaa, että et enää kävelisi.”
Valo antaa Norille voimakkaan olon. Se läikkyy kaikkialla. Hän tuntee valon naisessa, hän erottaa, miten se pienenee hänen omansa tieltä. Noria vapisuttaa, kaikkea on paljon, hän tahtoo tuhota tämän naisen niin paljon, että se pelottaa. Pelko haisee ilmassa. Nori katsoo naista silmiin ja erottaa niistä kuvajaisensa. Tämä ei ole hän. Hän ei ole tällainen. Tuo tyttö on joku muu.
Nori päästää irti. Nainen luisuu seinää vasten lattialle ja huohottaa. Vasta silloin Nori erottaa kauhun tämän ilmeessä. Hän olisi todella voinut murskata valon naisessa. Hän vetää syvään henkeä. Hän ei ole tällainen. Tämän pitemmälle hän ei menisi, ei nyt eikä koskaan.
”Hirviö. Se sinä olet. Kansa palvoo hirviötä…” nainen sihisee.
”Minä en valinnut tätä. En valinnut kuuta, en valinnut olla pelastaja, minä vain synnyin ja tein sen, mitä oli pakko. En ole joku, jota voi vain palvoa.”
Nainen katsoo häntä kauhun sumentamin silmin.
”Minä teen vain osani tässä maailmassa. Taistelen sen eteen, että kaltaisiasi vanhempia ei tule enää koskaan. Sinä tuhosit Koran, annoit hänet hyväksikäyttäjälle ja pahoinpitelit häntä. En toivo sinulle mitään hyvää. Jos minulle koskaan paljastuu, että hankit vielä lapsia tai kohtelet jotakuta muuta kuten Koraa, minä tapan sinut. Revin sinut kappaleiksi. Tiedä se.”
Nori kävelee pois. Kokonaan, kauttaaltaan, hän ei palaisi tähän enää koskaan. Hän ottaa Koran muiston sydämeensä, painaa sen sinne ja päästää kivun pois. Nainen saisi sen kokonaan. Hän ei tahdo sitä enää. Nori on kipunsa kantanut. Tässä on tarpeeksi, hiljaisuudessa heidän välillään. Hänen ei tarvitse nähdä tätä naista enää koskaan.
Kun Nori kävelee raikkaaseen ilmaan ja tuntee auringon hyväilyn ihollaan, hän ei tunne itseään lainkaan vahvemmaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti