Epilogi: Lupaus
Maailma on kaunis sinä yönä. Vuodet ovat vierineet, jättäneet merkkejään maailmaan. Temppeli on tyhjentynyt, tavallinen kansa on jo käynyt kastautumassa valosuihkuun. Rani ja Nori ovat opastaneet heitä, antaneet heidän vastaanottaa auringon ja kuun hehkun. Se on heidän tapansa pysyä yhteydessä valoon yhä edelleen. Silti Rani ja Nori ovat ainoat, jotka tuntevat valon kaikkialla, näkevät välähdyksiä ja tuntevat kuvion otsassaan hehkuvan.
Rani istuu temppelin portailla ja katsoo kuuta, jonka säteet loistavat alas maailmaan. Nori suorastaan säkenöi, tyttö imee yötä itseensä ja hymyilee. Kaikki on mennyt viimeaikoina hyvin, heidän työnsä on rutinoitunut eikä kukaan enää kysy, miksi valokivi on poissa ja aurinko ja kuu jälleen täällä. Ranilla ja Norilla ei ole siihen vastauksia, he ovat kaksin ihmeen kanssa. Vain he ovat syntyneet yhteys maailmaan rinnassaan, eikä heillä silti ole sen enempää vastauksia kuin muillakaan.
Kun Rani erottaa tutun, pitkän hahmon kauempaa tieltä, hymy kiirii hänen kasvoilleen. Bethillä on musta, laahaava asu ja korsetti. Asu on ylhäältä läpinäkyvä, eikä mies olisi koskaan pitänyt sellaista vuosia sitten. Silloin Beth piilotti kaiken itsestään. Nyt Rani katsoo, kuinka hänen rakkaansa astelee kiire jaloissaan hänen luokseen eikä tällä ole enää tarvetta peittää itseään maailmalta. Beth ei ole enää aikoihin ollut joku, joka pelkää.
Silti miehen keltaisissa silmissä kiiltää huoli.
”Tulkaa katsomaan, jotakin ihmeellistä on tapahtunut”, Beth henkäisee.
Rani ja Nori vaihtavat katseita. Rani nousee ylös ja tarttuu Bethiä kädestä.
”Onko kaikki kunnossa?”
”On, kaikki on hyvin”, Beth sanoo. ”Tulkaa katsomaan, tämä… tämä on uskomatonta.”
Rani ja Nori seuraavat Bethiä halki katujen. Lyhtyjä on sytytetty ympäriinsä, kaikki ovat tehneet kotinsa tähän maailmaan. Taloja on ehostettu, kauppoja perustettu, kaikki asettuu hiljalleen uomiinsa. Beth johdattaa heidät tavalliseen, kiviseinäiseen taloon, jonka portaille on asetettu lyhty loistamaan.
Sisällä on väkeä. Rani erottaa Gaelin ja Isaiaksen kehdon ääreltä. Paikalla seisoo myös muita entisiä ajattelijoita. Rani kävelee lähemmäs Nori kannoillaan. Kehdon kyljessä istuu nuori nainen, joka silittää tarkoin peiteltyä lasta.
Ranin sydän hakkaa, valo hänen sisällään tietää jo.
”Ajattelijat, tulkaa katsomaan”, nainen sanoo, ja viimein Rani muistaa, että nykyään sanalla tarkoitetaan heitä. He ovat ainoat.
Rani kumartuu kohti kehtoa. Kirkas hehku paljastaa jo, mitä on tapahtunut. Vauva on pieni, aivan pieni ja uusi tähän maailmaan. Silti tämän otsaan on piirtynyt kuvio, joka hehkuu. Uusi ajattelija. Valonkantaja. Lapsi kurottaa pikkuisia käsiään kohti Rania ja Noria kuin aistisi heidät ainoiksi kaltaisikseen.
Kaikki tilassa katsovat heitä. Rani tuntee kyynelten kohoavan silmiinsä. Norin reaktio on identtinen. He molemmat tietävät, mitä tämä merkitsee. He eivät ole enää ainoat. Syntyy lisää kansaa, joka tuntee yhteyttä valoon kuten hekin. Rani tarttuu Noria kädestä ja jää tuijottamaan kehdossa lepäävää pientä ihmettä, lupausta huomisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti