Luku 6: Romahdus
Usean tavallisen päivän jälkeen Nori joutuu hyväksymään sen tosiasian, että heillä on jälleen rukoussessio ajattelijoiden kanssa. Ajattelijat hehkuvine otsakuvioineen ovat kokoontuneet kauniiksi riviksi suurimman rukousluolan taustalle. Rani on ollut merkillisen hiljainen Koran ja valokiven kanssa sattuneen jälkeen, joten Nori tyytyy pitämään ajatukset itsellään.
Kaikki ajattelijat näyttävät samalta, mutta Gael on heistä ehdottomasti näyttävin. Edes suurajattelija, se, joka johtaa kaikkia sessioita, ei ole koristautunut yhtä kirkkaasti. Gael on verholtu kultaan ja kalliisiin kankaisiin. Mies olisi varmasti tavattoman kaunis, jos hänen ylimielinen ilmeensä ei tekisi hänen kasvoistaan vaikeita katsoa.
”Valoa on kaikessa, mitä on. Ilman sitä me emme elä.”
Tuttuja, kuluneita mantroja, jotka kuka tahansa täällä osaisi ulkoa. Nori sulkee korvansa puoliksi ja seuraa muita. Kora on asettautunut kauemmas heistä eikä vilkuilekaan Raniin päin. Hyvä.
”Tänään me rukoilemme sen valon puolesta, jonka menetimme.”
Tällaiset sessiot ovat raskaimpia.
”Meidän kansallamme oli valokivi. Me olemme sen valosta syntyneet ja sen valoa koko maailma kansaa sisällään. Sitä ei voi nähdä, mutta sen voi tuntea.”
Nori tahtoisi huokaista syvään.
”Meidän valomme ei kuitenkaan kestänyt. Maailma alkoi pimetä yksi asia kerrallaan, me ajattelijat emme enää tunteneet valoa kaikessa, mitä on. Tavallinen kansa pimeni kokonaan, pimeys toi mukanaan sairauksia ja surua. Pimeys valtasi alaa ja kivemme ei enää kestänyt. Sen vuoksi me ummistamme tänään silmämme ja rukoilemme. Emme pimeyden, vaan menetetyn valon vuoksi.”
Nori sulkee vastahakoisesti silmänsä. Hän ei kaipaa ylimääräistä historiantuntia merkityksettömillä rukouksilla höystettynä.
Suurajattelija jatkaa vielä. Hänen äänensä alkaa vapista päistään. Norin tekisi mieli nauraa. Mies laittaa kaiken peliin kuulostaakseen aidosti surevalta. Ajattelijoissa aitoa ei ole muuta kuin heidän kultakorunsa ja kalliin langoin kirjaillut kaapunsa.
”Kansamme vaeltaa maan alla, koska valokivi, elämänlähteemme, meni rikki. Me emme vielä tänäkään päivänä tiedä, mikä sen rikkoi. Sukupolvi sukupolvelta olemme kulkeneet pimeässä vain valonkantajat turvanamme. Valonkantajat ilmaantuivat keskuuteemme, jotta me vielä pelastuisimme. Jotta sortumakohta antaisi myöten ja pääsisimme takaisin maan pinnalle. Jotta valokivemme olisi jälleen ehjä. Jotta…”
Lause katkeaa. Nori avaa silmänsä samalla sekunnilla, kun mies putoaa polvilleen ja huutaa. Hiljaisuus huudon reunoilla on kuolettava. Kaikki vain tuijottavat. Gael miehen vierellä näyttää ensimmäistä kertaa koskaan merkkejä järkytyksestä. Kauhu tämän kasvoilla on käsin kosketettavissa. Silti Gaelkin lamaantuu siinä missä kaikki muutkin. Kukaan ei kykene edes räpyttelemään, niin syvältä suurajattelijan viiltää.
Rukoussessio katkeaa siihen. Suurajattelijan kasvot nykivät, kyyneleet juoksevat poskilla, mutta eivät kuten itkevällä. Kohtaus riepottelee miestä joka suuntaan, ja hetken Nori kuvittelee jonkun yrittävän tuhota tämän valoa. Sitten suurajattelija avaa suunsa.
”Valhetta! Valhetta kaikki!”
Nori, joka pysyy aina rauhallisena, säpsähtää. Hänen sydämensä sykkii niin lujaa, että hän pelkää sen hajoavan. Jokin miehen kauhussa on liikaa katsottavaksi. Sellaista ei pitäisi kenenkään todistaa, ei näin läheltä.
”Nämä sanat… nämä samat, turhat mantrat… Me olemme sokeita kaikki! Koko maailma! Me elämme valheessa, tekin nuoret tulette sen vielä huomaamaan! Kaikki on valhetta, mikään ei ole totta, ei edes valo, me elämme valheessa…”
Lisää huutoa. Vasta silloin mieheen tartutaan. Kaksi muuta ajattelijaa nappaa miestä harteista ja raahaa tämän pois luolasta oppilaiden tuijottaen häkeltyneenä tämän perään. Mies tempoilee kuin kuumeinen ja huutaa yhä kaiken olevan valhetta. Sanoista on yhä hankalampaa saada selvää. Niistä tulee pelkkää sumua, joka haihtuu pois miehen kaikotessa luolasta.
Hiljaisuus on rikkoutumaton. Gael seisoo kaikkien edessä hetken täysin suojattomana. Nori ehtii nähdä miehen kauhun sellaisena kuin se on. Raakana ja paljaana. Sitten Gael vetää hymyn huulilleen ja ristii pitkäsormiset kätensä. Hymy on pelkkä naamio. Siinä ei ole samaa ylemmyyttä kuin yleensä.
”Kas, miten odottamaton välikohtaus”, Gael sanoo niin rauhallisella äänellä, että se piirtää kylmiä väreitä Norissa. ”Minun on ikäväkseni todettava, että arvoisan suurajattelijan terveys on ollut viimeaikoina suurella koetuksella. Katsokaas, kun teidän rukouksenne eivät ole auttaneet. Me olemme täällä vielä. Maan alla ilman toimivaa valokiveä, johon tuntea yhteyttä.”
Nori kiristelee hampaitaan. Gael on varmasti syntynyt syyllistämään. Se käy häneltä yhtä luonnollisesti kuin hengittäminen. Nori uskoisi miehen kovaan ulkokuoreen ellei olisi ohikiitävän hetken nähnyt sen läpi. Gael kätkee silmittömän kauhunsa pehmeisiin, rauhallisiin sanoihin ja tihkuvaan syyllistykseen.
”Tätä kansamme nykyinen elintila teettää. Kipua ja päättymätöntä kärsimystä. Tällaisia kohtaloita keskuudestamme nousee, jos emme rukoile. Painakaamme siis silmät kiinni ja kohdistakaamme ajatuksemme meitä kaikkia koskettavaan valoon.”
Session jälkeen kaikki ovat aivan hiljaa. Nori vaihtaa Ranin kanssa pikaisen katseen vain pysyäkseen kartalla siitä, että ystävä ajattelee samaa kuin hänkin. Gaelin reaktio oli nopea, aivan liian nopea, sanat liian sulavia. Mitä suurajattelija olikaan sanonut? Valhetta. Kaikki on valhetta. Noria puistattaa. Kukaan ei ole koskaan sanonut mitään sellaista. Ajattelijoiden rukouksiin Nori ei ole koskaan uskonut, mutta että kaikki olisi valhetta. Siinä on yksi ajatus liikaa Norin päähän.
”Ja mitähän hittoa se tuo oli?” sanoo Kora ensimmäisenä. Kukaan ei ole vielä luikkinut omiin luoliinsa, kaikki seisovat saman hämmennyksen lamaannuttamina paikallaan. Edes Koran äänessä ei ole tyypillistä uhmaa.
”Aivan sekaisin päästään. Sen siitä saa, kun kuvittelee liikoja itsestään”, Kora huokaa.
Ei. Kyseessä on jotain aivan muuta. Suurajattelija ei ole koskaan osoittanut pienintäkään merkkiä hajoamisesta. Sellaisia sanoja ei päästetä ulos hetken mielijohteesta. Hetkeen kukaan ei uskalla liikahtaa mihinkään suuntaan. Sitten Kora tuhahtaa, pudistaa päätään ja kävelee pois. Vasta sitten muut oppilaat siirtyvät omiin oloihinsa.
Kotiluolassa Nori avaa suunsa oitis.
”Se ei ollut mikään vahinko tai mielen heikkoutta. Ei tuollaisia sanoja sanota huvikseen.”
Rani nyökkäilee.
”Miltä se sinusta tuntui?”
”Romahdukselta ennen kaikkea. Mutta ei tuollaista romahdusta saada tyhjästä. Onko suurajattelija kenties pimentynyt? En ole nähnyt muun kuin pimentymisen aiheuttavan tuollaista.”
Pimentyminen. Se, kun valoa kerran kantanut ei enää koskaan koe yhteyttä valoon. Sitä tapahtuu monille vanhemmiten. Nuorilla yhteys on voimakkain, siksi heihin keskitytään. Nori nyökkää hiljaa.
”Se on täysin mahdollista. Mutta miksi siitä ei kerrottu? Miten mies saisi jatkaa virassaan, jos hän on pimentynyt? Sehän se vasta valhe olisikin.”
Ranin silmät seisovat päässä.
”Tiedätkö, Nori… Minusta tuntuu, että me olemme jonkin suuren äärellä.”
”Tämä on aivan liian hämärää ollakseen yksinkertaista. Meidän täytyy tutkia tätä. Piilossa.”
Rani nyökkää jälleen.
”Emme toki voi tietää, onko mies varmasti pimentynyt. Se on vain hyvin todennäköistä.”
”Niinköhän hänet laitetaan virastaan?”
”Melko varmasti…”
”Mitähän me todella oikein juuri todistimme?” Rani kysyy hiljaa.
Nori ei tiedä vastausta. Hän tietää vain, että jokin hänen sisällään on auennut eikä enää suostu sulkeutumaan. Ovi johonkin suureen ja vieraaseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti