Nori istuu tutun luolan perällä jalat ristissä. Rani on taas jäänyt jälkeen. Huoli kalvaa Norin sydäntä, kun hän ajattelee ystäväänsä Gaelin arvioivan silmän alla. Aivan kuin olisi Ranin vika, että joku päätti katkerana haavoittaa hänen otsaansa hänen ollessa lapsi. Rani oli lapsena ennätyksellisen taitava. Rani kantaa seurauksia jonkun kateudesta kuin avohaavaa. Kuka tahansa voi koska tahansa iskeä kyntensä siihen varoittamatta. Täällä kaikilla on oikeus toisen kipuun.
Se saa Norin miettimään maailmaa, jossa he elävät. He ovat valonkantajia. Niitä, jotka syntyvät yhteyden kanssa. Valo on kaikessa, valo on kaikki. Heidän olemassaolonsa perusta. Valo on peräisin kivestä, joka sortui. Suuresta kylmähehkuisesta kivestä, joka kannatteli koko maailmaa. Nori on lukenut kirjan toisensa perään, kysynyt kymmenesti aikuisilta, mutta kukaan ei koskaan ole osannut kertoa, miksi kivi meni rikki ja rikkoi maailman samalla. Syitä siihen ei tiedetä. Siitä on jo satoja vuosia. Se elämä, jota kansa nyt elää valonkantajineen ja heidän koulutuksineen, on elämää valon rippeissä.
Yhteys valoon perustuu siihen, mitä valonkantaja tuntee. Joskus se naurattaa ja itkettää Noria samaan aikaan. Kaikessa on valoa. Kaikessa pitäisi olla valoa. Sisäistä valoa, joka liittää osaksi kaikkeutta. Mitä enemmän Nori sitä miettii, sitä enemmän se kuulostaa ajattelijoiden keinolta saada kansa rukoilemaan heidän kanssaan. Nori tuntee valon, kyllä. On aina tuntenut. Kun hän sulkee silmänsä, hän saattaa nähdä kuvia. Näkyjä sieltä täältä, välähdyksiä kaikesta, mitä valo on koskettanut. Mennyttä ja tulevaa. Ja nykyistä. Nori saattaa tuntea valon läsnäolon lähes kaikessa, mikä heitä ympäröi.
”Huh, pääsinpäs livistämään”, kuuluu Ranin pirteä ääni luolan suulta. ”Ai, olitko sinä valon kanssa? Anteeksi.”
Nori pudistaa päätään.
”En ollut. Tule vain sisään.”
”Olit siis vain ajatuksissasi.”
”Niin taisin olla.”
”Mitä sinä tuumit?”
”Valoa.”
”Ah, yllätys.”
Rani käy istumaan pehmusteille Norin vieressä. Satoja vuosia maan alla elänyt valon kansa on tottunut elämään kylmän ja kovan kiven sisässä. Siihen on pitänyt tottua. Norille kaikki on tuttua ja turvallista, mutta joskus hän tuntee valossa menneen kansan ajatuksia. Silloin hän tietää, miten paljon kansaa pelotti kiven murruttua. Valon kansa keskellä läpäisemätöntä pimeyttä.
”Mitä se Gael teki sinulle?” Nori kysyy Ranin istuessaan hänen vierelleen.
”Ei hän tehnyt mitään. Kunhan kiusasi.”
”Ei, Rani, sinä et nyt ymmärrä. Siihen mieheen ei voi luottaa.”
”Tietenkään ei voi.”
”Minä pelkään, että hän vielä tekee meille jotain.”
”Äh, ei kai sentään…”
”Gael tykkää alistaa meitä. Olet varmasti huomannut.”
”Niin, toki, mutta se on ihan oikeutettua. Hän on sellaisessa asemassa, että hän saa tehdä niin.”
”Rani! Älä alistu! Ei meitä saa pompotella ympäriinsä!”
”No, ei teoriassa saisikaan, mutta sitä silti tapahtuu.”
Nori ei voi uskoa, että Rani sanoo niin. Rani, jonka kanssa he yhdessä puhuvat maailmaa vastaan. Tänään poika tuntuu lannistuneelta. Hartiat lysyssä ja katse maassa. Norin otsa rypistyy.
”Onko jotakin tapahtunut?”
Rani pudistaa päätään.
”Sinä et ole ihan vedossa.”
”Olen kai vain väsynyt.”
”Vaikutat ihan luovuttaneelta. Mikä hätänä? Rani… Minua surettaa. Puhu minulle.”
”Uskomatonta, että sinä joudut sanomaan minulle noin…” Rani naurahtaa. ”Yleensähän se on toisin päin. Anteeksi. Ehkä tosiaan olen vähän väsynyt. Onko meillä tänään enää mitään? Rukoussessio veti minut ihan loppuun. Enkä edes tuntenut valoa…”
”Meidän pitäisi kokoutua lukemaan historiaa.”
”Äh, tylsää.”
”Eipäs kun kiinnostavaa, keskity nyt. Se, millaisia kirjoja meille annetaan käsiin, kertoo paljon. Minusta tuntuu edelleen, että meidän ei haluta tietävän ihan kaikkea.”
Rani huokaa syvään.
Kauhu leikkaa Noria syvältä. Rani ei ole tällainen. Rani tarttuu aina jokaiseen syöttiin, jonka Nori hänelle ujuttaa. Jokin on pielessä. Nori tarttuu ystäväänsä harteista ja ravistaa.
”Kuules nyt. Mikä hätänä, ihan tosi? Tätä on kamalaa seurata vierestä.”
Rani tuijottaa Noria turkoosit silmät suurina. Niin puhdas. Rani on säilynyt täydellisen puhtaana, vaikka maailma tuntuu pimenevän nurkistaan. Nori jaksaa repiä siitä riemua jokaiseen päiväänsä.
”Anteeksi…” Ranin ilme murtuu. ”En tiedä… Olen ehkä hieman ylikuormittunut. Tuntuu raskaalta olla valonkantaja. Aina muiden tökittävissä. Me olemme koulutussysteemin omia. Joskus siihen herääminen on ihan liikaa, enkä jaksaisi puhua siitä edes sinun kanssasi.”
Nori nyökkää. Hän ymmärtää kyllä.
”Ja…”
No niin. Viimein he pääsevät itse asiaan.
”Olen ajatellut taas mestaria.”
Nori ei voi vinoilla. Hän on tottunut vitsailemaan Ranin hillittömästä viehtymyksestä heidän mestariinsa, mieheen, joka opettaa heitä elämään kantamansa valon kanssa. Ajattelijat ovat eri asia. Ajattelijat osaavat vain merkityksettömiä riittejään ja rukouksiaan, he eivät todellisuudessa tee muuta kuin tiputtele tyhjiä sanoja huuliltaan. Mestari on se, joka tekee kaiken todellisen työn heidän kanssaan. Mestari on oman sukupolvensa taitavin valonkantaja. Hänen yhteytensä valoon on ollut aikanaan erityislaatuinen. Hän oli jo miltei pelastaja. Miltei.
”Me emme ole nähneet häntä hetkeen. Olemme tehneet ihan kaikkea mahdollista muuta kuin sitä, jonka vuoksi olemme täällä.”
Nori nyökkää. Totta. He eivät ole tehneet valon kanssa mitään konkreettista aikoihin.
”Voikohan mestari aivan hyvin?”
Nori räpyttelee silmiään. Siitäkö tässä on kyse? Siitä miehestäkö Rani on huolissaan?
”Rani, kuule, meidän opettajillamme on aika lailla kiireitä. Mestari voi varmasti ihan tavanomaisesti, hän ei vain ole ehtinyt pitää meille tunteja. Sitä paitsi muillakin ikäryhmillä on tunteja, ei vain meillä.”
”Voi hitto.” Rani pudistelee valkoista päätään. ”Hiton hitto, tuon minä unohdin. Muut ikäryhmät…”
Valonkantajat on jaettu eri koulutusryhmiin. Ranin ikäpolvi ei käy koulua samaan aikaan kuin kymmenen vuotta nuoremmat. Silti valonkantajia on kaiken ikäisiä yhdestä kahdeksaantoista. Kahdeksantoista vuoden jälkeen he eivät ole enää oppilaita. He siirtyvät todelliseen elämään. Vaikka usein Norista tuntuu, että mitään todellista elämää ei olekaan. Kylä tuntuu pelkältä kulissilta, kansa siellä onnettomalta ja harmaalta. Koko maailma on keskittynyt valonkantajiin, siihen, että he vielä pelastavat kansan maan alta. Heidän harteillaan lepää vastuu tulevaisuudesta. On levännyt jo sukupolvien verran, eikä pelastajaa ole vieläkään ilmestynyt. He ovat yhä maan alla.
”Rani, sinä olet ihan uupunut. Pidä tauko ja tule sitten vasta illan historiantunnille.”
”En voi. Jos painan pään tyynyyn, nukun tuntikausia.”
”Ah, totta…”
”Puhutaan vain. Istutaan täällä tekemättä mitään. Se tekisi nyt ihan hyvää.”
”Hyvä. Tehdään niin.”
Nori hivuttaa kätensä Ranin omalle. Poika hymyilee.
”Minulla on ikävä mestaria.”
”Rani, voi että, sinä et kyllä koskaan pääse yli hänestä.”
”Oi, minä en halua!”
Nori pudistelee huvittuneena päätään. Ranin silmitön ihastus nosti päätään ensimmäistä kertaa jo aivan nuorena. Hän katsoi mestaria tuikkivin silmin ja sanoi kirkkaalla lapsenäänellään Norille, että mestari on maailman upein mies. Nori ei osannut sanoa siihen mitään. Nyt siitä on muodostunut heidän oma juttunsa, jokin, jolle nauraa yhdessä. Joskus Norista tuntuu, että nauraminen on sittenkin väärä tapa lähestyä sitä. Entä, jos heidän vitsinsä vääntävät Ranissa auki haavaa, jota tämä ei näytä päällepäin? Nori tietää, miten kivuliasta se voi olla. Rani naamioi tunteensa pelkäksi koulupojan ihastukseksi, mutta joskus ystävän katse on niin surullinen, että se miltei sivaltaa.
Päivä kuluu kohti loppuaan, Nori ja Rani kiiruhtavat historiankirjojen ääreen. Muu ikäryhmä on kokoontunut sinne myös, mutta kaksikko ei ole viimeisinä paikalla. Hyvä, sillä siitäkään ei pidetä. Onneksi ajattelijat eivät ole täällä. He ovat kärkkäimpiä kirjaamaan ylös nuorten valonkantajien virheitä. On kuin he kertoisivat rikkeet suoraan valolle, jotta se voisi tahollaan rankaista nuoria. Nori on pudistellut päätään kaikelle sellaiselle jo kauan.
”Äääh, taas kirjojen äärellä!” joku nuorista huudahtaa.
”Turpa kiinni, yritän keskittyä.”
”Älä sinä minua määräile!”
”Olen niin hemmetin väsynyt rukoussession jäljiltä, painutko siitä ärsyttämästä.”
”Voidaanko yrittää keskittyä?”
”Älkää pitäkö niin hitollista meteliä!”
”Hei! Kuka heitti minua pikkukivellä?”
Äänten kakofonia turhauttaa Noria, joka tahtoisi vain vetäytyä nurkkaan kirjojen kanssa ottamaan selvää valon ja yhteiskunnan historiasta. Heidän ikäryhmänsä on edelleen äänekäs ja riidanhaluinen. Nori on aikeissa kohottaa ääntään ja käskeä muita olemaan hiljaa, kun tuttu siluetti luolan suulla hiljentää koko joukon. Mestari. Hän saapuu sittenkin paikalle.
Norin henki salpautuu, eikä hän tiedä miksi. Ehkä Ranin tunteet ovat tulleet hänenkin tunteiksi, ja hän kokee ne tänään syvältä sisältään. Hän yrittää kuvitella, mitä Rani ajattelee, kun tämä katsoo mestaria. Mies on pitkä. Pitkä ja täydellisen ajaton. Mestari ei näytä selkeästi minkään ikäiseltä. Hänen läsnäolonsa hiljentää luolallisen nuoria, sellainen vaikutus hänellä on. Mestarin hiukset ovat mustat ja suorat, ne verhoavat häntä ja keinahtelevat hänen kulkiessaan kuin mies kantaisi yötä mukanaan. Hän on kalpea ja hauras kuin perhosen siipi. Nori huomaa usein miettivänsä, miten sellaista olentoa oikein rakastetaan. Mitä Rani ajattelee, kun katsoo tätä ylimaallista ja herkän kaunista miestä? Miten jostakin niin epätodellisesta voi ajatella ainoitakaan maallisia ajatuksia?
Valo Norin sisällä lepattaa. Hän tuntee sen ensimmäistä kertaa aikoihin mestarin kävellessä sisään. Jokin hänen sisällään jännittyy, monimutkaistuu. Jokin on alkamassa. Hän on tuntenut sen valossaan jo pitkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti