Luku 32: Suru
”Rani! Odota! Sinä olet paniikissa!” Nori nappaa Rania ranteesta. Poika ei jaksa tempoilla vastaan vaan jää luolansuulle lohduton ilme kasvoillaan. ”Rauhassa nyt. Tämä oli järkytys minullekin.”
”Miten voi olla, että kukaan ei ole koskaan huomannut tuota?”
”On takuulla huomannutkin, mutta tuskin meidän elinikänämme. Katso, miten pölyinen kirja on. Siihen ei ole koskettu vuosikymmeniin. Ne, jotka tietävät salaisesta luolasta, tuskin vaivautuvat tutkimaan jokaista teosta enää nykyisellään. Rani. Rani, hitto, keskity nyt!”
”Se… se ajattelija katsoi suoraan minuun…”
”Tiedän, se kuulostaa hurjalta. Mutta se vain todistaa sen, mitä valo todella on. Valo on yhteydessä kaikkeen, Rani, ihan kaikkeen! Siksi me näemme näkyjä. Myös mennyt ja tuleva ovat valon yhdistämät.”
Rani pudistelee päätään ja valuu vasten luolan seinämää.
”En silti ymmärrä niin useaa asia… Otsakuvioita, sitä valosuihkua… Kaikki on niin sotkuista.”
”Yksi asia on varmaa. Valo, todellinen elämänlähteemme, on palaamassa, ja me liitymme siihen jotenkin.”
”Se ei varsinaisesti auta asiaa! Mitä lähettiläitä me todella olemme? Mitä helvetin pelastajia?”
”Ehkä juuri niitä”, Nori huokaa istuen itsekin luolan lattialle. Kivi on kylmä, mutta Nori ei välitä. ”Se on hiton suuri ajatus, mutta pakko sitä kai on ajatella. Ehkä me olemme todella samanlaisia kuin ne, joita muinoin kutsuttiin ajattelijoiksi…”
”Minun pääni halkeaa, se on niin täynnä kysymyksiä!”
”Tiedän. Meillä ei ole vastauksia. Ehkä kenelläkään ei ole.”
”Jos aurinko ja kuu kerran palaavat, olivatko ne koskaan todella poissa?”
Nori huokaisee syvään ja nappaa Ranin kädet omiinsa. Ne ovat kylmät. Kaikki on tänään niin kovin kylmää.
”Ihan tosi, me emme voi tietää. Emme millään. Nyt pitää kuunnella omaa järkeä ja ajatella faktoja. Emme saa jumittua mihinkään muuhun.”
”Mutta emmehän me tiedä, mikä on totta ja mikä ei!”
”Valo on totta. Se valo, johon tunnemme yhteyttä. Ja se valo taitaa olla lähtöisin taivaasta, auringosta ja kuusta. Ne ovat totta, tiedämme sen nyt.”
”Näen sen ajattelijan katseen kaikkialla… Se pelottaa minua… Nori, minua pelottaa.”
Ranin ääni on kaiku entisestä. Nori vetää pojan rintaansa vasten ja rutistaa niin kovaa, että sattuu. Nori ei välitä.
”Ei saa luovuttaa. Ei saa.”
Rani ei itke. Nori ei itke. Tämä pelko on liian suurta, että sen edessä voisi itkeä. Vasta, kun Ranin hengitys tuntuu tasaiselta ja poika rentoutuu Norin sylissä, Nori uskaltaa avata suunsa seuraavan kerran.
”Minne sinä olisit juossut, jos olisit antanut?”
”Minne vain”, Rani sanoo, mutta tauko ennen vastausta kertoo Norille, että poika valehtelee.
”Rani, tiedäthän, että sinä voit kertoa minulle ihan kaiken?”
Vaikka eihän Norilla ole oikeutta sanoa niin. Ei hänkään kerro pojalle kaikkea. Kunpa hän voisi kertoa edes yhdelle olennolle tässä maailmassa, miten hellä Kora on hänen kanssaan. Kora. Voi valon nimissä, apua. Kora. Missä poika on nyt? Nori saattaa vain kuvitella, miten erityisen lapsen rooliin kasvanut Kora reagoi siihen, että heidän tuntemansa maailma on hajoamassa.
”Nori…” Jokin kaikuu kipuna Ranin äänessä. Noria surettaa, ettei hän tiedä, mistä on kyse. ”Minä olen ihan kunnossa. Oikeasti.”
Ei Rani ole, mutta Nori antaa pojan olla. Ranilla on oikeus omaan tilaansa. Nori ei osaa kuvitella mitään sellaista, jonka Rani olisi valmis kiistämään näin vahvasti. Mikä on niin suurta, ettei Rani pysty kertomaan edes Norille?
”Miten me aiomme edetä tämän… tämän kaiken kanssa?” Rani vaihtaa puheenaihetta ja nousee Norin sylistä. Noria surettaa pojan pidättyneisyys, mutta hän ei puutu siihen nyt.
”Minulla on sellainen tunne, että meillä ei ole aikaa”, Nori sanoo hiljaa säikähtäen sitä, miten ohueksi hänen äänensä on käynyt. Pelko on nakertanut siitä palasia. ”Minä aion luottaa intuitiooni ja siihen, että valo näyttää kyllä.”
”Muistan yhä, kuinka silloin lapsena siirsin sen yhden suuren lohkareen valon avulla. Ja sen, kun sain valokiven palasia koottua. Nyt nekin varmaan sortuivat…” Rani pudistelee valkoista päätään. ”Joka tapauksessa muistan, että valo vain virtasi minussa ja kaikessa, mitä ympärilläni oli. Tänään se tuntui ensimmäistä kertaa sen jälkeen siltä.”
Rani hipaisee haavaa kasvoissaan.
”Kuka ikinä satuttikaan minua lapsena, ei selvästi saanut tuhottua yhteyttäni valoon. Ei se pelkästä otsakuviosta voi olla kiinni.”
Nori nyökkää. Hänestäkin otsakuvio on ikään kuin näkyvä merkki siitä, että valo kulkee sisällä.
”Joten…” Rani vie käden rinnalleen. ”Minäkin aion luottaa valoon sisälläni. Onhan se samaa valoa, joka kulkee kaikkialla.”
Nori nyökkää. Hän silittää Ranin olkaa.
”Olet minulle kamalan rakas. Kiitos, kun olet siinä.”
”Samoin”, Rani hengähtää, miltei nyyhkäisee, ”samoin… Voi, Nori…” Rani sulkee turkoosit silmänsä. Nori näkee, kuinka poika taistelee itsensä kanssa ja häviää taistelun. Hän ei kertoisi vieläkään.
”Me selviämme tästä. Minä menen nyt vetämään hetkeksi happea. Mitä mieltä olet, puhummeko tästä Gaelille ja Isaiakselle?”
”He varmaan puhuvat tästä meille.”
”Olet oikeassa. Mutta tarkoitan…” Rani nyökkää kohti kirjaa.
Norin suu puristuu viivaksi.
”Ei vielä. Se ei tunnu turvalliselta.”
”Pidetään se meidän välillämme.”
Rani nappaa Norin käden omaansa, puristaa sitä hetken lujaa ennen kuin katoaa ulos luolasta. Nori vetää hetken henkeä. Sitten hän ottaa kirjan, katsoo vielä kerran irvokasta piirrosta ja piilottaa kirjan patjansa alle. Se pitää viedä takaisin tai tuhota, mutta vielä ei ole sen aika. Nori kykenee ajattelemaan vain yhtä. Hänen rakkaansa on jossakin tuolla yksin ja pelkää.
*
Koran ääni kuuluu jo kaukaa. Poika tuntuu pitävän luentoa kaikille muille, jotka eivät ole vielä kuulleet jokaista yksityiskohtaa. Suru ja pelko ovat kaukana pojan voitonriemuisesta äänestä. Noria puistattaa, kun hän näkee, miten Kora nojaa kallioon ja hymyilee voitonriemuisena. Sellaisena hänen on vaikeaa katsoa Koraa. Noriin sattuu katsoa, miten kaunis, miten pilalla hänen rakkaansa on. Itsevarmuus pukee Koraa, vaikka kaikki se kumpuaa jostakin kamalasta ja mädästä. Itseevarmuus saa Koran oranssit silmät kiiltämään ja leveän hymyn piirtymään kasvoille. Kaikki Korassa on kovaa ja haastavaa, tämän eleet eivät jätä muille sijaa.
Noria heikottaa. Hän rakastaa Koraa niin paljon, ja tämä kaikki on aivan liikaa. Mitä pitempään hän tuijottaa Koraa, joka selittää omasta erityisyydestään, sitä kipeämmäksi hänen kehonsa käy. Kora ei tunnu edes huomaavan häntä. Kora luennoi muille, paisuttaa yksityiskohtia, teee niistä itselleen sopivat. Hänen käsissään irtoilevat kivenmurikat säilyttivät valonsa. Häntä putoavat kivenpalaset väistivät. Nori tietää kaiken valheeksi, ja niin tietää moni muukin, mutta Koralle ei sanota vastaan.
Nori tuijottaa poikaa aikansa ja on aikeissa kääntyä takaisin kotiin, kun heidän katseensa kohtaavat. Sekunniksi Koran silmät suurenevat, hetken pojan koko olemus kukkii häpeästä. Sitten hän jatkaa vielä hetken kuten siihenkin saakka. Kaiken päätteeksi Kora huiskauttaa mustaa lettiään kävelee tyynesti pois paikalta kuin ei olisi sanonut juuri mitään tärkeää. Etenkin nuoremmat valonkantajat tuijottavat silmät suurina hänen peräänsä. Norin tekisi mieli kiljua.
Seuraavan kallion takana Nori kiskaistaan ranteesta syrjään. Kora vetää Norin lähelleen, kahden kallion välissä on ahdasta. Nori tuntee, kuinka pojan keho jännittyy häntä vasten. Nori vilkuilee ympärilleen. Polku on aivan lähellä, kuka vaan voisi kuulla heidät.
”Kora. Ei tässä.”
”En jaksa joka kerta mennä piiloon. Hitto, luovutan, minä haluan pitää sinua julkisesti kädestä, suudella sinua muiden nähden…”
”Niin minäkin! Älä kuvittele hetkeäkään, etten tahtoisi tehdä niin myös. Mutta sinun äitisi… Ja kaikki muut.” Nori pudistaa päätään. ”Emme voi. Se olisi vaarallista.”
Kora painaa tumman päänsä Norin olkaa vasten. Pojan mustat letit valahtavat Norin syliin.
”Mitä hittoa tuo äskeinen oli? Nytkö sinä aiot pelata pelastajan roolin itsellesi? Hitto, Kora, nyt, kun maailmamme on tuhoutumassa!” Nori sihisee. Häntä suututtaa, koska hän ei voi sanoa mitään, mikä auttaisi. Hän kuvitteli Koran olevan hajoamispisteessä. Mutta poika hymyileekin tuttua, voitonriemuista hymyään, jonka Nori tahtoisi kiskoa tämän kasvoilta.
”Viis minä siitä”, Kora sanoo. ”Minut julistetaan kansan pelastajaksi pikemmin kuin uskotkaan. Minulla on vihdoin keino saada, mitä haluan.”
Virnistys leviää pojan kasvoile. Noria tärisyttää nähdä poika näin itsevarmana. Tällaiseksi maailma todella on tullut. Koraa ei kiinnosta totuus, kunhan hän saa tavoittelemansa roolin. Viis siitä, mitä se maksaa ja kenelle. Viis siitä, ettei se ole totta.
”Kora. En tiedä, mitä suunnittelet, mutta tuo on hengenvaarallista.”
”Olkoon. Minä tiedän, mitä teen. Minun selustani on myös turvattu, takaan sen. Tällä kertaa en epäonnistu. Sitten, kun minut julistetaan riittini jälkeen kansamme pelastajaksi, saan olla ihan mitä ikinä haluan. Saan olla myös sinun kanssasi. Kukaan ei satuta sinua tai minua siitä.”
”Olisi helpompiakin tapoja…” Nori sanoo hiljaa.
”Kuten? Nimeä yksikin muu tapa ansaita arvostusta tässä maailmassa.”
Nori ei pysty siihen.
”Niinpä. Sellaisia ei ole.”
”Onhan Isaias arvostettu, vaikka hän ei ole koskaan ollut valonkantaja. Hän on vain hyvä siinä, mitä tekee.”
”Äh, minä en piittaa sellaisesta. Vain valolla on merkitystä tässä maailmassa, ja sinä tiedät sen. Odota vielä hetki, niin näet, mitä minusta voikaan tulla.”
Nori ajattelee kuvaansa satoja vuosia vanhassa kirjassa. Näkyä, joka riepotteli Rania. Miksi mikään tässä maailmassa ei tule ilmaiseksi? Nori tietää oman asemansa. Hän on kaikkea sitä, mitä Kora ei tule koskaan olemaan.
”Et sinä tulisi onnelliseksi, vaikka saisit kaiken, mitä olet koskaan halunnut”, Nori kuiskaa. Totuus, joka jonkun on joskus sanottava ääneen.
”En minä halua olla onnellinen”, Kora henkäisee, ”minä haluan olla vapaa.”
Sanat iskevät Norin kauemmas Korasta. Itkettää. Itkettää niin paljon, että koko keho tuntuu olevan kyynelistä raskas.
”Jos tässä on kyse vain sinun äidistäsi, minä tapan hänet. Käyn tappamassa sen paskan, joka on kehdannut satuttaa sinua kaikki nämä vuodet. Sitten sinä olet vapaa.”
Koran silmäkulmissa on kyyneliä. Poika pudistaa päätään.
”Ei. Tässä ei ole kyse vain äidistä. Vaikka…” Hän ei koskaan jatka lausettaan.
”Ei hänen tappamisensa hyödyttäisi mitään”, Kora sanoo lopulta. Nori tietää sen olevan totta. Ajatukset on jo hakattu syvälle Koraan, ja pojan itsensäkin täytyy jo ymmärtää se.
Kora vetää Norin lähemmäs. Poika on lämmin häntä vasten, ja hänen tekisi mieli niellä tämä kokonaisena.
”Minä tiedän, mitä olen tekemässä. Lupaan sen sinulle. Okei?”
Hiljaisuus hakkaa korvissa.
”Okei, Nori?”
”Okei.”
Kora suukottaa Noria otsalle.
Tiellä kulkee joku. He molemmat sulkevat suunsa hetkeksi. He vaihtavat äänettömiä katseita, ja mitä pitempään Nori Koraa katsoo, sitä surullisemmaksi hän tulee. Ja nälkäisemmäksi. Miten toinen voi samaan aikaan tehdä niin surulliseksi ja onnelliseksi?
”Nori…”
”Niin?”
”Tiedätkö sinä, onko Rani jonkun kanssa yhdessä?”
Mitä? Mihin tämä nyt liittyy? Nori pudistaa päätään.
”Ei Ranilla ketään ole”, Nori sanoo ja ajattelee jokaista kertaa, kun Rani on puhunut hänelle mestarista. Sellaista ei voisi sanoa ääneen missään. Eikä Rani ole edes puhunut mestarista aikoihin, kenties poika on väsähtänyt jahtiinsa. ”Mistä moinen kysymys? Vaihdatko minut häneen?”
Kora alkaa nauraa kujeilevaisuudelle Norin äänessä.
”No en tosiaan, johan sinä olet nähnyt, miten hyvin me tulemme juttuun. Kunhan mietin.”
”Sinä et koskaan vain mieti.”
”Noh! Eikös tuo ole aika ikävästi sanottu?”
”Okei, on se ehkä hieman”, Nori nauraa vasten pojan kaulaa ja painaa sitten suudelman sille. ”Anna Ranin vain olla. Sinun ei tarvitse olla hänestä mustasukkainen, minä voin vannoa, että vaikkei hän seurustelekaan, hän ei takuulla ole kiinnostunut minusta.”
”Mmh”, Kora mutisee ja suukottaa Noria päälaelle. ”Uskon sen.”
”Usko sitten oikeastikin.”
Kora vetää Norin pitkään, hellään suudelmaan ennen kuin päästää tytön irti.
”Minun kuuprinsessani…”
Miten ironiselta sana nyt tuntuukaan. Norin sisintä polttaa.
”Minulla on keinoni tulla pelastajaksi. Usko minua, tiedän, mitä teen. Ja… tapahtui mitä tahansa, minä rakastan sinua. Sinun täytyy uskoa se.”
”Niin minä uskonkin”, Nori huokaa ääni surusta raskaana. ”Minäkin rakastan sinua.”
Nopea suukko, ja sitten poika on poissa. Nori seisoo kahden kallion välissä piilossa eikä ole aikoihin tuntenut oloaan yhtä pieneksi ja orvoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti