maanantai 29. marraskuuta 2021

Aurinkoni

Joinakin öinä minun kehoni huutaa edelleen. Herään sykkivään kauhuun sisälläni, käperryn pieneksi ja rukoilen, että se menisi pois. Niinä öinä Rani on aina vierelläni, koskee minuun hellästi, vetää syliinsä ja silittää. Beth rakas, ei mitään hätää. Minä, joka olen aina ollut rikkinäinen ja pilalla, en koskaan joku, josta ajatella niin helliä ajatuksia, sulan hänen edessään. Poika, joka on elänyt täällä puolet vähemmän kuin minä, tuntuu ymmärtävän kaiken paljon minua paremmin. Hän näkee tämän maailman niin kauniina. Hänen silmissään on onnea silloinkin, kun sille ei olisi aihetta. Minun aurinkoni. Anna minun pitää sinut, kukaan muu ei ole koskaan täyttänyt minua valolla niin kuin sinä.

Joskus ajattelen Rania hänen poissaollessaan niin intensiivisesti, että joudun istumaan alas ja vetämään henkeä. Koko kehoni käy kierroksilla, kaikkialle sattuu, niin paljon rakastan ja haluan häntä koko olemuksellani. En koskaan lakkaa häkeltymästä sen edessä. En koskaan kuvitellut voivani rakastaa jotakuta näin. Minun koko olemukseni on kulunut ja rikki, olen riippunut täällä toisen olennon armosta. En ikinä kuvitellut jonkun valaisevan minua auringollaan näin.

Tänä iltana tunnistan kehoni reagoivan pienempäänkin ärsykkeeseen. Kaikki maailmassa värisyttää minua kauttaaltani. Kun Rani tulee kotiin, vapisen sohvalla ja koitan vetää syvään henkeä. Rani katsoo minua ensin häkeltyneenä ja hymyilee sitten niin leveästi, että tunnen sen vatsanpohjassani.

Rani tulee sohvalle kanssani, silittää minua ja istuutuu määrätietoisesti syliini.
”Onko kaikki hyvin, kulta?”
”On… Tänään vain… tänään tuntuu voimakkaasti. Ihan kaikki.”
Ranin hymy syvenee.
”Niinkö?”
Avaan suuni, mutta mitään ei tule ulos. Tuijotan häntä pitkään, ja hän ymmärtää, mitä ajattelen. Olemme asuneet yhdessä niin pitkään, että hän tietää, mitä milloinkin yritän hänelle sanoa.

Hän on niin kaunis. Hän on kasvanut ja vahvistunut sinä aikana, jonka olemme viettäneet yhdessä. Vien käteni hänen kaulukselleen, avaan varoen ylimmät napit ja kuljetan kättäni hellästi hänen rintakehältään vatsalihaksille. Ja silloin kehoni kontrolli pettää täysin, vedän hänet päälleni ja hamuan hänen kaulaansa huulillani. Lähemmäs. Lähemmäs. Tahdon niellä sinut.

Minä, joka olen ollut vitsi, joku, jolle nauraa, olen niin kaunis häntä vasten. Hänen rakkautensa saa minut tuntemaan oloni niin kauniiksi, että häkellyn. Kukaan ei ole koskaan koskenut minua näin. Hän riisuu minut hellästi ja suutelee kehoani niin intohimolla, etten enää saa happea, voin vain antautua hänen alleen.

Ranin huulet kierävät vatsaani ja lanteitani, kun hän nostaa päätään ja katsoo minua silmiin.
”Saanko…?” Hän hivuttautuu alemmas.
Hädin tuskin kykenen sanomaan mitään, mutta onnistun vastaamaan myöntävästi. Tunnen Ranin värisevän hengityksen lanteillani, kun hän menee alemmas, ja joudun puristamaan sormeni sohvaan, etten ala huutaa. Kehossani räjähtää. Näen värejä. Koko tajuntani hukkuu niiden alle. Saatan sittenkin huutaa, mutta sillä ei ole merkitystä, Rani saa nähdä ja kuulla minusta kaiken. Vain hän osaa maalata minut kaikilla maailman väreillä.

Kaiken jälkeen me makaamme hetken vapisten sohvalla. Rani on niin lämmin minua vasten, etten tahdo nousta, haluan jäädä tähän hänen kanssaan. Kun hän nousee istumaan, jään tuijottamaan häntä. Paita on auki, kaunis vartalo on minun katsottavissani, enkä pysty kääntämään päätäni, niin upea hän on. Kumarrun lähemmäs, hipaisen hänen niskaansa ja painan suudelman hänen huulilleen. En kykene olemaan hymyilemättä, kaiken tämän ajan jälkeenkin hän osaa yhä saada koko kehoni tuntumaan valolta.

”Hmm? Mikä hymyilyttää, rakas?”
Sipaisen hänen poskeaan.
”Minä… minä olen niin kiitollinen”, kuiskaan. Hän hymyilee niin leveästi, että tuntuu kuin aurinko paistaisi huoneen sisällä. Minä jään siihen, paistattelemaan hänen lämpöönsä.

sunnuntai 21. marraskuuta 2021

Syntymäpäivä (2021)

”Kulta. Hyvää huomenta.”
Wilhelm avaa silmänsä unisena, räpyttelee hitaasti ja ymmärtää sitten, mihin päivään herää. Hänen ilmeensä kirkastuu, huulensa vääntyvät pieneen, varovaiseen hymyyn.
”Onnea, rakas”, sanon ja suukotan häntä otsaan. ”Heräile vain rauhassa.”

Wilhelm ryömii syliini, painaa päänsä siihen ja sulkee silmänsä vielä hetkeksi.
”Miltä tuntuu? Ahdistaako?” Tiedän, että syntymäpäivät herättävät hänessä aina vaikeita tunteita. Silitän hänen olkaansa, tunnen, miten hän rentoutuu.
”Ei oikeastaan”, Wilhelm hymähtää. ”Viimevuonna ahdisti paljon enemmän.”
”Sinä oletkin kehittynyt vuodessa ihan hurjasti.”
”Enemmän kuin koskaan, uskoisin.”
”Niin oletkin.”

Hän nousee istumaan ja hivuttaa kätensä reidelleni. Hymyilen.
”Haluaako syntymäpäiväsankari lahjansa jo etuajassa? Voi sinun kanssasi…”
Hän naurahtaa, vie kainosti käden kasvoilleen ja katsoo sitten minuun kuin tahtoisi niellä minut kokonaisena. Painan hänet päälleni, suutelen kaulaa, huulia, kaikkea, mihin yletän. Kaunis. Olet niin kaunis. Kaunein kaikista. Anna minä näytän sen sinulle, annan sinulle kaiken sen, mistä kehoni laulaa, kun katson sinua.

Kaiken jälkeen kiedon käteni tiukasti hänen ympärilleen ja nostan sängystä. En malttaisi päästää irti nyt, kun olemme vihdoin tässä, elämän paremmalla puolella. Katson, kuinka hän etsii puettavaa ja törmää nojatuolilla lojuvaan valkeaan mekkoon.

”Rakas! Mikä… mikä tämä on?”
”Maria teki sen”, sanon hymyillen. ”Ajattelin, että pitäisit siitä.”
Wilhelmin ilme on aidon kiitollinen. Hän ihastelee pitsistä, valkoista mekkoa ja pukee sen äkkiä ylleen. Hän on taivaallisen kaunis. Vaaleat kiharat ja valkoinen mekko. Aamuaurinko sulkee hänet hehkuunsa, ja minä muistan, että lepattava, hauras tunne sisälläni ei ole vanhennut päivääkään. Se tuntuu yhä tismalleen samalta kuin silloin, kun tunsin sen ensimmäistä kertaa.

Pyyhin kyyneliä silmäkulmastani ja riennän halaamaan häntä.
”Voi muru…” Puristan käteni tiukasti hänen ympärilleen. Hän on niin pieni ja hauras siinä sylissäni. ”Ajatella, että olen ollut suunnilleen puolet elämästäni rakastunut sinuun… Se tuntuu edelleen samalta. Tismalleen samalta. Sinä olet kauneinta tässä maailmassa.”
Wilhelm katsoo minua häkeltyneenä.
”Sinä… sinä olet…” Hän painaa päänsä rintaani. ”Rakastan sinua.”

Kun hän vetäytyy kauemmas, erotan liikutuksen hänen kasvoiltaan.
”Minusta on uskomatonta, että tunnet yhä samoin. Niin paljon on mahtunut niihin vuosiin, jotka olemme kantaneet toisiamme sydämissämme. En ole enää se pojankasvoinen vampyyri, joka nojaili keittiötasoon saadakseen sinut koskemaan minua, mutta en tunne enää huonoa omaatuntoa siitä. Olen niin paljon parempi, lempeämpi ja lujempi kuin silloin.”
”Jos sinä aiot sanoa seuraavaksi, että tunnet olosi rumaksi ja sairaaksi siihen Wilhelmiin verrattuna, minä suutelen sinut hengiltä”, uhkaan hymyillen.
”En, en! Enhän minä toki nuori enää ole, kolmekymmentäyhdeksän on niin paljon vuosia…”
”Hitto, rakas, sinä olet täydellinen”, sanon ja huomaan, kuinka ääneni pehmenee joka sanalla. Vedän hänet lähemmäs, sivelen hänen kasvojaan. Miten rakastankaan jokaista senttiä hänessä. ”Joskus minusta tuntuu, että näen unta, kun katson sinua. Miten kukaan voi olla niin kaunis? Kaikin puolin… Miten sinä voit ajatella, että et olisi yhtä kaunis kuin silloin? Oletko nähnyt itsesi? Kehot muuttuvat, mutta sinä olet yhä upeinta, mitä on. Ja sinä olet oikeassa – tunnet nyt itsesi paremmin. Olet tasoittunut ja voit paljon paremmin.” Suutelen häntä. ”Olen sinusta niin ylpeä…”

Kuljetan Wilhelmin ovelle, pidän käteni hänen vyötäisillään.
”Uskallankohan kävellä alakertaan? Sinut tuntien siellä voi odottaa vaikka mitä…”
”Niin, sitä ei koskaan tiedä”, hymähdän ja suukotan hänen päälakeaan.
”Otan sen riskin”, Wilhelm sanoo ja me kävelemme portaat alas.

Wilhelmin silmät rävähtävät auki, kun pääsemme keittiöön. Hän vie kädet kasvoilleen ja hajoaa sekunneissa. Tunnen, kuinka hänen kehonsa valahtaa lähes hervottomaksi, pitelen häntä pystyssä. Meidän ystävämme odottavat katetun pöydän äärellä ja toivottavat yhteen ääneen rakkaalleni hyvää syntymäpäivää. Hän itkee minua vasten, kiedon käteni tiukasti hänen ympärilleen.

”Sinä et tahtonut syntymäpäiväjuhlia viimevuonna”, sanon, ”mutta tänä vuonna ajattelin, että kenties… vain kenties olisit viimein valmis siihen, että me kaikki juhlisimme sinua kokonaisen päivän.”
Hän itkee niin kovaa, etten erota sanoja.
”Voi kulta”, hymähdän hänen hiuksiinsa. ”Ei mitään hätää.”

Kaikki muut kerääntyvät ympärillemme. He halaavat Wilhelmiä vuoron perään, ja rakkaani antaa sen tapahtua, hän on niin rauhassa ja turvallisesti kaikkien ystäviemme syleilyssä. Anri rutistaa häntä tiukasti, ja hän itkee entisestään. Victoria pörröttää hänen tukkaansa ja pyyhkii kyyneliä hänen kasvoiltaan.

En tunne enää hienoisintakaan mustasukkaisuutta katsoessani kaikkea sitä. Minun rakkaani on vihdoin juuri niin rakastettu kuin hän on aina toivonutkin olevansa. Hän on tehnyt kaiken sen työn aivan itse. Tässä hän on, kosketettavana ja rakastettavana, eikä hän enää pelkää kaikkea sitä hellyyttä, joka hänen ylleen sataa. Kenties vihdoin hän uskoo ansaitsevansa sen. Me olemme tulleet niin pitkän matkan.

Päivä menee omalla painollaan. Syömme, juomme, nauramme. Ystävämme ovat ihania ja kannustavia.
”Hei, Wilhelm, mitä sinä täytitkään, oliko se nyt kahdeksantoista?”
”Tuo mekko on niin kaunis! Maria teki niin hyvää työtä, olet tosi upea.”
”Kai kakku on hyvää? Laitoimme siihen kirsikoita!”
Sitä jatkuu iltaan saakka. Wilhelm halaa jokaista huolella ja pitkään, ja sydämeni pakahtuu, sillä hän ei ole aikoihin uskaltanut koskettaa muita tällä tavoin. Kehitys huokuu hänestä kauas.

Kun olemme kaksin, Wilhelm seisoo eteisessä tuijottamassa suljettua ovea. Hän ei kykene sanomaan mitään. Hänen suupielensä nykivät, lopulta hän painaa hetkeksi silmänsä kiinni ja vain hengittää syvään.

”Minä rakastan sinua, Julius. Helvetti, minä rakastan sinua”, hän hengähtää ja rientää halaamaan minua tiukasti. ”Pane minua nyt heti.”
Naurahdan. Vai niin, muru, vai niin.
”Voi kulta…”
”Nyt heti. Tuolilla.” Tämä ei ole muuttunut mihinkään. Hän tietää, mitä haluaa, ja osaa vaatia sitä. Rakastan sitä. Se saa koko kehoni kihelmöimään. Nostan hänet syliini ja vien hänet meidän tuolillemme, sille, josta kaikki alkoi. Nyt olemme tässä taas. Painan kuumeisia suudelmia hänen keholleen, riisun kauniin mekon hänen yltään, paljastan pienen, heiveröisen kehon ja suutelen sitä kaikkialta. Hän vääntyilee kosketuksessani, ja rakastan sitä, että saan hänet tekemään niin. Vain minun kanssani hän on niin paljas, niin hauras. Ei hätää, rakkaani, olen tässä, olen tässä kuten silloinkin.

Pian hän vapisee sylissäni, hengittää raskaasti kaulaani vasten. Vedän viltin sohvalta hänen ylleen ja silitän häntä kaikkialta.
”Sinä teet minut niin onnelliseksi”, Wilhelm kuiskaa. ”Kiitos, kulta. Minä en saanut edes lapsena syntymäpäiväjuhlia. En… en kai vieläkään uskonut kykeneväni sellaisiin. Kiitos, rakas. Lapsi minussa on nyt todella pidelty.”
Silitän hänen enkelinkiharoitaan.
”Tämä on parasta, mitä voin kuulla.”
”Rakas. Kiitos, kun olet siinä.”

Hän käpertyy tiukemmin syliini, ja minä suljen hänet siihen, pitelen häntä lämmössäni.

lauantai 20. marraskuuta 2021

Lämpö

Tänään on taas sellainen päivä.

Miksi asunnossamme on peilejä lähes joka huoneessa? Vedän syvään henkeä. Juon vettä. Oksettaa. Helvetti. Isaias ei tule kotiin vielä pitkään aikaan. En voi olla yksin, en saa, en selviä siitä hengissä. En tällaisena päivänä.

En ole rakastettava. Miksi olisin? Minussa ei ole mitään, mitä katsoa. Ei se johdu siitä, miltä näytän ja tunnun, se johtuu siitä, mitä olen syntyjäni.

Väärä. Väärä. Väärä. Sisältä mätä.

Vedän pehmeän valkean turkiksen ylleni, sidon osan hiuksistani kiinni. Huuliin kiiltoa ja poskille punaa, niin vähän, että sitä ei erota. Sirotan hajuvettä kevyesti ja juoksen ulos. En katso itseäni. En pysty siihen. Minä tiedän, minne mennä.

Nori avaa oven heti. Hän näkee hädän kasvoiltani, kiskaisee takin ja huivin ylleen ja nappaa minusta kiinni.
”Okei, minne mennään? Sinne tavalliseenko?”
”Ehdottomasti”, huokaisen.

Vasta kahvilassa, lämmin kahvikuppi edessäni en tunne enää hajoavani palasiksi. Sydän hakkaa, adrenaliini juoksee koko kehossa, mutta olen tässä ja Nori on kanssani. Nori ottaa syötävää, tuijotan epätoivoni läpi hänen kanelipullaansa ja tahdon käpertyä pieneksi keräksi jonnekin kauas, kauas täältä, kauas itsestäni ja kaikesta siitä, joka vääntää minua muottiinsa.

”Tahdotko puhua, vai jutellaanko jostain muusta?”
”Tahtoisin oikeastaan. Minä… minä taidan tarvita sinun apuasi.”
Nori nyökkää.
”Totta kai”, hän sanoo. ”Anna tulla.”
”Maailmassa on nykyään merkityksiä. Kaikki muuttui kamalan nopeasti. Tuntuuko sinusta koskaan, että tämä kaikki tapahtui liian nopeasti? En pysy perässä. Kaikki näyttävät voivan päällisin puolin hyvin auringon ja kuun alla. Minä… minä en ymmärrä, miten he pystyvät siihen. Minähän olin hirvittävän masentunut pitkän aikaa, kun pääsimme tänne. Mutta siitä on jo niin kauan aikaa. Minua… minua totta puhuen hävettää, etten ole vieläkään kunnossa.”

Ensin Norin ilme on täynnä ihmetystä. Sitten hän siemaisee kahviaan ja kurottaa ottamaan minua kädestä. Nori tuntuu tietävän aina, milloin tahdon hänen koskevan. Hänen kätensä omallani lämmittää koko kehoa.

”Ei sinun tarvitsekaan olla heti kunnossa. Älä aseta ketään muuta standardiksi. Kaikki tämä ottaa aikansa, ihan kaikki, eikä sinun tarvitse edetä yhtä nopeasti kuin moni muu.”
”Mutta…”
”Kukaan ei vaadi sitä sinulta. Ei yhtään kukaan.”
”Hävettää, kun aito valo tuntuu helpottaneen kaikkien muiden oloa. Ja minä säpsähtelen edelleen peilikuvaani ja viillän reiteni auki useammin kuin kehtaan myöntää.”
”Ystävä rakas, saat olla juuri niin rikki kuin olet. Emmehän me tiedä, kuinka moni meidän ympärillämme oikeasti voi hyvin. Gael… mitä sinä pelkäät kaikkein eniten?”

Vedän syvään henkeä. Hivutan käteni Norin omasta ja siemaisen kahviani.
”Olen koko ikäni oireillut, koska tiesin, ettei valokiven valo ollut todellista. Ja nyt… nyt kun kaikki on jälleen todellista, kun voimme elää normaalia, onnellista elämää, huomaan pelkääväni maailmaa edelleen. En uskalla elää. Pelkään pahimpina päivinä ihan kaikkea. Tahtoisin vain…” Ääneni käy pieneksi. ”Tahtoisin vain olla rakastettu.”
”Kulta, sinä olet.”
”Mutta minä…”

Niin minä olenkin. Muistan sen usein, mutta uskon niin harvoin. Siksi on olemassa tällaisia päiviä. Päiviä, joina olen sekä liikaa että liian vähän. Katson Noria syvälle silmiin. Kunpa minäkin olisin ottanut jotakin syötävää niin kuin hänkin. Vihaan itseäni entistä enemmän. Miksi en vain voi olla kunnossa?

”Minä en kykene uskomaan siihen, vaikka kuinka yritän.”
”Milloin sinusta on viimeksi tuntunut siltä, että olet rakastettu?”
Vien käden kasvoilleni, tunnen poskieni punehtuvan.
”Silloin, kun Isaias koskee minuun kaikkialta.”
”Eli kosketus saa sinut tuntemaan olosi rakastetuksi? Vai Isaias?”
”E-… ei aina kumpikaan. Joskus minä huomaan ajattelevani suuria, liian suuria ajatuksia.”
”Kuten?”
”Että hänen pitäisi elää vain minulle. Lopettaa kaikki muu, katsoa vain minua.”

Nori nyökkää. Hän ei sano mitään. Tytön katse ei tuomitse.
”Hän saa joskus minut tuntemaan oloni niin kauniiksi. Pukeudun nätteihin vaatteisiin, kiusaan häntä, saan hänet näyttämään sietämättömän onnelliselta… Mutta se ei ole sama asia. Tämä ei ole pinnalla. Ei tämä liity ulkonäköön eikä seksiin eikä mihinkään sellaiseen. Tämä on syvemmällä. Minä… minussa on sisäisesti jotakin vikaa. On kuin sisäisessä valossani lukisi, että älä koske, tämä polttaa sinut hengiltä. Siltä minusta on aina tuntunut. Millään ei ollut minulle koskaan mitään merkitystä, mutta nyt kun näen selvemmin, myös pelkoni pahenevat. Mitä, jos Isaias kyllästyy minuun? Mitä, jos valo lakkaa maailmasta? Mitä, jos sinä et enää olisi ystäväni? Mitä, jos joku päivä en enää tunnista itseäni peilistä?”

”Voi, Gael…”
”Nori. Saanko kysyä jotakin henkilökohtaista? Sinun ei tarvitse puhua tästä, jos et halua.”
”Kysy vaan.”
”Tunnetko sinä koskaan olevasi vääränlainen?”

Nori pudistaa päätään oitis.
”En”, Nori sanoo hymyillen. ”Minussa ei ole mitään vikaa. En ehkä ole kuten kaikki tytöt, mutta en minä ole väärässä kehossa. Olen omassa kehossani. Se on tytön keho, koska minä olen tyttö.”
Hymyilen.
”Onko se sinulle aina niin yksinkertaista? Anteeksi, en pyri kyseenalaistamaan, minä vain…”
”Ymmärrän, ei hätää. Toki minä joskus toivon, että minulla olisi rinnat tai lantio tai leveämmät reidet, mutta ei se muuta mitään. Ei kai kukaan viihdy kehossaan aina. Mutta nämä tuntemukset eivät vie pois minuuttani ja sitä, että rakastan olla juuri se, kuka olen. En ole koskaan antanut niille valtaa minusta.”

Hetken hiljaisuus. Nori asettaa tyhjän kahvikuppinsa pöydälle.
”Sinä olet aina tuntenut olosi vääräksi, eikö niin?”
Nyökkään.
”Kaikin tavoin. Aivan kuin olisi syntymässä määritetty, ettei minua yksinkertaisesti voi rakastaa. Se… se istuu minussa todella syvällä. Ja sitten on kaikki tämä typerä ulkonäköoireilu. Miten voi tuntea olonsa liian pieneksi ja suureksi samaan aikaan? Pahimpina päivinä, kun tuntuu, että koko maailma osoittaa minua sormella, pelkään sitä, etten voi piiloutua. En ole lyhyt enkä siro, joten kiinnitän automaattisesti huomiota. Se on helvetin pelottavaa silloin, kun ei tahtoisi tulla katsotuksi lainkaan. Vaikka hyvällähän suurin osa katsoo, hitto, tiedän kyllä, miten moni olisi halunnut minut silloin, kun olin ajattelija. Se oli oma leikkini. Laittauduin, olin mahdollisimman näyttävä ja itsevarma, jotta kukaan ei olisi nähnyt, miten paljon tahdoin kuolla joka helvetin päivä.”

Voisinpa itkeä. Tässä ja nyt.
”Olen aina etsinyt rakkautta ihan väärällä tavalla… Tiedäthän sinä sen. Isaias oli ensimmäinen, joka katsoi minua, ei kaikkea sitä, johon itseni verhoilin.”
”Sinä olet tullut niin paljon rohkeammaksi.”
Sipaisen kiharan suortuvan kasvoiltani korvan taakse. En ole rohkea. En katsonut kotona yhteenkään peiliin enkä ostanut edes yhtä helvetin pullaa. Vaikka eihän millään sellaisella ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä todella tunnen. Turhauttaa. Suuta kuivaa. Itkettää.
”En kuitenkaan kestä olla riippuvainen Isaiaksesta, en suostu siihen. Olen opetellut validoimaan itse itseäni, mutta jumalauta, se on hankalaa. Ihan helvetin hankalaa.”
”Tiedän sen. Sinulla ei ole kiire. Gael, katso minua. Sinulla. Ei. Ole. Kiire.”

Pyyhin silmiäni. Hitto, itkin sittenkin. Nousen ylös, kiedon turkin tiukasti ympärilleni. Nori tulee lähelle, pyytää saada halata, ja minä painan hänet rintaani vasten ja rutistan. Olemme siinä kauan, en päästä häntä irti eikä hän minua.

”Nori… Olen tosi kiitollinen siitä, että olet ystäväni. Kai sinä tiedät sen?”
”Tiedän minä. Tiedän todellakin. Sinä olet yksi upeimmista persoonista, jotka tiedän. Se sinä, joka todella olet. On ollut yksi elämäni tärkeimmistä asioista saada tutustua sinuun aivan oikeasti.”
Pyyhin kyyneliä silmäkulmistani.
”Minä rakastan sinua. Ihan juuri sellaisena kuin sinä oletkin", Nori sanoo hellästi.
”Niin minäkin sinua.”
Hän silittää kämmentäni vielä hetkisen ennen kuin kääntyy takaisin kotiin.
”Gael. Pitäkää Isaiaksen kanssa tänään oikein erityisen ihana ilta.” Hänen kasvoillaan on kujeileva hymy.
”Hah, pidetään. Sitä tässä kaivataan”, hymähdän. ”Nori… Kiitos. Kiitos kaikesta.”
”Kiitos itsellesi.”

Kotona Isaias on jo ovensuussa ja painaa minut vasten eteisen seinää. Sydämeni ei enää hakkaa rintaa rikki, antaudun Isaiaksen lämmölle ja annan sen viedä minut mennessään. Isaias suutelee kaulaani ja ajattelen, miten onnekas olen. Miten onnekas, kun minulla on rakkaita ympärilläni. Kaikki se lämpö tuudittaa minut kiinni hetkeen. Voin hetkeksi jättää kaiken muun pois.

lauantai 13. marraskuuta 2021

Rakkaani

(Sinelmän moderni AU)


Liitu piirtää taululle kirjaimia. Yksinkertaisia oppeja, pelkkää kertausta ennen tulevaa koetta. Ja minä tuijotan vain kättä, joka pitelee liitua. Pitkiä, siroja sormia ja suonia kämmenselässä. Koko kehoani kipristelee, mitä pitempään häntä tuijotan. Opettajaani. Miestä, joka on kauniimpi kuin yötaivas, kauniimpi kuin kaikki kesän kukat.

Tunnin jälkeen pakkaan tavarani ripeästi ja huomaan osan jääneen keskustelemaan hänen kanssaan tulevasta kokeesta. Vilkaisen häntä pulpetin yli, kokeilen onneani, yritän kalastaa edes yhden katseen. Hän laskee laseja nenältään, vastailee muiden oppilaiden kysymyksiin, ja siinä se on, ohikiitävässä hetkessä, hänen pikainen katseensa minuun. Niin nopea, että sitä hädin tuskin havaitsee. Mutta minä tunnen sen koko ruumiissani.

”Rani. Varo vähän, joku keksii pian kiusata sinua”, Nori hymähtää minulle tunnin jälkeen. Paras ystäväni on pukenut vaaleanvioletin mekon ja pehmeän valkoisen villatakin. Hän näyttää niin sievältä, että minua hymyilyttää.
”Sinun poikaystäväsi on kulmakunnan pahin kiusaaja, joten enköhän minä selviä, vaikka joku saisikin tietää.”
”Noh! Johan minä olen saanut pideltyä Koraa aloillaan…”
”Niin oletkin, kiitos, en minä sitä. Tarkoitin vain, että koska hän on rauhoittunut teidän suhteenne julkistamisen jälkeen, minä tuskin saisin paskamyrskyä niskaani keneltäkään. En minä olisi varmasti ensimmäinen, jolla on orastava ihastus opettajaansa.”
”Rani hei, hys nyt, täällä on muitakin kuin me kaksi. Pidän vain huolta sinun turvallisuudestasi.”
”Tiedän”, sanon ja pörrötän Norin kiharaa tukkaa. ”Kiitos. Olet ihana. Minä pärjään kyllä.”

Pidän pienen tauon. Ajatus opettajan siroista käsistä on vielä liian lähellä.
”Jessus, sinä ihan leijut hattarapilvissä”, Nori sanoo pyöräyttäen silmiään.
”Hän oli käärinyt hihansa… Hänen kätensä olivat niin… niin…”
Nielaisen loput. Mielessäni hänen kätensä ovat jo käyneet kaikkialla, avanneet paitani napit, löytäneet kaiken sen, jota pidän piilossa häntä varten. Ota minut. Kaikki minussa. Ajattelen sinua öisin niin, etten saa henkeä.

Nori pukkaa minua lempeästi olkaan.
”Niinpä niin. Ehditkö tehdä tänään läksyjä kirjastossa?”
”Ehdin, en tahdo mennä vielä kotiin”, vastaan. Näin kaikki päivät kuluvat. Tavanomaisesti. Me elämme tavallista arkea, olemme tavallisia oppilaita, ja silti ajatukseni juoksevat muualla, maalaavat kuvia miehestä, joka ei voisi koskaan olla minun.

*

”Rani. Jäisitkö tunnin jälkeen?”
Sydämeni takoo reikää rintaani, en hetkeen näe enkä kuule, en rekisteröi mitään, mitä ympärilläni tapahtuu. Tuijotan häntä, hänen kirkkaita silmiään ja kapeita kasvojaan, enkä ole saada henkeä. Nyökkään. Se on refleksi. Hän tahtoo puhua minulle. Ajatukset juoksevat vaistomaisesti väärään suuntaan, ehdin haaveilla kymmeniä haaveita ennen tunnin loppua. Haaveet kuolevat iholleni, kun muut kulkevat pois luokasta, kun luokan ovi suljetaan ja me jäämme kaksin. Nori antoi minulle merkitsevn katseen, kenties varoituksena, mutta minä en pysty ajattelemaan sitä, minä tunnen vain pakottavan tarpeen kehossani.

Opettaja on niin kaunis. Hän riisuu lasit nenältään ja nousee ylös tuolistaan. Korkeavyötäröiset housut ja valkea kauluspaita korostavat hänen kapeaa vyötäröään, enkä malta pysyä paikoillani, kun katson häntä. Mustat, silkkiset hiukset on letitetty taakse, muutama kuriton suortuva juoksee vapaana. Tahtoisin painaa hänet pöytää vasten ja suudella kaikkialta.

”Mistä tahdoitte keskustella kanssani?”
”Edellisin esseesi herätti ajatuksia. Oletko koskaan ajatellut, että osallistuisit kilpailuun teksteilläsi? Katsopas, löysin jotakin, joka saattaisi kiinnostaa sinua.”
Hän ojentaa minulle lappusen, jossa esitellään kilpailua. Sydäntäni lämmittää. Puhui hän minulle mitä tahansa, se tarkoittaa, että hän on ajatellut minua. Hän on nähnyt lapun ja olen tullut siitä hänelle mieleen. Hänen kätensä on niin lähellä omaani, että saatan tuntea väreilyn välillämme. Se on kaikki päässäni, tiedän sen, tämä on kaikki minun harhaani, mutta nautin siitä, miten lähellä hän on, miten kaunis ja lumoava.

Hän kertoo minulle kilpailusta. Ajaudumme pian keskustelemaan niitä näitä, kuten aina teemme, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Hän on vain hyvä opettaja, siinä kaikki. Kiinnostunut oppilaistaan yksilöinä. Tämä kaikki on vain minun päässäni. Nämä säkenöivät kipinät ilmassa, kun hän on lähelläni.

Kun olen lähtemässä, opettaja sanoo nimeni.
”Minä… tuota…” Hänen katseensa harhailee. Hän sukii hiuksiaan korvan taa. Hän on niin siro ja kaunis, etten pysty katsomaan häntä pitempään ilman, että kehoni reagoi omine lupineen.
”Ah. Ei mitään.”
Hymyilen hänelle. Hän hymyilee takaisin, vaikka hän hymyilee niin harvoin. Sen ajatuksen turvin kykenen kävelemään kotiin.

Koko kehoni on tulessa. Puristan lappusta rintaani vasten, pistän sen taskuun ennen kuin avaan kotioven. Vanhempani ovat jo kotona, he istuvat katsomassa televisio-ohjelmia ja hädin tuskin huomaavat tervehtiä minua. Vedän huoneeni oven lukkoon ja ryömin peiton alle vetämään syvään henkeä. Ajatus opettajasta täyttää minut kaikkialta, kuljetan käsiäni kehollani ja muistelen hänen tuoksuaan, hänen pehmeitä sanojaan ja varovaisia katseitaan. Rakastan sinua. Rakastan sinua. Rakastan sinua.

Häpeä vyöryy ylitseni, kun ajattelen, mitä olen tekemässä. Kosken itseeni ja ajattelen miestä, jolle minä olen vain yksi oppilaista. Hän on pelkästään mukava. Niin hän on muillekin. Mutta tässä hetkessä, tässä lempeässä, pehmeässä iltapäivässä hän on ajatuksissani vain minun.

*

Talvi kuluu eteenpäin, syyslukukausi lähestyy loppuaan. Minulla ja Norilla on kiire, vielä viimeiset palautettavat työt ovat tekemättä. Opettajan tunteja on aikaisempaa vähemmän, ja minä kaipaan hänen katselemistaan, kaipaan sitä, mitä hän saa minut tuntemaan vain olemalla oma itsensä.

”Tiedätkö, Nori, hän ei enää edes tervehdi minua käytävällä”, huokaan syvään.
”Ehkä hänellä on kiire.”
”Kaikilla on. Hän on aina tervehtinyt minua, ihan aina, en muista aikaa, jolloin hän ei olisi. Sellainen hän on…”
”Eikä välillänne todella tapahtunut mitään?”
”Ei! Ei ole koskaan tapahtunutkaan ja tuskin tapahtuu. Olen nykyään hänelle kuin ilmaa.”
”Voi muru, tule tänne.”

Nori vetää minut pitkään, lämpimään syleilyyn.
”Meillä kaikilla on ongelmamme. Ehkä hän käy jotakin läpi juuri nyt.”
”Ei, Nori, hän ihan tosi tuntuu välttelevän vain minua.”
”Vain sinua? Odotahan nyt.”
”N-… niin. Kyllä hän monia muita tervehtii.”
”Oletko nyt ihan varma?”
”Nori… Kyllä sinä tiedät, miten paljon kiinnitän häneen huomiota.”
”Hitto, olet oikeassa.” Nori huokaa syvään. ”Siinä tapauksessa olen todella hämmentynyt tästä. Miksi hän välttelisi vain sinua?”
”Ehkä jokin minussa paljasti sen, miten rakastunut olen.”

Silloin minä näen hänet. Hän seisoo kauempana käytävällä, katsoo suoraan minuun, ja hänen ilmeestään tiedän, että hän on kuullut joka sanan. Hänen katseensa jäädyttää meidät molemmat paikoillemme. Hänen silmissään on silkkaa paniikkia. Pelkoa, jota en kuvitellut koskaan näkeväni niissä. Ja nyt minä itse olen sen sinne laittanut. Kun hän kääntyy ympäri ja pakenee kohti luokkaansa, minä lähden perään.

”Rani! Aiotko sinä…”
Katson nopeasti Noriin päin. Tytön ilme on häkeltynyt.
”Mitä sinä olet tekemässä?”
”Minä en vielä tiedä”, sanon ja käännyn ympäri.

Saavutan opettajan hänen luokkahuoneessaan. Vedän vaistomaisesti oven kiinni, käännyn hänen puoleensa ja jämähdän paikoilleni. Opettaja on polvillaan maassa, hänen kapeat hartiansa tärisevät ja kasvonsa täyttyvät kyynelistä. Vilkaisen ovelle. Kukaan ei tule tänne tähän aikaan iltapäivästä. Raajani ovat kauttaaltaan kylmät, minua huimaa, en saa henkeä. Mitä tapahtuu?

”O-… opettaja, minä voin selittää…”
Hän haukkoo ääneti henkeään ja tärisee. Kumarrun hänen puoleensa, yritän ymmärtää sitä, mitä todistan, mutta kauhu lamaannuttaa minut niille sijoilleni. Kaikki hetkessä on niin suurta. Hänen pelkonsa, hänen reaktionsa, se jokin, joka saa hänet tärisemään kauttaaltaan.
”Oletteko te kunnossa?”
Opettaja pudistaa päätään ja itkee. Sitä jatkuu pitkään, hän vain vapisee paikallaan ja yrittää saada henkeä. En mene lähelle, en koske häneen, sillä hän ei ole tilassa, jossa voisi antaa minulle lupaansa.

Vasta, kun opettaja saa jälleen henkeä ja nousee ylös, menen lähemmäs. Hänen kasvonsa punoittavat itkusta ja ruumiinkielensä sulkee minut kauas, mutta hän on silti kaunein kaikista.
”Antakaa anteeksi”, kuiskaan. ”Te varmasti kuulitte kaiken…”
”Ole kiltti ja sinuttele minua…”
Hymähdän. Minulla on hänelle nimi, aivan oma nimi, mutta se olisi jo liikaa tässä hetkessä.
”Rani, minä…” Hän laskee lasinsa pöydälle ja sukii hiuksiaan. Hermostunut. Miten tavattoman suloinen. ”Tämän ei pitänyt koskaan mennä näin.”
”Sinä siis todella välttelit minua.”
”Minä… Yhden kerran, kun sinä vain katsoit minua luokassa, minä… halusin koskea sinuun.” Hän joutuu likistymään aivan lähelle seinää. ”Minä menin aivan sekaisin. Kehoni reagoi ilman lupaa, ja säikähdin sitä niin paljon, että… että…”

Opettaja pyyhkii kyyneliä silmäkulmistaan.
”Menin paniikkiin. En enää uskaltanut kohdata sinua. Olen niin paha, niin väärä, olen aivan kuin hän…”
En tiedä, kuka hän on, mutta tunnistan kauhun opettajan kasvoilla. Koko kehoni on jännittynyt ja kylmä, ja tässä se tulee, viimeinen isku. Hänkin halusi minua ja pelkäsi sen vuoksi itseään. Kaikki kuvitelmani juoksevat verkkokalvoillani, huutavat nimeäni, vaativat minua tekemään jotakin.
”Se mitä sanoin Norille, on täysin totta”, kuiskaan ja hivuttaudun lähemmäs opettajaa. Hän likistyy seinään ja katsoo minuun kuin lapsi. Avuton ja pieni lapsi. ”Minulla on tunteita sinua kohtaan. On aina ollutkin. Kiinnostuin sinusta ihan omine lupineni, et antanut siihen syytä, et vietellyt minua, et ole tehnyt mitään pahaa. Minä vain hukuin silmiisi enkä päässyt enää pois.”

Hänen hartiansa vapisevat edelleen, ja menen lähelle, miltei kosketan.
”Saanko koskea sinuun?”
Hän nyökkää vaisusti, vaikka katse silmissä on yhä avuttoman lapsen. Silitän hänen olkaansa, tunnen, kuinka hän tärisee minua vasten.
”Ei mitään hätää”, kuiskaan. ”Jos olen rikkonut rajojasi, sano se nyt, niin voin kääntyä ja voimme unohtaa tämän. Tällaista sattuu. Oppilaat ihastuvat opettajiinsa. En tahdo sinulle vaikeuksia. Voin kääntyä vielä, jos tahdot sitä.”
Tai voin jäädä ja saada sinut kokonaan. Niellä pala palalta.

Kaikki opettajassa on vaikeaselkoista, hänen ruumiinsa on yksi paniikin jatkumo, mutta minä erotan, kuinka hän pudistaa päätään hienoisesti ja yrittää etsiä paikkaa käsilleen. Painaudun häntä vasten, tunnen hänen sykkivän sydämensä. Hänen ilmeensä on täynnä kauhua, mutta minä vien käteni hänen leukaperilleen ja silitän. Voisin vielä kääntyä.

Opettaja laskee kätensä vyötäisilleni, enkä pysty enää hillitsemään itseäni, kehoni reagoi ennen minua. Hengitän raskaasti hänen kaulaansa vasten, olen niin lähellä, luoja, olen niin lähellä. Kaikki nämät vuodet. Etäisyys välillämme. Ja nyt olen tässä, vasten hänen ihoaan, hengittämässä häntä sisääni.

Katson häntä suoraan silmiin, kysyn lupaa viimeisen kerran. Hän odottaa armoniskuani. Hän on pieni ja kaunis ja minä niin täynnä kaikkea häntä kohtaan. Tartun häntä niskasta ja vedän hänet suudelmaan, ja silloin hän sulaa minua vasten, painaa minut päin työpöytää ja vyöryy ylleni kaikella lämmöllään. Hänen kätensä kaikialla kehollani. On kuin hän olisi odottanut tätä, minun lupaani. Hän avaa vyöni, minä avaan hänen, ja kaikki tapahtuu niin nopeasti, etten ehdi ajatella. Minun on viimein lämmin. Hän koskee minuun sellaisella intohimolla, että se polttaa, mutta en pakene, antaudun hänen kosketuksilleen, annan hänen ottaa minut siinä, hänen työpöydällään.

Hän on nopea, paljon nopeampi kuin minä. Kun hän vetää housunsa takaisin kiinni, hänen poskensa punoittavat eikä hän enää katso minua silmiin. Erotan, kuinka hartiat alkavat jälleen vapista. Paniikki tempoo häntä mukaansa. Kehoni on nautinnon turruttama, leijun hänen lämmössään. Hädin tuskin erotan ympäristöäni, sillä aistini ovat täynnä häntä.

Vasta, kun hän painautuu jälleen vasten seinää ja alkaa itkeä hillittömästi, ymmärrän, mitä on tapahtunut.
”Hei… hei, sinun ei tarvitse…”
”Minä tein sen! Kaikki nämä vuodet olen… olen pelännyt, että… ja nyt minä…” Hänen puheensa on nopeaa, tuskin erotan sanoja. ”Olen hirviö! En ansaitse elää!”
Hysteria peittää äänen alleen, hän alkaa hakata päätään seinään, enkä enää ymmärrä, mitä tapahtuu. Vilkaisen ovelle, ei ketään, luojan kiitos.

Kumarrun hänen puoleensa, menen hänen tilaansa, ja hän päästää minut. Hän käpertyy itkien syliini, takertuu minuun kuin pieni poika. Hellyyden aalto miltei hukuttaa minut alleen.
”Hei… Ei mitään hätää. Et tehnyt mitään väärää.”
”Aa… aaaa…”
”Kulta rakas. Ei hätää, oikeasti. Minä halusin sitä.”
En erota mitään sanoiksi kelpaavaa hänen huuliltaan.
”Ssh, ssshh… Anna anteeksi. En tiennyt. Olen pahoillani, että tein tämän sinulle. Olin liian itsekäs. Minä vain… minä olen niin onnellinen siitä, että sinäkin halusit minut. Me voimme vielä keskustella tästä. Et ole tehnyt mitään väärää minua kohtaan”, rauhoittelen häntä.
Hän vain itkee minua vasten. Mies, joka on aina tyyni ja rauhallinen, mies, joka ei koskaan korota ääntään luokassa. Miten pieni ja hauras hän onkaan minun kosketuksessani.
”Ei mitään hätää. Minä… minä vain…” Nielaisen. Hän tietää jo, mitä aion sanoa. Suuni tuntuu vaikealta, kaikki minussa on hankalaa ja kipeää. ”Minä rakastan sinua… Beth.”

Ja silloin hän hajoaa. Hän murtuu pieniksi säpäleiksi sylissäni. Silitän ja suukotan häntä kaikkialta, minne yletän, olen häkeltynyt siitä, miten lähellä hän on. Kaikki ne säkeöivät hetket, kun hän on kumartunut lähemmäs neuvomaan tehtävänannossa. Kaikki ne kerrat, kun hänen kätensä on sipaissut omaani. Ne ovat kaikki johdattaneet meidät tähän.

Hän nostaa päätään ja katsoo minuun. Sivelen pois hänen kyyneliään, ja hän kurottaa suutelemaan minua. Jos joku avaisi luokan oven nyt, kaikki olisi nähtävillä. Kaikki se hellyys, jota olemme kantaneet toisiamme varten. Hän suutelee minua pitkään, kuin merkiksi siitä, että tahtoo minut sittenkin. Jään katsomaan hänen kirkkaita silmiään kaiken jälkeen, kun hän kuiskaa varoen sanansa.

”Rani… jää.”

Ja minä jään.

*

Sitä jatkuu koko talven. Hän itkee aina välillä, ja silloin minä silitän häntä, kerron hänelle, miten kaunis hän on ja miten onnellinen olen hänestä. Hän jättää minulle pieniä viestejä tarkistamiinsa kokeisiin. Rakastin paitaasi tänään. Olet niin ihana. Nähdään koulun jälkeen luokassa. Olisinpa sisälläsi juuri nyt.

Nori tietää. Hän on tiennyt alusta asti. Parhaalta ystävältäni ei jää mitään huomaamatta. Hän on huolissaan, mutta hän näkee, miten onnellinen olen, miten säkenöin, kun rakkaani katsoo minuun luokkahuonen poikki ja me molemmat ajattelemme samaa. Siksi hän katsoo sitä sormiensa lävitse. Nori antaa minun jatkaa niin kauan, kun kehenkään ei satu. Hän saarnaa minulle, että meidän pitäisi olla varovaisempia, mutta minä en malta hillitä itseäni, minä olen täynnä rakkautta ja se pirskahtelee minusta.

Joululomalla Beth kutsuu minut luokseen. Hän asuu yksin pienessä yksiössä, eivätkä vanhempani ole ennenkään juuri kiinnostuneet siitä, missä liikun. Teen kaiken koulussa moitteettomasti, joten yksi yö siellä täällä ei heidän maailmaansa kaada. Sanon olevani Norilla. Nori hyväksyy sen, me pidämme toistemme puolia.

Beth asuu syrjäisellä alueella. Hänen ovessaan ei ole joulukranssia eikä ikkunalaudallaan kausivaloja. Kun hän avaa oven, huomaan hänen päällään pelkän mustan, pitsisen alusasun. Tuijotan hänen kapeita, paljaita jalkojaan ja siroa ylävartaloaan ja suljen hänet saman tien syleilyyni.

”Oho, kulta, oletpa kaunis…” sanon suukottaessani hänen kaulaansa. ”Vau.”
”Mmmh… minä vain kompensoin sitä, että joudut näkemään, millaisessa läävässä minä elän…”
”Hys, rakas, minä en tuomitse…”

Päästän irti ja vain tuijotan häntä. Hän on oikeassa, tässä asussa näen vain hänet. Hän on jumalainen, eikä minulla ollut aavistustaaan, että hänellä olisi tällainen aarre piilossa. Suutelen häntä hellästi eteisessä ennen kuin annan hänen johdattaa minut sisälle yksiöön.

Eteisen käytävä on täynnä viemättömiä roskapusseja. Keittiö on pieni, tiskipinot peittävät tasot alleen. Beth ei katso minua silmiin.
”Anna anteeksi, minun elämäni on yksi iso kaaos. En ole uskaltanut kertoa sinulle. Ymmärrän, jos tahdot lopettaa tapailun tämän nähtyäsi.”
Käännyn hänen puoleensa, tartun häntä tiukasti kädestä enkä päästä häntä pakenemaan kuoreensa.
”Höpsö, en tietenkään halua. Minä en tuomitse. Mutta rakas, onko kaikki hyvin? Tarvitseko sinä apua?”
”M-… minä…”

Beth raivaa tuoleilta tilaa ja istuutuu alas kuin ei kykenisi pysymään enää pystyssä.
”Rani… Oletko sinä koskaan miettinyt, miksi minä reagoin aina niin voimakkaasti?” hän kysyy kykenemättä vieläkään katsomaan minua silmiin.
”Olen, mutta olen ajatellut, että sinä kerrot, kun pystyt siihen.”
Hänen ilmeensä käy lohduttomaksi.
”Sinä olet aina yhtä huomaavainen. Olit jo alussa. Ja minä… minä olen sinulle pahaksi…”
”Rakas, et ole. Kerro vain kaikessa rauhassa, jos tahdot.”
”Olin sinua noin kymmenen vuotta nuorempi, kun mies minun asemassani rupesi pitämään minulle yksityisopetusta. Hän rakasti minua. Hän halusi aina kertoa minulle, kuinka taitava olin. Minäkin rakastin häntä, ja siksi se, että hän koski minuun kaikkialta, ei tuntunut aluksi pahalta. Mutta sitten… sitten hän…”

Vetäydyn vaistomaisesti taaksepäin. Väärä reaktio, ymmärrän sen hänen elekielestään. Hän luulee minun torjuvan hänet.
”Hän teki sitä, mitä mekin teemme.”
Vien käden suuni eteen, etten huutaisi tai antaisi ylen. Sitä hän siis tarkoitti silloin, kun hän puhui tuntemattomasta hänestä.
”Rakas…”
”Siksi minä en osaa mitään. En osaa tätä elämää, tähän asti olen keskittynyt vain opettamiseen. Olen hyvä opettaja, tai olin, en ole enää, nyt olen pelkkä raiskaaja ja pahantekijä…”
”Rakas! Älä!”

Istun hänen syliinsä ja kiedon käteni hänen ympärilleen. Annan hänen itkeä rintaani vasten.
”Sinä et ole koskaan tehnyt mitään väärää. Minä olen aina halunnut kaikkea, mitä sinäkin. Tämä kulunut talvi on elämäni onnellisin. Rakastan sinua, Beth, rakastan niin paljon, ettet tiedäkään.”
Avuttoman lapsen katse on taas hänen silmissään.
”Beth muru, olen niin pahoillani, että olet kokenut sellaista. Et ansainnut mitään siitä. Mutta sinä olet nyt tässä, ja minä olen sinun kanssasi. Voimme keskustella tästä juuri niin paljon kuin tahdot ja pystyt. Olen nyt tässä, enkä aio lähteä minnekään.”
Beth ei pysty enää puhumaan, hän vain nyyhkyttää minua vasten.
”Ei mitään hätää. Olen tässä, olen vihdoin tässä.”

Ajattelen kulunutta vuotta. Hänen hätäänsä, joka tulvii yli niin monesti. Vihdoin ymmärrän, mistä se kumpuaa. Hänen on täytynyt kuvitella itsensä hyväksikäyttäjäksi. Vaikka minulla on oma tahto ja tämä suuri, lämmin rakkaus rinnassani. Silitän häntä hellästi, painan pieniä suukkoja hänen päälaelleen. Rakkaani, vihdoin sinä olet siinä.

”Rani, tahdotko sinä ihan tosissaan olla kanssani? Tämä kaikki eskaloitui niin nopeasti, olemme tapailleet jo hyvän aikaa niin kovin intensiivisesti… Joudumme salailemaan suhdettamme vielä pitkään. Eikö se väsytä sinua?”
Silitän hänen poskeaan.
”Minä maltan kyllä odottaa siihen saakka, että saan kulkea kanssasi käsi kädessä kadulla. Olen iloinen, että kutsuit minut luoksesi. Me voimme olla täällä useamminkin, minun vanhempani eivät juuri kysele perääni. Tahdon olla kanssasi.”
”Oletko tosissasi?” Bethin äänessä on aitoa surua.
”Olen tosissani. Täysin tosissani. Anna minä näytän sen sinulle.” Kuljetan kättäni pitkin hänen kylkeään saaden hänet värähtämään.
”Ah… Rani, odota. Vielä yksi juttu.”
”Hmm?” Lopetan heti.
”Minun nimeni… Se mies käytti sitä ensimmäisenä.”
Säpsähdän kauemmas.
”Ei, älä pelkää, minä haluan sinun kutsuvan minua Bethiksi. Se… se tuntuu turvalliselta. Aivan kuin olisin oma itseni jälleen. Ole kiltti ja kutsu minua sillä nimellä, se tuntuu oikealta.”
Nyökkään ja painan pehmeän suukon Bethin huulille.

Me nousemme molemmat ylös. Beth kuljettaa minut makuuhuoneeseensa, joka on hämärä ja hiljainen. Vain suuri sänky keskellä lattiaa, ei edes yöpöytää. Sänky peittää suurimman osan huoneesta, lattia on vaatteiden peitossa.

Painan Bethin vasten lakanoita ja juoksutan sormiani hänen kehollaan. Alusvaate on kaunis, mutta hän on kauniimpi, hän on niin siro ja suojeltava. Beth lämpenee allani, hän antaa minun tulla päälle ja painaa vasten lakanoita. Minun kaunis, vahva rakkaani. Tässä huoneessa hän ei ole opettajani, hän on vertaiseni, ja minä rakastan häntä.

*

Joululomaa seuraavat vanhempaintapaamiset. Ymmärrän konkreettisesti olevani vielä alaikäinen, kun vanhemmat joutuvat menemään koululle tapaamaan opettajaani. Ajatus Bethistä ja vanhemmistani samassa huoneessa on sekä sietämätön että kiihottava. Beth viileine olemuksineen ja suittuine hiuksineen istumassa tuolilla, kertomassa miten taitava oppilas olen. Hänen kätensä minun kehollani. Hänen huulensa omillani. Hän sisälläni. Ravistan ajatukset harteiltani ja käännyn Norin puoleen.

Istumme ulkona kalliit kahvit käsissämme. Kora on mukana, olen tottunut hänen seuraansa. Hän ja Nori osaavat käyttäytyä muiden edessä, enkä voi olla ajattelematta, millaisia minä ja Beth olisimme, jos voisimme olla. Pitäisimmekö käsistä, nojaisiko hänkin minuun niin kuin Nori joskus nojaa Koraan?

”Helvetti, että hermostuttaa nuo vanhempaintapaamiset”, Kora huokaa. Nori silittää pojan paljasta kämmentä, tämä ei ole vaivautunut laittamaan lapasia.
”Tiedän. Sillä, mitä siellä keskustellaan, ei ole mitään merkitystä. Kora. Katso minua silmiin. Sinun arvosanoillasi ei ole väliä.”
”Ne ovat pudonneet aivan helvetisti.”
”Tiedän, miksi sinua hermostuttaa. Tule meille tänään. Sinun ei tarvitse olla yhtään mitään, mitä sinulta odotetaan.”

Paras ystäväni rauhoittelee kiivasta poikaystäväänsä, ja minun ajatukseni alkavat juosta. Ne eivät pysy paikallaan, kun ajattelen, kuinka vanhempani katsovat Bethiä tietämättä, missä kaikkialla mies on käynyt. Sydämeni hakkaa rinnassa. Vasta, kun Kora menee hakemaan evästä hänelle ja Norille läheiseen kauppaan, Nori kääntyy puoleeni.

”Minä ehdin puhua Koran perheongelmista myöhemmin hänen kanssaan. Nyt, kerro äkkiä ennen kuin hän tulee takaisin – mitkä tuntemukset sinulla on tästä?”
Pudistan päätäni.
”Huh huh, ristiriitaiset. Kaikki on hyvin niin kauan, kun Beth vain pysyy kasassa.”
Nori hymyilee hivenen.
”Hmm?”
”Ei mitään, tuo sinun lempinimesi hänelle on vaan niin tavattoman suloinen. Tiedätkö, Rani, että sinä ansaitset ihan kaiken?”
Häkellyn Norin yhtäkkisestä lämmöstä. Tyttö vain nauraa.
”Hyvin se menee. Sinun vanhempasi osaavat olla vaikeita, mutta eivät he mitään arvaa. Eiköhän rakkaimpasi osaa hoitaa tilanteen, hän on kuitenkin aikuinen ihminen.”

Minä ajattelen, kuinka Beth itkee hysteerisesti rintaani vasten ja tärisee voimakkaammin kuin minä edes lapsena. Sitten muistan, kuinka neutraalina ja rauhallisena hän pysyy joka päivä luokkahuoneessa.

”Sitä paitsi, minä haluaisin heidän joskus tapaavan Bethin muutenkin. Tiedätkö… veisin miehen kotiin.”
Norin silmät suurenevat.
”Oletko tosissasi?”
Nyökkään.
”Minä aion naida Bethin vielä joskus.”
Nori ei sano mitään, tuijottaa vain. Olen kiitollinen, ettei hän muistuta, ettemme ole tapailleet vielä vuottakaan tai että emme voi olla julkisesti yhdessä vielä aikoihin. Nori tarttuu minua kädestä ja puristaa.
”Hyvä. Pidä siitä kiinni. Suvullasi ei ole mitään sanomista siihen, ketä rakastat.”

Halaan Noria tiukasti.
”Kiitos”, kuiskaan hänen korvaansa. ”Rakastan sinua.”
”Minäkin sinua, ihan aina. Olet ykkönen, poika, muista se.” Nori vetäytyy kauemmas ja vetää baskerin syvemmälle päähänsä. Lumihiutaleita on pudonnut hänen kiharoilleen. ”Minä menen etsimään rakkaan riehujani ennen kuin hän eksyy kauppaan. Hän tarvitsee 24/7-valvontaa…”
”Olette niin ihania, jatka samaan malliin vain. Pitäkää kiva ilta! Minä odotan, josko Beth haluaisi vielä nähdä.”
Nori virnistää.
”Hauskaa iltaa sinullekin! Nähdään!”

Vilkutamme. Jään yksin istumaan kylmälle penkille, kun puhelimeeni tulee viesti.

Kaikki hyvin. <3 Nähdäänkö illalla?

Bethin viestit ovat aina lyhyitä, joskus hassuja, ja se ilahduttaa minua suuresti. Vaikka joudunkin aina poistamaan kaiken hänen lähettämänsä turvallisuutemme nimissä, ilahdun joka kerta, kun hän laittaa minulle jotain, ihan mitä vain. Näpyttelen vastauksen ja hymyilen. Kaikki on hyvin. Tunnen kyyneleet silmäkulmissani vasta, kun nousen ylös.

*

Talvi ja kevät kuluvat tasaisesti loppuunsa. Elämä menee eteenpäin, me käymme koulua, lähestymme valmistumista. Beth pitää minusta hyvää huolta, ja minä pidän hänestä, me nivoudumme entistä lähemmäs toisiamme. Puhumme tulevaisuudesta, siitä, mitä teen valmistuttuani. Minä tahdon jäädä tänne. Olla hänen kanssaan. Beth aikoo kieltää minua, hän sanoo, että tahtoo minun menevän yliopistoon jonnekin, jonne oikeasti haluan. Ja siihen minä sanon, että voin käydä yliopistossa täälläkin.

Hän itkee pilanneensa minut ja tulevaisuuteni, ja silloin minä sanon sen. Rakas, minä tahdon vielä joskus kanssasi naimisiin. Beth alkaa itkeä hysteerisesti, hän on pelkkää sykkivää traumaa ja kipua, ja minä pitelen häntä kaikella sillä hellyydellä, jonka vihdoin saan hänelle näyttää. Hän ei ole uskoa, että olen tosissani. Näytän sen hänelle. 

Viimeinen vuoteni koulussa menee opiskellessa, Norin seurassa ja Bethin pienessä yksiössä, jota autan häntä siivoamaan hiljalleen. Me vietämme Bethin kanssa paljon kahdenkeskistä aikaa. Siivoamme, katsomme elokuvia, keskustelemme, nukumme ja rakastelemme. Sitä se on vielä koulun loputtuakin. Elämä muuttuu, kaikesta tulee suurta ja ihmeellistä, minä pääsen paikalliseen yliopistoon, mutta Beth pysyy. Me suremme sitä, että emme voi enää harrastaa seksiä luokkahuoneessa ja koulun pienissä vessoissa, mutta olemme onnellisia siitä, että se aika on nyt ohi, me selvisimme jäämättä kiinni. Beth ei joutunut vaikeuksiin takiani.

Vuodet eivät pääse väliimme. Opiskeluni sujuvat, teen pieniä töitä aina silloin tällöin, hankin oman pienen asunnon. Olemme Bethin kanssa vuoroin minun asunnollani, vuoroin hänen. Sellaisena elämämme jatkuu aina siihen saakka, kun täytän kaksikymmentä.

Kaksikymmentävuotissyntymäpäivieni jälkeen Beth tahtoo minut luokseen koko viikonlopuksi. Hän on pukeutunut kauniiseen mustaan pitsipaitaan ja valkoisiin housuihin. Hän on niin kaunis, etten saa silmiäni irti hänestä.

Syömme yhdessä, juttelemme niitä näitä, kuten siihenkin saakka. Kun siirrymme makuuhuoneeseen, Beth vetää minut seinää vasten ja tarttuu minua leuasta. Hänestä on tullut niin paljon rohkeampi ja itsevarmempi. Koko kehoni värisee. Olen hänestä niin ylpeä.

”Rani…” Hukun hänen pehmeään ääneensä. ”Muistatko, kun tulit tänne ensimmäistä kertaa ja kerroin sinulle ensimmäistä kertaa minun… traumastani?”
Nyökkään. Hänen äänensä on paljon varmempi kuin silloin.
”Se mies on nyt kuollut. Minä kuulin siitä.”
Suuni aukeaa.
”Voi rakas…”
”Hän ei enää koskaan pääse lähellekään minua. Hän on poissa. Enkä minä ole paha ja väärä… Se, mitä minulla ja sinulla on, on jotakin muuta.”
Koko kehoni pakahtuu. Tahdon niellä Bethin kokonaisena. Nyt heti.
”Minä rakastan sinua, Rani.” Bethin käsi lepää poskellani. ”Ja minä… minä…”

Hän polvistuu edessäni ja kaivaa povitaskustaan pienen, kiiltävän esineen.
”Minä tahdon olla kanssasi aina”, hän sanoo hellästi, ”tahdotko sinä?”
Alan itkeä. Kyyneleet tulevat kysymättäkin. Valahdan hänen syliinsä, halaan häntä niin, että me molemmat kaadumme lattialle. Itkemme ja nauramme, suukotan häntä joka paikkaan, kaikki nämä tunteet juoksevat minussa niin voimakkaina, että pakahdun.
”Kyllä… Beth, kyllä…”
Hän ei pysty sanomaan mitään, hän silittää kyyneliä poskiltani ja hymyilee. 
”Rakastan sinua… rakastan sinua niin paljon…”

Meiltä kestää kauan koota itsemme. Sormus näyttää niin kauniilta sormessani, tuijotan sitä ja käperryn Bethin kainaloon siinä lattialla.
”Minä olisin halunnut kosia sinua jo ensimmäisen vuoden jälkeen, mutta en uskaltanut. Tein päässäni typerän säännön, että kosin vasta sitten, kun täytät kaksikymmentä. Ja nyt, kun se mieskin on kuollut…”
Suutelen hänen nenänpäätään. Hän on niin urhea, niin hyvä.
”Olen vihdoin vapaa rakastamaan ketä ikinä haluan”, hän sanoo ja suutelee minua pitkään.
”Olisin minä silloinkin vastannut myöntävästi”, sanon hiljaa.
”Minä vain… sinä olit niin nuori ja… ja minä pelkäsin, että et tahtoisi minua enää. Että löytäisit jonkun muun. Minähän olen ihan ikäloppu, olen kohta neljäkymmentä…”
”Rakas, minä en koskaan tahdo ketään muuta kuin sinut. Siitä lähtien, kun näin sinut ensimmäistä kertaa luokkahuoneessa, en ole nähnyt ketään muita. Etkä sinä ole edes vielä vanha, höpsö, älä yritä. Meidän ikäeromme ei ole koskaan ollut minulle ongelma.”
”Ja minun… traumanikin. En ole helppo kumppani…”
”Beth kulta, älä soimaa itseäsi noin. Ei kukaan ole helppo. Ihmissuhteet vaativat työtä, ja minä olen aina ollut valmis tekemään sen työn sinun kanssasi. Olet kehittynyt hienosti.”

Bethin käsi silittää niskaani. Hän on niin lähellä, että koko kehoni huutaa.
”Minä aion kertoa vanhemmilleni”, sanon hiljaa. ”Johan he tietävät, että seurustelen miehen kanssa. Se ei ollut heille ongelma. Mutta minä haluan, että te tapaatte.”
”Oletko varma, että on jo kulunut tarpeeksi aikaa koulusta?”
”En, mutta minä en tahdo elää mitään kaksoiselämää. Norikin kannusti minua vihdoin kertomaan. Minä vien sinut heidän eteensä, enkä anna minkään pahan kohdata sinua.”
”S-… suuttuvatkohan he?” Beth kysyy kuin lapsi.
”Isä ainakin suuttuu. Mutta minä en peru päätöstäni. Tahdon olla sinun kanssasi, ja tahdon näyttää koko maailmalle, miten paljon sinua rakastan.”
Beth näyttää aidon kauhistuneelta.
”Älä pelkää. Sinun ei tarvitse tulla mukaan, jos et tahdo”, sanon ja suukotan hänen kättään, jota sormus nyt koristaa.
”Tahdon minä. Minä kannan vastuuni.”
Hymyilen hänelle. Lämmin tunne täyttää koko rintani.
”Hyvä. Sitten me teemme sen yhdessä.”

*

Päivä, jona vien Bethin vanhempieni eteen, on elämäni pelottavin. Vedän syvään henkeä, pidän Bethiä tiukasti kädestä. Hän vapisee yhtä paljon kuin minäkin. Me olemme kaksin tämän edessä, me ja kaiken paineen kestänyt rakkautemme. Jos se kestäisi vielä tämänkin, me menisimme mistä tahansa läpi yhdessä.

Kun äitini avaa oven, sydämeni jyskyttää niin lujaa, että pelkään kuolevani. Vilkaisen Bethiin, hänen ilmeensä on täysin neutraali. Se sama, jolla hän selviää luokkahuoneessa vielä nykyäänkin. Äitini silmät suurenevat hetkessä, hänen ilmeensä täyttää silkka järkytys.

”Rani, jestas, tahdotko, että sinun isäsi tappaa sinut?”
”Ehkä”, naurahdan kuivasti. ”Äiti, tässä on Beth. Minun kihlattuni. Beth, äitini. Te… te olettekin tavanneet vähän erilaisissa merkeissä muutama vuosi sitten.”
”Mitä… mitä sinä haluat minun sanovan?”
”En todennäköisesti mitään. Voimmeko tulla sisälle?”
”Rani, minä… Minä en ihan tosi tiedä, mitä sanoa.”
”Saammeko?”
”T-… tulkaa nyt sitten.”

Äitini katsoo Bethiä pitkään. En erota hänen ilmeestään mitään. En halveksuntaa enkä vihaa, mutta en ihastustakaan. Äiti ei kykene sanomaan meidän edessämme mitään. Beth riisuu pitkän mustan takkinsa ja ojentaa varovasti kättään kohti äitiäni. Olen niin ylpeä hänestä, että minua heikottaa.

Äitini tuijottaa ojennettua kättä hetken kuin asetta, mutta tarttuu siihen sitten reippaasti.
”Esbeth. Mutta sano vain Beth, niin poikasikin sanoo”, Beth esittäytyy.
Äitini esittäytyy ja tuijottaa Bethiä vielä pitkään.
”Saatte olla onnellisia, että isä tulee kotiin vasta tunnin päästä. Hän ei tule sulattamaan tätä yhtä nätisti.”
”Minä en anna isän ryhtyä riehumaan.”
”Hän rakastaa sinua, ja tämä…”
”Minä tiedän kyllä.”

Istuudumme olohuoneeseen. Äiti tarjoaa meille vaivautuneena pikkuleipiä ja teetä. Beth istuu niin jäykästi, että tiedän hänen olevan kauhuissaan. Äiti vetää syvään henkeä ennen kuin avaa suunsa.
”Sinä… sinä olet siis opettaja.”
”Olen, kyllä. Edelleen.”
”Kai sinä tiedät, että voisit menettää virkasi… tämän… takia?”
”Tiedän hyvin.”
Äiti pudistelee päätään.
”Milloin sinä… milloin te…”
”Äiti, se olin minä, joka teki aloitteen. Ei Beth. Hän ei ole koskaan tehnyt mitään väärää.”
”Rani, minä en kysynyt sinulta”, äiti tiuskahtaa.
”Minä olen tästä vastuussa. Tiesin, mitä tein. Rani oli minun oppilaani, ja minä rakastuin häneen, en kyennyt hillitsemään itseäni. Teidän poikanne on älykäs ja empaattinen nuorimies, joka on pysynyt rinnallani hätkähtämättä mitään. Minä rakastan häntä ja teidän luvallanne tahdon viedä hänet alttarille.”

Äiti tuijottaa Bethiä pitkään, yrittäen ymmärtää, onko mies tosissaan.
”Sinä voisit yhä saada potkut tämän vuoksi. Minä voisin viedä asiaa eteenpäin, jos tahtoisin. Mutta…”
Äiti katsoo minua syvälle silmiin.
”Mutta minun poikani on jo aikuinen. Hän on aina ollut itsenäinen ja vahva. Rani, tämä on sinun elämäsi. En usko, että voin täysin ymmärtää tätä vielä pitkään aikaan, mutta jos te… jos te olette täysin tosissanne, minä…” Äiti pudistelee päätään. ”Helvetti. Minun tarvitsee käsitellä tätä. Mutta Rani, sinun isäsi, hän ei tule ottamaan tätä läheskään yhtä hyvin.”
”Tiedän sen. Minä tahdon silti, että te molemmat tiedätte, ketä rakastan. Me aiomme mennä naimisiin, ja minä tahtoisin teidät paikalle.”

Bethillä ei ole biologisia vanhempia eikä juuri ystäviäkään. Hänen puoleltaan häihin tuskin tulisi juuri ketään. Nori ja Kora eivät voi olla ainoat vieraamme. Minulla on yhä vanhemmat, ja minä rakastan heitä, vaikka he eivät hyväksyisikään suhdettamme. Minä tahdon heidät paikalle, kun suutelen aviomiestäni alttarilla.

Ehdimme keskustella vielä pitkään, Bethin kehonkieli rauhoittuu, kun äiti ei enää visko piikkejä hänen suuntaansa. Kun ovi kolahtaa, Beth jännittyy jälleen. Sydämeni takoo liian kovaa. Isä kävelee sisään, on valmis kohtaamaan sulhaseni, kun näkeekin entisen opettajani olohuoneessamme. Hänen vihansa hajoaa, ja minä asetun automaattisesti Bethin eteen.

”Mitä helvettiä? Rani, mitä helvettiä?”
”Ei, isä, anna minä selitän –”
”Mitä SAATANAN selitettävää tässä on! Tuo mies on rikollinen! Mitä helvettiä! Tiesitkö sinä tästä?” Isäni katsoo suoraan äitiin, joka pudistaa päätään. ”Milloin se alkoi? Milloin tuo mies pakotti sinut… ei helvetti… minun pieni poikani…”

Vasta, kun erotan sivusilmälläni Bethin valahtavan lattialle, ymmärrän, mitä tapahtuu. Hänen kohtauksensa. Eivät ne ole loppuneet, vaikka aika kuluu. Hän käpertyy lattialle pieneksi mytyksi ja vie kädet suojakseen, aivan kuin pelkäisi isäni lyövän häntä.

”Mitä… mitä helvettiä…” isäni sopertaa.
Minä en kiinnitä vanhempiini huomiota, menen lattialle Bethin luo ja vedän hänet syliin.
”Rakas. Ei mitään hätää. Anna minulle anteeksi. Ei hätää, olen tässä.”
Silitän ja suukotan häntä niin pitkään, että hän uskoo, ettei hätää ole, kukaan ei käy hänen kimppuunsa enää ikinä.
”Eiköhän tämä ollut tässä. Me menemme nyt kotiin”, sanon ja kiskon Bethin lattialta. Rakas hädin tuskin pysyy pystyssä.
”Mitä hittoa juuri tapahtui…”
”Minä tulen puhumaan teidän kanssanne myöhemmin. Minä menen nyt rakkaani kanssa kotiin.”

Ovella kuulen isäni huutavan peräämme.
”Rani? Rani hei, mitä tapahtui?”
Minä en vastaa mitään, lyön oven kiinni perässäni ja talutan Bethin aina kotiin saakka. Beth itkee koko illan, en saa häntä lopettamaan, hän on kauhuissaan ja kaikki hänen pelkonsa palaavat. Valvon hänen vierellään niin kauan, kunnes hän nukahtaa uupuneena rintaani vasten.

Menee viikkoja, että palaan asiaan vanhempieni kanssa. Silloin isäni kertoo, että Beth oli ottanut häneen yhteyttä. He olivat käyneet kahvilla, keskustelleet kuten aikuiset miehet. Eivät vanhempani ole Bethiä kovinkaan paljon vanhempia. Beth oli kohdannut isäni yksin, kertomatta minulle mitään. Kun sanon hänelle, että tiedän heidän kohtaamisestaan, hän halaa minua pitkään ja sanoo, että kaikki on nyt hyvin. Hän ymmärtää vanhempieni reaktion.

”Minä kohtasin vastuuni. Ei sinun isäsi tahdo minulle mitään pahaa, hän vain rakastaa sinua. Samoin kuin äitisi. Vaatii vain aikaa meiltä kaikilta sopeutua tilanteeseen”, Beth kertoo, ja olen niin ylpeä hänestä, että rutistan hänet tiukkaan syleilyyn.
”Muru, olet kehittynyt niin hurjasti.”
Hän hymyilee.
”Niinkö sinusta?”
”Niin”, minä sanon ja vedän hänet pitkään suudelmaan.

*

Meidän hääpäivämme on kuulas, kirkas talvipäivä. Minun pukuni on lumenvalkea, Bethin yhtä musta kuin hänen hiuksensakin. Isäni saattaa minut alttarille, ja kaikki on hyvin, kaikki on vihdoin hyvin. Vieraita ei ole paljon, mutta heitä on tarpeeksi todistamaan suurta päiväämme.

Bethin silmät kiiltävät talvipäivän auringossa, ja hän on niin kaunis, etten näe mitään tai ketään muuta. Kun me sanomme tahdon, tiedän, että tästä kaikki vasta alkaa. Näen itseni istumassa pulpetissa, tuijottamassa samoja käsiä, jotka nyt tarttuvat niskaani ja vetävät minut suudelmaan. Näen meidät vilkuilemassa toisiamme, jättämässä pieniä viestejä. Suutelemassa, koskemassa, hukkumassa toisiimme. Ja nyt me olemme tässä, kauniissa, aurinkoisessa talvipäivässä, ja me rakastamme yhä edelleen.

perjantai 5. marraskuuta 2021

Tajuaminen

”Tänään minä osaan vihdoin vastata kysymykseesi.”
Terapeutti kallistaa päätään.
”Kysyit minulta taannoin, miksi minä olen Wilhelmin kanssa. Osaan vihdoin antaa kokoavan vastauksen. Olen ajatellut sitä.”
Terapeutti nyökkää sen merkiksi, että voisin kertoa. Olen punninnut asioita sisälläni, pohtinut ja vääntänyt, mutta todelliset vastaukset ovat tulleet itsestään.

”Minä olen hänen kanssaan, koska hän on ensimmäinen ihminen, jonka kanssa olen voinut olla oma itseni. Hän on ensimmäinen aivan oma valintani. Minun elämäni ennen häntä oli pelkkää matelua. Olin milloin mitäkin, mutta en koskaan mitään omaa. En edes tiennyt, että olin kaivannut sitä. Tuskin tajusin sitä silloinkaan, mutta jotakin loksahti kohdilleen, kun tapasin Wilhelmin.”

Tunnistan katseen terapeuttini ruskeissa silmissä. Tiedän, mitä hän ajattelee, joten avaan suuni, ennen kuin hän ehtii sanoa sen.
”Jopa silloin, kun Wilhelm oli pahimmillaan, minä itse valitsin jäädä.”
”Mikä hänessä sai sinut tuntemaan olosi omaksi itseksesi?”
”Hän oli välitön. Meidän suhteemme oli kasuaali, olimme toistemme kanssa paitsi työsyistä, myös siksi, että puhtaasti viihdyimme toistemme seurassa. Wilhelm ei vaatinut minulta sitoutumista.”
”Mutta hän kuitenkin suuttui aina, kun osoitit merkkejä lähtemisestä. Hänen käytöksensä sinua kohtaan oli hyvin ristiriitaista.”
”Kyllä, niin oli. Mutta minä olen oppinut ymmärtämään, mistä se kumpusi. Ymmärrän myös sitä poikaa sisälläni, joka jäi sellaiseen suhteeseen.”
”Kerro minulle hänestä. Siitä pojasta, joka jäi.”

Vedän syvään henkeä.
”Minä olin hyvin, hyvin eksynyt. En tajunnut vielä silloin, että se elämä, jota minä ja siskoni elimme, oli traumatisoinut minut syvästi. En oikeastaan tajua sitä kunnolla vieläkään.”
”Siksi sinä olet täällä, Julius.”
Hymähdän. Niin, siksi minä olen täällä. Olen vihdoin hyväksynyt sen, etten voi hyvin. En ole koskaan voinutkaan.
”Minun ainoa pelastukseni oli kykyni unelmoida. Unelmoin perheestä. Haaveilin naivani lapsuudenystäväni ja saavani lapsia hänen kanssaan. Ajattelin sitä joka päivä samalla, kun siskoni vaaransi henkensä meidän molempien vuoksi.”

Terapeutti nyökkää.
”Siskollani oli aina jalat maassa. Hän ei kyennyt pakenemaan pilvilinnoihin, mutta minä… minä taisin kyetä. Olen ymmärtänyt vasta nyt, miten elin elämääni silloin. En ollut hetkeäkään kiinni todellisuudessa, koska en kyennyt kohtaamaan sitä. En mitenkään päin.”
”Millä tavalla Wilhelmin kanssa oli erilaista?”
”Hän… hän tiesi, millainen olen. Hänen kanssaan minun ei tarvinnut olla mitään muuta. Minun ei tarvinut jaksaa. Ja kun hän alkoi satuttaa minua, sain olla niin hajalla kuin olin.”
”Julius… Ymmärrät varmasti itsekin, miltä tuo kuulostaa.”
”En usko, että kukaan tulee koskaan ymmärtämään, mitä koin silloin. Minä ansaitsin sen kivun. Se oli osa minua. Olin turmeltunut. Satutin muita rahasta. Se oli minun rangaistukseni. Wilhelm loi minut uudelleen. Hän antoi minulle jotain uutta. Tunsin, että… että hän vapautti minut.”
”Satuttamalla sinua?”
”Ei pelkästään sillä. Hänen luonaan olin kuin toisessa maailmassa. En kertonut siskolleni, en kertonut kenellekään. Minulla oli paikka ja joku, joka herätti minussa niin syvää hellyyttä, etten vain kyennyt lähtemään. Minä… minä taisin tarvita häntä ihan yhtä paljon kuin hänkin minua.”

Niin. Meidän suhteemme on ollut riippuvuutta. En ole koskaan tahtonut myöntää sitä itselleni, mutta tiedän, että Wilhelm on tiennyt sen aina. Voi minun rakkaani. Nyt ymmärrän vihdoin, miksi hän halusi minunkin aloittavan terapian.

”Julius. Oletko sinä edelleen riippuvainen puolisostasi?”
Vedän syvään henkeä. Sormenpääni ovat jäässä. Pelottaa.
”Olen”, kuiskaan, ja se on ensimmäinen kerta, kun sanon sen ääneen.
”Onko hän riippuvainen sinusta?”
”Omalla tavallaan kyllä. Mutta hän on työskennellyt sen kanssa jo vuosia.”
”Kauanko sinä olet työskennellyt asian kanssa?”
”Tämä on ensimmäinen kerta, kun myönnän sen itselleni.”

Hymy leviää terapeutin kasvoille.
”Olet ottanut ensimmäisen askeleen. Tästä on hyvä lähteä rakentamaan pohjaa omalle itsellesi. Seuraavalla tapaamiskerralla voimme keskustella siitä, miten näet itsesi ja teidän suhteenne nyt ja millaiseksi tahtoisit tilannetta kehittää.”
Nyökkään.

En voi uskoa, että todella olen tässä. Tämän ymmärryksen äärellä. On kuin kohtaisin itseni ensimmäistä kertaa vailla suojaa.

keskiviikko 3. marraskuuta 2021

Ensimmäinen aamu

 (Aikajanalla Valosta annetun jälkeen, mutta ennen nykyhetkeä ja naimisiinmenoa)


Aamun lempeä aurinko raottuu verhojen välistä hänen kasvoilleen ja maalaa niille kultaisen kaistaleen. Hän avaa silmänsä ja räpyttelee pitkiä ripsiään. Hän näyttää niin haavoittuvaiselta ja pieneltä, että minun tekisi mieli kahmaista hänet syliini ja pitää hänet siinä ikuisesti.


Kun hän näkee minut, hänen ilmeensä pehmenee. Hän näyttää jälleen nuorelta ja hauraalta, ja minä painan huuleni hänen omilleen ja suutelen häntä pitkään. Hän käpertyy rintaani vasten, pitää pehmeää päätään siinä niin, että henkeni salpautuu.

”Huomenta, muru.”
”Huomenta…”
”Saitko nukuttua?”
”Sain. Sain, niin hyvin… Eilisyö oli… vau, Wilhelm, minä…”
”Ssh.” Hän suutelee minua. En tahdo hänen menevän minnekään. Hän on niin lämmin ja kaunis ja vihdoin siinä, jälleen ihollani. Tahdon hengittää hänen tuoksuaan syvälle keuhkoihini.
”Olen niin kiitollinen sinusta”, hän kuiskaa. ”Kiitos, kun jäit.”
”Tämä on ensimmäinen aamumme… näin.”

Kaiken sen jälkeen. Menetetty aika velloo välillämme, emme saa sitä tyhjäksi. Kymmenen pitkää vuotta olen kaivannut hänen tuoksuaan, hänen pehmeitä kiharoitaan ja lämmintä tuntua kainalossani. Hän antoi silloin kauan sitten harvoin minun jäädä vierelleen yöksi. Nyt, kun olemme jälleen aloittaneet tapailemaan toisiamme, hän on jälleen siinä, minun vierelläni. Olen niin rakastunut, etten saa henkeä.

Mutta me emme puhu tunteista. Emme vielä. Olemme ottaneet ensimmäiset haparoivat askeleet yhdessä. Kivun vuodet eivät ole vielä takana, me olemme kesken ja rikki, mutta en suostu ajattelemaan sitä nyt, kun aurinko värjää hänen hiuksensa kultaisiksi. Vedän hänet päälleni, suukotan ja pitelen.

”Muru…” hän kuiskaa vasten kaulaani.
”Niin?”
”Tahtoisitko sinä… voisitko… tai siis, voisimmeko me…”
Koko kehoani lämmittää. Hän on niin suloinen takellellessaan.
”Emme ole koskaan nauttineet aamiaista yhdessä. Lukeneet uutisia ja…”
Suukotan hänen ohimoaan.
”Se olisi ihanaa. Anna minä teen aamiaisen.”
”T-tee vain, minä en… taida oikein osata. En enää.”
”Me voimme opetella. Meillä on nyt kaikki maailman aika.”

Hän katsoo minuun mustat silmät suurina. Kaikki maailman aika. Minä tarkoitan sitä. Todella. Koko olemuksellani. Nousen ylös, vedän hänet lähelleni ja nostan hellästi syliin.
”Mennään aamiaiselle”, kuiskaan ja suukotan häntä poskelle.
”Julius, minä…”
”Ssh, rakas, minä olen juuri nyt hirvittävän onnellinen. Ja olin viimeyönäkin. Sinä olet niin kaunis. Minulla oli kamala ikävä.”

Kaiki ne yöt, jotka huusin, kun ero hänestä repi minua kappaleiksi. Kaikki ne muut ihmiset, jotka otin iholleni, mutta jotka eivät tuntuneet häneltä. Kukaan ei koskaan olisi kuten hän. Tiedän sen nyt, kun kuljetan hänet sylissäni alakertaan ja suutelen häntä keittiön pöytää vasten.

Teen hänelle perinteisen aamiaisen, olen kymmenessä vuodessa oppinut hyväksi kokiksi. Kahvin tuoksu täyttää keittiön, ja minä eksyn tuijottamaan häntä. Hänen pitkää, terävää nenäänsä ja mustia silmiään. Hänen avonaista pitsipaitaansa, joka paljastaa luisevan rintakehän. Aurinko täyttää huoneen kullallaan, ja minun sisimpäni on niin täynnä hellyyttä, että miltei tukehdun siihen. Hän näyttää jumalaiselta istuessaan siinä ja katsoessaan ikkunasta ulos. Niin monesti hänen katseensa näyttää siltä, etten tiedä, mihin todellisuuteen hän katsoo. Minun rakkaani. Älä koskaan mene. Tahdon vain sinut.

Ensimmäinen aamumme yhdessä. Tahdon muistaa tämän kaiken. Auringon kultaaman keittiön, valon pisarat hänen kiharoillaan. Hän on niin kaunis ja minä niin onnellinen. Kaadan meille kahvia ja voitelen leivät, rakastan arkea, rakastan sitä niin paljon. Mikään ei ole niin kaunista kuin arjen ylitse ulottuva hellyys, pienet sanat, lomittuvat sormet. 

En sano mitään. Hän tietää jo, mitä ajattelen, kun istun hänen viereensä, kuljetan käteni hänen hiustensa sekaan ja painan pehmeän suudelman hänen huulilleen.

Meidän ensimmäinen aamumme näin. Pelko ei kouraise rintaani, kun ajattelen tulevaa. Olen täynnä valoa.