perjantai 5. marraskuuta 2021

Tajuaminen

”Tänään minä osaan vihdoin vastata kysymykseesi.”
Terapeutti kallistaa päätään.
”Kysyit minulta taannoin, miksi minä olen Wilhelmin kanssa. Osaan vihdoin antaa kokoavan vastauksen. Olen ajatellut sitä.”
Terapeutti nyökkää sen merkiksi, että voisin kertoa. Olen punninnut asioita sisälläni, pohtinut ja vääntänyt, mutta todelliset vastaukset ovat tulleet itsestään.

”Minä olen hänen kanssaan, koska hän on ensimmäinen ihminen, jonka kanssa olen voinut olla oma itseni. Hän on ensimmäinen aivan oma valintani. Minun elämäni ennen häntä oli pelkkää matelua. Olin milloin mitäkin, mutta en koskaan mitään omaa. En edes tiennyt, että olin kaivannut sitä. Tuskin tajusin sitä silloinkaan, mutta jotakin loksahti kohdilleen, kun tapasin Wilhelmin.”

Tunnistan katseen terapeuttini ruskeissa silmissä. Tiedän, mitä hän ajattelee, joten avaan suuni, ennen kuin hän ehtii sanoa sen.
”Jopa silloin, kun Wilhelm oli pahimmillaan, minä itse valitsin jäädä.”
”Mikä hänessä sai sinut tuntemaan olosi omaksi itseksesi?”
”Hän oli välitön. Meidän suhteemme oli kasuaali, olimme toistemme kanssa paitsi työsyistä, myös siksi, että puhtaasti viihdyimme toistemme seurassa. Wilhelm ei vaatinut minulta sitoutumista.”
”Mutta hän kuitenkin suuttui aina, kun osoitit merkkejä lähtemisestä. Hänen käytöksensä sinua kohtaan oli hyvin ristiriitaista.”
”Kyllä, niin oli. Mutta minä olen oppinut ymmärtämään, mistä se kumpusi. Ymmärrän myös sitä poikaa sisälläni, joka jäi sellaiseen suhteeseen.”
”Kerro minulle hänestä. Siitä pojasta, joka jäi.”

Vedän syvään henkeä.
”Minä olin hyvin, hyvin eksynyt. En tajunnut vielä silloin, että se elämä, jota minä ja siskoni elimme, oli traumatisoinut minut syvästi. En oikeastaan tajua sitä kunnolla vieläkään.”
”Siksi sinä olet täällä, Julius.”
Hymähdän. Niin, siksi minä olen täällä. Olen vihdoin hyväksynyt sen, etten voi hyvin. En ole koskaan voinutkaan.
”Minun ainoa pelastukseni oli kykyni unelmoida. Unelmoin perheestä. Haaveilin naivani lapsuudenystäväni ja saavani lapsia hänen kanssaan. Ajattelin sitä joka päivä samalla, kun siskoni vaaransi henkensä meidän molempien vuoksi.”

Terapeutti nyökkää.
”Siskollani oli aina jalat maassa. Hän ei kyennyt pakenemaan pilvilinnoihin, mutta minä… minä taisin kyetä. Olen ymmärtänyt vasta nyt, miten elin elämääni silloin. En ollut hetkeäkään kiinni todellisuudessa, koska en kyennyt kohtaamaan sitä. En mitenkään päin.”
”Millä tavalla Wilhelmin kanssa oli erilaista?”
”Hän… hän tiesi, millainen olen. Hänen kanssaan minun ei tarvinnut olla mitään muuta. Minun ei tarvinut jaksaa. Ja kun hän alkoi satuttaa minua, sain olla niin hajalla kuin olin.”
”Julius… Ymmärrät varmasti itsekin, miltä tuo kuulostaa.”
”En usko, että kukaan tulee koskaan ymmärtämään, mitä koin silloin. Minä ansaitsin sen kivun. Se oli osa minua. Olin turmeltunut. Satutin muita rahasta. Se oli minun rangaistukseni. Wilhelm loi minut uudelleen. Hän antoi minulle jotain uutta. Tunsin, että… että hän vapautti minut.”
”Satuttamalla sinua?”
”Ei pelkästään sillä. Hänen luonaan olin kuin toisessa maailmassa. En kertonut siskolleni, en kertonut kenellekään. Minulla oli paikka ja joku, joka herätti minussa niin syvää hellyyttä, etten vain kyennyt lähtemään. Minä… minä taisin tarvita häntä ihan yhtä paljon kuin hänkin minua.”

Niin. Meidän suhteemme on ollut riippuvuutta. En ole koskaan tahtonut myöntää sitä itselleni, mutta tiedän, että Wilhelm on tiennyt sen aina. Voi minun rakkaani. Nyt ymmärrän vihdoin, miksi hän halusi minunkin aloittavan terapian.

”Julius. Oletko sinä edelleen riippuvainen puolisostasi?”
Vedän syvään henkeä. Sormenpääni ovat jäässä. Pelottaa.
”Olen”, kuiskaan, ja se on ensimmäinen kerta, kun sanon sen ääneen.
”Onko hän riippuvainen sinusta?”
”Omalla tavallaan kyllä. Mutta hän on työskennellyt sen kanssa jo vuosia.”
”Kauanko sinä olet työskennellyt asian kanssa?”
”Tämä on ensimmäinen kerta, kun myönnän sen itselleni.”

Hymy leviää terapeutin kasvoille.
”Olet ottanut ensimmäisen askeleen. Tästä on hyvä lähteä rakentamaan pohjaa omalle itsellesi. Seuraavalla tapaamiskerralla voimme keskustella siitä, miten näet itsesi ja teidän suhteenne nyt ja millaiseksi tahtoisit tilannetta kehittää.”
Nyökkään.

En voi uskoa, että todella olen tässä. Tämän ymmärryksen äärellä. On kuin kohtaisin itseni ensimmäistä kertaa vailla suojaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti