(Aikajanalla Valosta annetun jälkeen, mutta ennen nykyhetkeä ja naimisiinmenoa)
Aamun lempeä aurinko raottuu verhojen välistä hänen kasvoilleen ja maalaa niille kultaisen kaistaleen. Hän avaa silmänsä ja räpyttelee pitkiä ripsiään. Hän näyttää niin haavoittuvaiselta ja pieneltä, että minun tekisi mieli kahmaista hänet syliini ja pitää hänet siinä ikuisesti.
Kun hän näkee minut, hänen ilmeensä pehmenee. Hän näyttää jälleen nuorelta ja hauraalta, ja minä painan huuleni hänen omilleen ja suutelen häntä pitkään. Hän käpertyy rintaani vasten, pitää pehmeää päätään siinä niin, että henkeni salpautuu.
”Huomenta, muru.”
”Huomenta…”
”Saitko nukuttua?”
”Sain. Sain, niin hyvin… Eilisyö oli… vau, Wilhelm, minä…”
”Ssh.” Hän suutelee minua. En tahdo hänen menevän minnekään. Hän on niin lämmin ja kaunis ja vihdoin siinä, jälleen ihollani. Tahdon hengittää hänen tuoksuaan syvälle keuhkoihini.
”Olen niin kiitollinen sinusta”, hän kuiskaa. ”Kiitos, kun jäit.”
”Tämä on ensimmäinen aamumme… näin.”
Kaiken sen jälkeen. Menetetty aika velloo välillämme, emme saa sitä tyhjäksi. Kymmenen pitkää vuotta olen kaivannut hänen tuoksuaan, hänen pehmeitä kiharoitaan ja lämmintä tuntua kainalossani. Hän antoi silloin kauan sitten harvoin minun jäädä vierelleen yöksi. Nyt, kun olemme jälleen aloittaneet tapailemaan toisiamme, hän on jälleen siinä, minun vierelläni. Olen niin rakastunut, etten saa henkeä.
Mutta me emme puhu tunteista. Emme vielä. Olemme ottaneet ensimmäiset haparoivat askeleet yhdessä. Kivun vuodet eivät ole vielä takana, me olemme kesken ja rikki, mutta en suostu ajattelemaan sitä nyt, kun aurinko värjää hänen hiuksensa kultaisiksi. Vedän hänet päälleni, suukotan ja pitelen.
”Muru…” hän kuiskaa vasten kaulaani.
”Niin?”
”Tahtoisitko sinä… voisitko… tai siis, voisimmeko me…”
Koko kehoani lämmittää. Hän on niin suloinen takellellessaan.
”Emme ole koskaan nauttineet aamiaista yhdessä. Lukeneet uutisia ja…”
Suukotan hänen ohimoaan.
”Se olisi ihanaa. Anna minä teen aamiaisen.”
”T-tee vain, minä en… taida oikein osata. En enää.”
”Me voimme opetella. Meillä on nyt kaikki maailman aika.”
Hän katsoo minuun mustat silmät suurina. Kaikki maailman aika. Minä tarkoitan sitä. Todella. Koko olemuksellani. Nousen ylös, vedän hänet lähelleni ja nostan hellästi syliin.
”Mennään aamiaiselle”, kuiskaan ja suukotan häntä poskelle.
”Julius, minä…”
”Ssh, rakas, minä olen juuri nyt hirvittävän onnellinen. Ja olin viimeyönäkin. Sinä olet niin kaunis. Minulla oli kamala ikävä.”
Kaiki ne yöt, jotka huusin, kun ero hänestä repi minua kappaleiksi. Kaikki ne muut ihmiset, jotka otin iholleni, mutta jotka eivät tuntuneet häneltä. Kukaan ei koskaan olisi kuten hän. Tiedän sen nyt, kun kuljetan hänet sylissäni alakertaan ja suutelen häntä keittiön pöytää vasten.
Teen hänelle perinteisen aamiaisen, olen kymmenessä vuodessa oppinut hyväksi kokiksi. Kahvin tuoksu täyttää keittiön, ja minä eksyn tuijottamaan häntä. Hänen pitkää, terävää nenäänsä ja mustia silmiään. Hänen avonaista pitsipaitaansa, joka paljastaa luisevan rintakehän. Aurinko täyttää huoneen kullallaan, ja minun sisimpäni on niin täynnä hellyyttä, että miltei tukehdun siihen. Hän näyttää jumalaiselta istuessaan siinä ja katsoessaan ikkunasta ulos. Niin monesti hänen katseensa näyttää siltä, etten tiedä, mihin todellisuuteen hän katsoo. Minun rakkaani. Älä koskaan mene. Tahdon vain sinut.
Ensimmäinen aamumme yhdessä. Tahdon muistaa tämän kaiken. Auringon kultaaman keittiön, valon pisarat hänen kiharoillaan. Hän on niin kaunis ja minä niin onnellinen. Kaadan meille kahvia ja voitelen leivät, rakastan arkea, rakastan sitä niin paljon. Mikään ei ole niin kaunista kuin arjen ylitse ulottuva hellyys, pienet sanat, lomittuvat sormet.
En sano mitään. Hän tietää jo, mitä ajattelen, kun istun hänen viereensä, kuljetan käteni hänen hiustensa sekaan ja painan pehmeän suudelman hänen huulilleen.
Meidän ensimmäinen aamumme näin. Pelko ei kouraise rintaani, kun ajattelen tulevaa. Olen täynnä valoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti