Oksat

Havahdun unen rajamailta, kun ovi kolahtaa. Julius kävelee suoraan olohuoneeseen takki yllään ja näyttää niin kalpealta, että hätkähdän. Minun on turha kysyä, miten terapiassa meni, osaan lukea sen hänen kehonkielestään. Nousen ylös, riisun hänen takkinsa ja silitän hänen kättään.

”Mene nukkumaan, kulta. Puhutaan myöhemmin. Minä laitan meille jotain syötävää sillä välin.”

Julius vain vetää minut syleilyynsä, pitelee hetken niin hellästi, että miltei sulan häntä vasten. Hän nyökkää hiljaa, painaa suudelman kiharoihini ja kävelee suoraan yläkertaan. Minä menen keittiöön laittamaan ruokaa. Tartun veitseen pilkkoakseni kirsikkatomaatit, mutta jokin juoksee kehoni läpi. Pudotan veitsen lattialle. Sydän hakkaa. Tuijotan käsiäni. Niitä samoja, jotka ovat tehneet asioita, joita en saa unohtaa. Tänään niiden paino on liikaa kannettavaksi. Vedän syvään henkeä. Ajattelen Juliuksen kalpeita kasvoja. Rakas on harvoin niin väsynyt, ettei pysty edes tervehtimään.

Mutta siinä on muutakin. Me molemmat tiedämme sen.

Siinä on valvottuja öitä. Verta kynsien alla. Ahtaita katuja, joiden kivien välistä kasvaa voikukkia. Äänetöntä huutoa. Hetkiä ihmisyyden ulkopuolella. Ja se kaikki revitään uudelleen auki, sotketaan silmiemme eteen, tehdään jälleen näkyväksi. Hetket, joita päivänvalo ei kosketa, välkkyvät nyt silmäluomien takana kuin aurinko puiden takana.

Se on sen arvoista. Sen on oltava. Ilman terapiaa, ilman sitä, että käymme kaiken läpi, emme voi koskaan edetä. Me emme ole terveitä ihmisiä, emme yhdessä emmekä erikseen, ja sen myöntäminen vaatii meiltä kaikkea. Julius ei näe sitä vielä. Hän ei ole vielä riittävän motivoitunut, näen sen hänestä. Olen rakastanut häntä kaikella itsekkyydelläni, mutta se ei riitä, minä en ole vielä valmis. Minun tapani rakastaa on ollut hänelle kahle. Me ansaitsemme vapautua.

Se, että Julius meni nukkumaan eikä jäänyt kysymään, mitä minä haluan ja mikä on minulle parasta, on isoin edistysaskel pitkään aikaan. Ajattelen sitä kumartuessani nostamaan veitsen. Käteni tärisevät, mutta nostan veitsen. Tomaatteja. Ne ovat pelkkiä tomaatteja. En ole rikkonut tällä veitsellä mitään elävää moneen vuoteen.

Helvetti. Pilkon tomaatit niin nopeasti kuin osaan. Sydämeni hakkaa niin lujaa, että joudun hetkeksi istumaan keittiön lattialle. Mieleeni palaavat terapiassa käymäni keskustelut. 

Oletko sinä yhä se mies, joka olit silloin?

Olen. En sanonut sitä terapeutille. En sanonut mitään. Minä olen yhä sama mies, olen aina ollut, ytimeni on sama, rakkaudeton tyhjiö, mutta sen päälle on vuosien saatossa kasvanut paljon muutakin. En ole enää väkivaltainen, mutta ei se minun ongelmani ole koskaan ollutkaan. Minun on ongelmani on syvemmällä, kaiken sen impulsiivisen ja punaisen takana. Sitä kaikkea en koskaan katsonut silmiin. Nyt olen jälleen valmis yrittämään uudelleen.

Tunnin päästä pöydässä on ruokaa ja kävelen yläkertaan herättämään Juliuksen. Hän näyttää niin kauniilta nukkuessaan. Hän on syvässä unessa, rintakehä kohoilee. Käsi on vaikeassa kulmassa, minua hymyilyttää. Rakas nukahti ensimmäiseen asentoon, johon lysähti.

”Kulta.” Suukotan hänen päätään. Silitän mustia suortuvia, jotka ovat edelleen ihan yhtä pehmeät kuin silloin, kun kosketin niitä ensi kertaa. ”Herätys, kulta, sinun täytyy saada unta vielä yölläkin.”

Muminaa. Hän on niin sietämättömän suloinen, että tahtoisin syödä hänet kokonaisena. 

”Minä laitoin meille ruokaa. Voin mennä keittämään teetä, jos lupaat, että et nukahda uudelleen sillä välin.”

”Mmhhmh…”

”Rakastan sinua.” Suukotan Juliuksen poskea. ”Rakastan sinua niin paljon…”

Minua miltei itkettää, kun katselen, kuinka hän käpertyy pienelle sykkyrälle ja painaa päätään tyynyyn.

”En ole koskaan ollut näin väsynyt…”

”Illalliselle ei ole kiire. Ihan rauhassa vain.”

”Me puhuimme terapiassa niin paljon… jestas…”

”Vahva kulta.” Silitän hänen päätään. ”Jaksat niin hienosti.”

Hän vetää peiton korviinsa ja näen hänen silmistään, että häntä hymyilyttää.

”Jos jään vain tänne ikiajoiksi…”

”Höpsö. Nuku vain, minä voin syödä yksinkin.”

”Olet ihan oikeassa, en nuku koko yönä, jos nukun nyt.”

Siltikään hän ei tee elettäkään noustakseen. Suukotan häntä kaikkialle, minne yletän, ja jätän hänet sänkyyn.

”Ei mitään kiirettä”, hymähdän, ”minä menen jo alakertaan.”

Juliuksesta lähtee unista mutinaa.

En muista nähneeni rakastani näin väsyneenä aikoihin. Vihdoin hän näyttää sen minulle. Sen, kuinka uupunut hän on kokoajan. Minun vuokseni hän on pitänyt hymyä kasvoillaan, mutta nyt hän on uskaltanut viimein luopua siitä. Sytytän meille kynttilöitä. Varovasti. Käteni tärisevät edelleen. Kun Julius viimein tulee, istun jo pöydässä.

”Voi rakas”, hän parahtaa. ”Miten ihana kattaus. Kiitos.”

Hän painaa poskelleni suudelman ja istuutuu sitten minua vastapäätä. Kasvot ovat yhä kalvakat, mutta hymy tuo niille eloa.

”Rakastan sinua. Anteeksi, että olen näin poikki.”

”Muru, en tiedä, mitä kävitte läpi terapiassa, mutta voit olla varma, että sinun ei tarvitse pyydellä anteeksi. Juuri tätä sinun pitäisikin harjoitella. Saat tuntea kaiken. Ihan kaiken.”

Julius nyökkää ja hymyilee niin surullisesti, että minua riipaisee.

”En taida jaksaa tänään keskustella vielä kunnolla. Onhan se okei?”

”Tietysti”, parahdan. Jään jälleen tuijottamaan käsiäni.

”Kulta…”

”Niin?”

”Sinulla on maailman kauneimmat kädet. Älä pelkää.”

Kyyneleet ryöpsähtävät ulos kysymättä.

”Älä, rakas, ei sinun tarvitse…” Nielaisen kyyneliä. ”Ei sinun tarvitse saada minulle hyvää oloa tästä. Tämä syyllisyys on omani. Se on pinnassa vain, koska me käsittelemme kumpikin näitä asioita omissa päissämme. Mutta minä pärjään kyllä. Ei sinun tarvitse enää koskaan silittää satuttajaasi. Se ei ole oikein.”

”Minäkin olen ajatellut sitä. Mutta tämä olen minä. Tämä on totta, ei mikään oire. Tämä ei kumpua siitä, että pelkään jatkuvasti sinun rikkoutuvan. En vielä tiedä, kuinka iso osa kaikesta, mitä teen, on lähtöisin siitä pelosta, mutta minä otan selvää. Terapia on selkiyttänyt ajatuksiani. Vihdoin…”

Julius nousee ylös ja vetää minut syliinsä. Kiedon käteni hänen ympärilleen, rutistan, en päästä häntä pois.

”Olen sinusta niin ylpeä. Niin tavattoman ylpeä…”

”Minäkin sinusta. Näen, miten ponnistelet.”

Julius kohtaa katseeni, pyyhkii kyyneliäni.

”Rakastan sinua…”

Hän painaa pitkän, intohimoisen suudelman huulilleni, ja minä muistan jälleen, että kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin ja me kasvamme joka päivä, kurotamme oksiamme kohti pilviä. Se riittää.