Kosketus

(Sinelmän jälkeisiä tapahtumia)

En koskaan kyllästy auringon lempeään tuntuun ihollani. Voisin kylpeä siinä joka päivä. Gael odottaa minua kaunis keltainen kaapu yllään. Hän on kietonut läpinäkyvän huivin harteilleen ja lakannut kyntensä ruosteenpunaisiksi. Gaelilla on yhä yhtä paljon koruja kuin vanhassa maailmassa, ja se hymyilyttää minua aina, kun näen hänet. Korut eivät olleetkaan verho hänen ja maailman välillä, keino alleviivata korkeaa asemaa. Se tekee minut iloiseksi.

Heilutan kättäni ja hymyilen. Gael on tilannut meille lämmintä juotavaa, hän osaa suosikkini jo ulkoa, niin usein me täällä olemme. Istuudun kahvilan tuolille ja ristin jalkani.

”Hei, Nori”, Gael sanoo hymyillen.

Huokaisen syvään.

”Jassoo, vai sellaista sinulle kuuluu”, Gael nauraa, ja minuakin alkaa naurattaa. Minusta on joka kerralla yhtä ihanaa kuulla hänen nauravan nyt, kun hän viimein osaa.

”Arki takkuaa pahemman kerran”, huokaan, ”tuntuu, etten pääse rentoutumaan hetkeksikään.” Gaelin kanssa ei tarvitse kierrellä ja kaarrella. Rakastan, että minulla on ystäviä, joille voi puhua suoraan.

Gael nyökkää.

”Mikä sinua yleensä helpottaa?”

”Ei juuri mikään tässä maailmassa, ei sillä tavalla”, sanon hiljaa.

Gael räpyttelee ripsiään. Ilme on aidon järkyttynyt.

”Nori… Tuo ei kuulosta nyt yhtään hyvältä.”

”Ilman Koraa en…” Ei. Nielen loput. ”Tai ei. En tarkoita sitä. Kora on kanssani. Kaikki valo on yhteydessä. Me tapaamme vielä joskus. Mutta… Äh. Kai minulla on vain yksinäinen olo.”

Gael tuijottaa minua hetken kykenemättä sanomaan mitään. Miehen hätä on aitoa, hän jos kuka tietää, miltä tuntuu tuijottaa pimeään ilman ketään.

”Minuun ei ole koskettu hänen kuolemansa jälkeen”, kuiskaan. ”En uskonut kaipaavani sitä, mutta… mutta minä kaipaan. En uskalla puhua tästä kotona, ellemme ole Ranin kanssa kaksin. En tahdo Bethin ajattelevan, että syytän häntä.”

”Minulle voi aina puhua.”

”Tiedän, siksi olen tässä. Rakastan meidän juorukerhoamme.”

”Hah, sanopa muuta”, Gael hymähtää. ”Mutta rakas, kai sinä muistat, että olet minulle ja Isaiakselle kallis? Ihan aina.”

Hymyilen niin, että suupieliin sattuu.

”Niin tekin minulle”, sanon.

”Nori. Haluaisitko sinä uudelleen suhteeseen?”

Pudistan päätäni.

”En”, sanon. ”En usko, että koskaan haluaisinkaan. Eikä seksikään tule kysymykseen, koska tarvitsen intiimin suhteen, jotta nauttisin siitä. Ei satunnainen kosketus tunnu miltään. En välttämättä vihaisi sitä, mutta en pitäisikään. Kora sai minut tuntemaan oloni rakastetuksi. En suostuisi olemaan kenenkään muun kuuprinsessa. Tiedätkö, Gael, hän sai minut tuntemaan itseni niin pieneksi ja hauraaksi, ja minä rakastin sitä, kuvittele, minä. Hänen kanssaan minua ei haitannut olla jonkun oma.”

Gael hymyilee surumielisesti ja sekoittaa juomaansa. Hänen korunsa kiiltävät auringossa. Hetken hiljaisuus ei ole raskas, se on ymmärtävä ja lempeä.

”Tiedän hyvin, mistä puhut”, Gael sanoo hiljaa. ”En tahtoisi sinun olevan koko loppuelämääsi irrallaan siitä lempeydestä, jota voi antaa vain joku, joka rakastaa sinua sellaisena kuin olet. Tiedän, miten sellainen rakkaus voi muuttaa…”

Onnistun hymyilemään. Gaelin silmissä kiiltää, näen, että hän ajattelee Isaiasta.

”Nori. Älä nyt hutkaise minua millään, mutta minulla on ehdotus. Tämä ei nyt sitten kumpua mistään sairaasta, pois se minusta. Äh, hitto, voinko edes sanoa mitään tällaista…”

”Sano vaan, en minä ylläty mistään, kun on meistä kyse.”

Gael nauraa.

”Ehkä niin. Okei, hitto sentään, olkoon. Jos se tuntuisi sinusta turvalliselta, voisithan sinä olla minun ja Isaiaksen kanssa aina joskus. Voisin ehdottaa sitä hänelle.”

Tuijotan Gaelia niin pitkään, että opin ulkoa luomet hänen kasvoissaan. En saa sanaa suustani.

”Siis… minäkö…”

”Vain, jos se olisi sinusta turvallista. Me kaksi rakastamme sinua kovin paljon ja voisimme sopia asioista etukäteen. Tahtoisin, että sinua koskettaisi joku, joka todella välittää sinusta.”

”Gael… se…” Vien kädet kasvoilleni, kyyneleet putoilevat jo valtoimenaan.

”Hei? Nori rakas? Ei mitään hätää.”

”Se… se vain, kun… kun minä kuvittelin, että se ovi olisi minulta ikuisesti suljettu.”

Gaelin ilme on lähes lohduton. Hän hapuilee kädellään kuin kysyäkseen lupaa, ja annan sen hänelle, tartun häntä kädestä ja puristan kovaa.

”Ei tietenkään ole. Jos vain haluat sitä.”

En muista, mistä lähtien Gael on osannut ottaa kopin, kun putoan. Niin pitkään siinä on ollut vain Rani. Nyt Gael on tässä, niin lähellä, ja mitä enemmän sitä ajattelen, sitä luonnollisemmalta se tuntuu. Kehot ovat vain kehoja. Rakkaus voi kiertää niin monella tavalla, enkä minä tahdo kenenkään sellaisen syleiltäväksi, joka ei tunne sydäntäni. Kaikki täällä näkevät minut vain ajattelijana, kuutyttönä, mutta Gael ja Isaias ovat ystäviäni.

”Saat ajatella sitä ihan rauhassa”, Gael sanoo silittäen kämmenselkääni. Mies on pitänyt hellyyttään piilossa kaikki nämä vuodet, ja nyt se vuotaa ylitse. Otan sen kaiken vastaan.

”Ei minun tarvitse”, sanon kyynelteni lomasta. ”Kysy vain Isaiakselta.”

”Minä kysyn. Sinulla ei ole mitään hätää, puhutaan ja sovitaan kaikesta rauhassa. Olethan sinä nukkunutkin meidän kanssamme, joten tämä ei ole täydellisen vierasta.”

Nyökkään.

”Tämä ei sitten oikeasti kumpua mistään menneisyyspaskasta”, Gael huokaa.

”Ei ei, en minä sellaista ajatellutkaan.”

”En harrasta teinijuttuja enää, ja sinä tiedät sen. Vaikka en minä sinua minään teininä näe…” Gael vie käden poskelleni, pyyhkii kyyneliäni, ja minä nojaan häneen, en tahdo mennä vielä pois. Jään tähän, ystäväni lämpöön, ja tiedän, että voin luottaa siihen.

*

Muutama viikko myöhemmin

Huone on sopivan hämärä, Gael ja Isaias juttelevat yhdessä ja näyttävät niin kauniilta, että koko kehoani kihelmöi. Sisälläni on niin paljon valoa, että uskon hukkuvani siihen. Kaikesta on sovittu, tiedän, että jokainen on vapaaehtoisesti mukana. Gael ei ole koskaan ollut paljas kenenkään muun kuin Isaiaksen kanssa, enkä minä kenenkään muun Koran, en tällä tavalla. Kylpeminen ei ole sama asia. Uiminen ei ole sama asia. Mutta sisälläni leiskuva rakkaus ja himo, ne ovat samoja, ne ylittävät kaikki rajani ja jättävät minut vapisemaan. Ne ovat minulle tuttuja, ne eivät ole vanhenneet päivääkään.

He ovat niin kauniita. Voisin vain katsella heitä, sitä, miten he liikkuvat toistensa kehoilla, se on kaikki niin sulavaa ja lempeää, he tuntevat jokaisen kulman toisistaan. Muistan, kun kerran yllätin heidät toistensa ihoilta, ja tuntuu, että se tyttö, joka heidät löysi, oli joku muu. Hän ei ollut vielä kannatellut koko maailman valoa. Enää en käännä päätäni, enää Gael ei piilota itseään katseilta. Me olemme kulkeneet kohti valoa, ja kaikki tuntuu oikealta.

En ajattele Koraa, kun istun Gaelin syliin ja silitän hänen hiuksiaan. Kuljetan kättäni rinnalta vatsalle ja reisille, tunnen, kuinka kehoni lämpenee. Kora ymmärtäisi, Kora elää minussa ja tässä hetkessä. Kaikki rakkaus tässä maailmassa on niin kaunista, ja tahdon tuntea sen juuri nyt, juuri tässä, en kenenkään muun kanssa.

”Gael… sinä olet niin kaunis”, kuiskaan. Hän vetää minut lähemmäs, Isaias on sängyllä vierellämme.

”Paraskin puhuja…”

Gael suutelee kaulaani ensin varovasti, sitten kovemmin, ja kehoni reagoi. Annan hänen vetää minut aivan liki. Isaias koskee Gaeliin ja Gael minuun, me olemme yhtä. Annan ajatuksen kaikua kaikkialla kehossani. Olen elossa. Elossa elossa elossa. 

Kaiken jälkeen makaan hikisenä ja raukeana heidän välissään. Siihen olen jäänyt ennenkin, moni illanvietto on päättynyt siihen, että nukun heissä kiinni. Nyt koko kehoni vapisee ja tunnen, kuinka Gael silittää selkääni. 

”Nori, onko kaikki hyvin?”

”On”, sanon, ja kun avaan suuni, tunnen, kuinka kyyneliä puskee jälleen silmäkulmiin. ”On, on, kiitos…”

”Voi muru.”

”Tule tänne.”

He vetävät minut tiukkaan syleilyyn, ja rakastan sitä. Rakastan olla niin pieni ja lähellä. Voin sulkea silmäni vailla pelkoa. Tunnen niin paljon, että joudun vetämään syvään henkeä.

”Kiitos… En tiennyt tarvitsevani tätä”, kuiskaan. Gael painaa suukon ohimolleni. Hän on niin hellä, että saan väristyksiä.

”Me olemme aina täällä.”

”Millähän minä selitän tämän Ranille…” Minua alkaa naurattaa. ”Meille kolmelle tämä taitaa olla vähän eri juttu.”

”Kutsutaan Rani ja Beth mukaan”, Isaias hymähtää.

”Kuun nimissä, älä edes ajattele sitä!” kikatan. ”Ei ikinä!”

”Ei todellakaan!” Gael vahvistaa. ”He saavat pitää kivaa keskenään.”

”Minäkin saan siitä osani… vähän väärällä tavalla vain…” mumisen. ”Näen heitä milloin missäkin… ja kuulen…”

He molemmat nauravat. Rakastan tätä. Rakastan heitä. Ja itseäni.

”No mutta, auringolle ja kuulle kiitos heistä kahdesta. Ja teistä”, sanon. ”Olen kotona. Minusta tuntuu viimein siltä.”

He katselevat toisiaan ja sitten minua. Isaias vetää peittoa tiukemmin meidän kaikkien ylle. Minulla ei ole kiire mihinkään. Rakas kuu valvoo yötämme, voin nukkua heidän tuoksussaan ja tuntea oloni turvalliseksi. Gael vetää minut kainaloonsa, Isaias kuljettaa kätensä meidän molempien yli. Kaikki on hyvin. Kaikki tässä maailmassa on niin hyvin.