Terapeutillani on läpäisemättömän ruskeat silmät. Kun niihin katsoo, tuntuu, että niitä ei voi lukea, ne ovat kuin muuri niiden takana olevan ihmisen ja maailman välillä. Hän istuu selkä suorassa eikä käännä katsettaan minusta. Olen käynyt täällä jo viikkoja, puhunut lapsuudestani sekä suhteestani Wilhelmiin. Ei mitään sellaista, mistä olisi mitään hyötyä. En tahdo tämän ihmisen katsovan minuun tyhjillä silmillään ja ymmärtävän.
”Kerro minulle, miksi sinä olet Wilhelmin kanssa.”
Yksinkertainen kysymys. Silti se saa minut jäykistymään tuolilla. Miksi hän kysyy tätä nyt? Mihin hän pyrkii? Kartoittaako hän jokaisen osan minusta ja kääntää ne sitten minua vastaan? Olen viimein siinä elämässä, jonka halusin. Antakaa minun olla. Sitten muistelen, kuinka Wilhelm itki minua vasten ja vaati minua aloittamaan terapian. Omaksi parhaakseni. Kaikki se lämpö ja välitys oli niin aitoa, etten lopulta halunnut kieltäytyä. Kyllä minä sisimmässäni tiedän, että hän on oikeassa. Me olemme antaneet tämän mennä liian pitkälle, ja minä tarvitsen apua.
”Minä rakastan häntä”, vastaan terapeutille. Sanat tuntuvat valolta rintaani vasten, mutta kun ne päästää ulos, niiden merkitys katoaa terapeutin eleettömiin silmiin ja hiljaiseen olemukseen. Näen, että hänen mielestään se ei riitä. Rakkaus ei riitä. Sen on pakko. Se on kaikki, mitä minulla on.
”Hän tuntee minut kauttaaltaan”, jatkan. ”Olen jakanut hänen kanssaan kaiken, olemme nivoutuneet toisiimme kaikkien yhteisten vuosien saatossa. Minä tunnen häntä kohtaan sellaista hellyyttä, jota kukaan muu ei minussa herätä. Tahdon suojella häntä kaikelta, tahdon pidellä häntä, kun hän itkee ja nauraa. Haluan nähdä sen päivän, kun hän on niin onnellinen, että hän säkenöi.”
Pidän tauon. Vedän henkeä. Terapeutti ei sano mitään, hän tietää, etten ole lopettanut. Syitä olisi loputtomiin, voisin istua tässä koko illan ja huomisenkin, ja minulla riittäisi silti sanottavaa.
”Hän on kauneinta, mitä tässä maailmassa on. Me olemme tasavertaiset. Lomittuneet.”
Terapeutti kirjoittaa jotakin vihkoonsa. On minun vuoroni olla hiljaa, vetää henkeä ennen seuraavaa kysymystä.
”Ajatteleeko hän samoin?”
Nyökkään.
”Ajattelee. Hän osaa sanoa ja näyttää sen.”
”Entä miksi sinä rakastat häntä? Miksi juuri hän on sinulle kaikkein rakkain?”
”Johan minä sanoin. Me tunnemme toisemme. Olen nähnyt hänestä aivan kaiken. Hän on niin hauras ja pieni. Hän pelkää armottoman paljon, enkä tahdo hänen olevan yksin tässä maailmassa.”
”Sinäkin siis pelkäät.”
Räpyttelen hetken silmiäni.
”Niin”, sanon ymmärtämättä, mihin terapeutti pyrkii, ”niin pelkäänkin. Hänestä on tullut paljon vahvempi, mutta on yhä paljon asioita, joihin hän ei voi vaikuttaa. Me molemmat pelkäämme.”
”Pitääkö pelko sinut kiinni hänessä?”
”Ei! Ei pelkästään pelko.”
”Mutta se on yksi syistä, joiden vuoksi olet hänen kanssaan. Mitä epäilet, että tapahtuisi, jos sinä yhtäkkiä lähtisit?”
”En minä lähtisi. Ei pelko sillä tavalla minua syö! Minä pelkään, että hänen sairautensa – niin fyysinen kuin sekin, joka on hänen mielessään – vie hänet minulta.”
Terapeutti ei sano mitään. Tiedän hänen odottavan vastaustani. Vedän syvään henkeä.
”Hän kuolisi. Aivan varmasti. Wilhelm ei… hän ei enää selviäisi yksin tässä maailmassa.”
Terapeutti ristii kätensä vihkonsa päälle ja katsoo minuun merkitsevästi.
”Mutta en minä tahdo lähteä. En, vaikka hän ei pelkäisikään.”
”Miksi?”
”Hitto, koska rakastan häntä!”
Vihaan tätä. Kiemurtelen tuolilla, en enää pysty pysymään rauhallisena hänen edessään. Pyristelen kyyneliä vastaan, en anna niiden tulla, en tahdo antaa niitä ihmiselle edessäni. Vaikka hän on täällä vain auttaakseen minua. Minä tässä olen se, joka en tahdo kohdata totuuksia.
”En tiedä, kuka olisin, jos menettäisin hänet”, sanon lopulta niin ohuella äänellä, että tuskin itsekään kuulen. ”En osaisi jatkaa elämääni ilman häntä. Minulla ei ole toiveita eikä unelmia, jotka eivät jollain tavalla olisi sidoksissa häneen. Tahdon tältä elämältä vain olla hänen kanssaan sen loppuun saakka. Olla rauhassa ja elää tavallista arkea… Sitä minä tahdon. Sitä minulla ei koskaan ennen häntä ollut.”
”Vielä yksi kysymys, ennen kuin lopettelemme tältä erää. Kun sinä ajattelet häntä, millainen kuva mieleesi tulee ensimmäisenä?”
Välähdys tulee heti. Wilhelm liian suureen paitaan kiedottuna, luiseva rinta paljaana ja silmät itkemisestä punaiset. Hän katsoo minuun, anoo väsyneillä silmillään minua jäämään ja on niin kaunis, että koko kehooni sattuu.
Säpsähdän. En tiennyt näkeväni häntä sellaisena. Kyyneleet kastelevat poskeni ilman lupaa. Terapeutti katsoo minua ensimmäistä kertaa lämpöä silmissään. Tai kenties lämpö on aina ollut siellä, en ole muureiltani kyennyt näkemään sitä. Itken siinä hänen edessään kykenemättä nousemaan heti ylös. Ilta on jo pimennyt, kun pääsen ulos.
Kotoa loistaa valo. Haistan ruoan jo ovelta, Wilhelm on yrittänyt kunnolla. Hän ei tällä kertaa ryntää minua vastaan, vaan odottaa silkkinen alusasu yllään olohuoneen sohvalla ja on kuin ei huomaisikaan minua. Vasta, kun hän näkee itkusta punertavat kasvoni, hänen ilmeensä murtuu ja hän vetää minut hellästi syliinsä.
”Voi rakas. Olen tässä.”
”Saanko vain… saanko vain olla sylissäsi? Ihan hetken. Aivan hiljaa.”
”Vaikka koko yön, kulta, meillä ei ole mikään kiire minnekään.”
Painan pääni hänen rintaansa vasten, käperryn syliin kuin pieni lapsi. Hän kuljettaa sormiaan hiuksissani, silittää juuri sillä tavalla, mitä tarvitsen. Juuri nyt en pysty muuhun kuin kuuntelemaan, kuinka hänen sydämensä sykkii rinnassa. Se riittää nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti