sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Sanoja somesta


Minä en ole koskaan ollut se ihminen, joka ahdistuu somesta. Olen aina hieman naureskellut niille, joiden täytyy somettaa joka ikisessä tilanteessa ja jotka peilaavat arvoaan siitä, kuinka monta kommenttia he saavat. En ole koskaan voinut ymmärtää ihmisiä, joiden kuvat saavat kymmeniä sydänkommentteja ja joiden koko olemassaolo tuntuu pohjaavan tälle toiminnalle. Sitten tulin katsoneeksi peiliin ja huomanneeksi, etten ole ollut itselleni ihan rehellinen.

Kuinka suuri osa kaikesta siitä, mitä olen itselleni tolkuttanut sosiaaliseen mediaan liittyen, onkin oikeastaan toiminut pelkkänä defenssinä? Onko se, etten esimerkiksi sano juurikaan käyttäväni Snapchattia, silkkaa itseni huijaamista – sanonko niin siksi, että todellisuudessa alemmuuskompleksoin siitä, etten koskaan ole ollut se ihminen, jolle ”snäppäillään” jatkuvasti? Kun tunnistin ongelman, se alkoi hiljalleen kertoa itsestään enemmän. Lopulta ymmärsin ytimen: kyllä, some ahdistaa minua. Ja niin ahdistaa monta muutakin.

Sosiaalinen media ei ole kaunis paikka. Se ei paitsi synnytä standardeja, vaan myös vaatii ihmisiltä jatkuvaa läsnäoloa. Juuri se läsnäolevuus, alituinen sisällön tuottaminen ja itsensä jatkuva ylittäminen alkavat käydä työstä. Paineita syntyy paitsi muilta, myös toiminnasta itsestään. Monesti kriittisintä ei ole täyttää somen luomat ulkonäköpaineet tai kiinnostavan sisällön kriteerit, vaan myös kehittää omaa sisältöään ja itseään. Parempia kuvia, aina vain kiehtovampia juttuja, tuoreempia ja rohkeampia puheenaiheita. ”Sä oot niin rohkea”, ”Sulla on aina niin asiallista sanottavaa”. Kommenteista muodostuu ohjenuora, itseään toteuttava ennuste: minun on oltava kiinnostava, tai en riitä.

Minulla on pitkä historia riittämättömyyden kanssa. Olen aina kokenut oloni riittämättömäksi elämäni jokaisella osa-alueella, mikä on omalta osaltaan oireillut niin syömishäiriön, masennuksen kuin ihmissuhteidenkin tiimoilla. Olen kulkenut monta vuotta laput silmilläni, ja nyt, kun vihdoin ymmärrän koko ongelmieni vyyhtiä, hahmotan myös, kuinka salakavalasti some on kulkenut siinä mukana. Se ei missään tapauksessa ole omien ongelmieni ydin, mutta se on ikävästi onnistunut hivuttautumaan rinnalle. Se ei itsessään ole riittämättömyyteni synnyttäjä, mutta se tarjoaa sille uudenlaista tilaa liikkua – tilaa, jota sille ei olisi koskaan pitänyt tarjota.

Olen aina ollut kova vertaamaan itseäni muihin. Perfektionismini kanssa olen opinut toimimaan viimevuosina, mutta erinäisten muiden tekijöiden vuoksi se on nostanut jälleen päätään. Sosiaalisessa mediassa pystyy luomaan täydellisen pienen kuplan, jossa hakata omaa ja muiden päitä seinään. Defenssini ovat menneet hajalle, nyt näen ruman totuuden: jokainen menestyvämpi, kauniimpi ja suositumpi on minulle uhka. Siitäkin huolimatta, että arvostan rehellisyyttä somessa ja kunnioitan suuresti arkojen aiheiden esilleottoa, koen muiden vievän minulta tilaa elää. Someongelmani ydin ei todellakaan ole kaunis – kukapa haluaisi alemmuuskompleksoida ystävilleen ja tutuilleen siitä, että he saavat enemmän huomiota saman aihepiirin postauksillaan?

Riittämättömyys synnyttää itseään, sydänkommentit ja täydelliset Instagram-feedit hyppivät silmille ruokkien jotakin sairasta osaa, jolle ei koskaan saisi antaa lisää voimaa. On kuvottavaa tajuta, miten epäreilua ja järjetöntä oma ajattelu on. Some tuo esiin oman rajattomuuden ja kykenemättömyyden olla mitään sellaista, mitä niin sanotusti vaaditaan. Mutta kuka tuo ainainen vaatija on? Someko, ne niin kutsutut muut? Ei, enpä usko. Me itse olemme niitä, jotka vaadimme aina vain lisää, odotamme itseltämme jotain sellaista, joka ei ole todellista. Sillä sitähän some on: luomaamme harhakuvaa, ikkuna elämään, joka puolestaan on todellinen kaikkien filtterien ja kauniiden poseerausten takana.

Puhumattakaan siitä, mitä some voi tehdä syömishäiriölle. Anoreksiani on pitkälti riittämättömyyttä maustettuna erinäisillä muilla ongelmilla. Sairaat kauneusihanteet eivät suinkaan ole pahin syömishäiriötä ruokkiva tekijä somessa. Osaan onneksi pysyä turvallisilla raiteilla ja olla seuraamatta ihmisiä, joiden sisältö ei tee minulle hyvää. Sen sijaan profiloituminen, omasta kuvastaan kiinni pitäminen on vahingollisinta, mitä voi olla. Syömishäiriöissä olennaista on, että niistä ei haluta päästää irti, koska ne muodostavat niin suuren osan identiteetistä. Olen huomaamattani maalannut itsestäni kuvan syömishäiriöisenä myös somessa. Koska se on jo kerran tehty, siitä irti päästäminen on entistä hankalampaa. Merkitystä ei ole sillä, etten ole koskaan kaunistellut tai ihannoinut syömishäiriöitä. Merkitystä on sillä, että kuva on jo maalattu.

Nyt, kun tiedostan ongelman, minun on helpompi alkaa puuttua siihen. Olen monesti jättänyt kuvia julkaisematta, koska tyhjä kommenttikenttä saa minut tuntemaan itseni rakkaudettomaksi. Se on pelkästään surullista. En halua sitä itselleni enkä kenellekään muullekaan. Some antaa tilaa niille ongelmille, jotka ovat olemassa jo ilman sitäkin. Sen ei pitäisi olla kenellekään paikka, josta peilata itseään. Kuten jo mainitsinkin: se ei lopulta ole muuta kuin ikkuna.