Minä en ole koskaan
ollut se ihminen, joka ahdistuu somesta. Olen aina hieman
naureskellut niille, joiden täytyy somettaa joka ikisessä
tilanteessa ja jotka peilaavat arvoaan siitä, kuinka monta
kommenttia he saavat. En ole koskaan voinut ymmärtää ihmisiä,
joiden kuvat saavat kymmeniä sydänkommentteja ja joiden koko
olemassaolo tuntuu pohjaavan tälle toiminnalle. Sitten tulin
katsoneeksi peiliin ja huomanneeksi, etten ole ollut itselleni ihan
rehellinen.
Kuinka suuri osa
kaikesta siitä, mitä olen itselleni tolkuttanut sosiaaliseen
mediaan liittyen, onkin oikeastaan toiminut pelkkänä defenssinä?
Onko se, etten esimerkiksi sano juurikaan käyttäväni Snapchattia,
silkkaa itseni huijaamista – sanonko niin siksi, että
todellisuudessa alemmuuskompleksoin siitä, etten koskaan ole ollut
se ihminen, jolle ”snäppäillään” jatkuvasti? Kun tunnistin
ongelman, se alkoi hiljalleen kertoa itsestään enemmän. Lopulta
ymmärsin ytimen: kyllä, some ahdistaa minua. Ja niin ahdistaa monta
muutakin.
Sosiaalinen media ei
ole kaunis paikka. Se ei paitsi synnytä standardeja, vaan myös
vaatii ihmisiltä jatkuvaa läsnäoloa. Juuri se läsnäolevuus,
alituinen sisällön tuottaminen ja itsensä jatkuva ylittäminen
alkavat käydä työstä. Paineita syntyy paitsi muilta, myös
toiminnasta itsestään. Monesti kriittisintä ei ole täyttää
somen luomat ulkonäköpaineet tai kiinnostavan sisällön kriteerit,
vaan myös kehittää omaa sisältöään ja itseään. Parempia
kuvia, aina vain kiehtovampia juttuja, tuoreempia ja rohkeampia
puheenaiheita. ”Sä oot niin rohkea”, ”Sulla on aina niin
asiallista sanottavaa”. Kommenteista muodostuu ohjenuora, itseään
toteuttava ennuste: minun on oltava kiinnostava, tai en riitä.
Minulla on pitkä
historia riittämättömyyden kanssa. Olen aina kokenut oloni
riittämättömäksi elämäni jokaisella osa-alueella, mikä on
omalta osaltaan oireillut niin syömishäiriön, masennuksen kuin
ihmissuhteidenkin tiimoilla. Olen kulkenut monta vuotta laput
silmilläni, ja nyt, kun vihdoin ymmärrän koko ongelmieni vyyhtiä,
hahmotan myös, kuinka salakavalasti some on kulkenut siinä mukana.
Se ei missään tapauksessa ole omien ongelmieni ydin, mutta se on
ikävästi onnistunut hivuttautumaan rinnalle. Se ei itsessään ole
riittämättömyyteni synnyttäjä, mutta se tarjoaa sille
uudenlaista tilaa liikkua – tilaa, jota sille ei olisi koskaan
pitänyt tarjota.
Olen aina ollut kova
vertaamaan itseäni muihin. Perfektionismini kanssa olen opinut
toimimaan viimevuosina, mutta erinäisten muiden tekijöiden vuoksi
se on nostanut jälleen päätään. Sosiaalisessa mediassa pystyy
luomaan täydellisen pienen kuplan, jossa hakata omaa ja muiden
päitä seinään. Defenssini ovat menneet hajalle, nyt näen ruman
totuuden: jokainen menestyvämpi, kauniimpi ja suositumpi on minulle
uhka. Siitäkin huolimatta, että arvostan rehellisyyttä somessa ja
kunnioitan suuresti arkojen aiheiden esilleottoa, koen muiden vievän
minulta tilaa elää. Someongelmani ydin ei todellakaan ole kaunis –
kukapa haluaisi alemmuuskompleksoida ystävilleen ja tutuilleen siitä,
että he saavat enemmän huomiota saman aihepiirin postauksillaan?
Riittämättömyys
synnyttää itseään, sydänkommentit ja täydelliset
Instagram-feedit hyppivät silmille ruokkien jotakin sairasta osaa,
jolle ei koskaan saisi antaa lisää voimaa. On kuvottavaa tajuta,
miten epäreilua ja järjetöntä oma ajattelu on. Some tuo esiin
oman rajattomuuden ja kykenemättömyyden olla mitään sellaista,
mitä niin sanotusti vaaditaan. Mutta kuka tuo ainainen vaatija on?
Someko, ne niin kutsutut muut? Ei, enpä usko. Me itse olemme niitä,
jotka vaadimme aina vain lisää, odotamme itseltämme jotain
sellaista, joka ei ole todellista. Sillä sitähän some on:
luomaamme harhakuvaa, ikkuna elämään, joka puolestaan on
todellinen kaikkien filtterien ja kauniiden poseerausten takana.
Puhumattakaan siitä,
mitä some voi tehdä syömishäiriölle. Anoreksiani on pitkälti
riittämättömyyttä maustettuna erinäisillä muilla ongelmilla.
Sairaat kauneusihanteet eivät suinkaan ole pahin syömishäiriötä
ruokkiva tekijä somessa. Osaan onneksi pysyä turvallisilla
raiteilla ja olla seuraamatta ihmisiä, joiden sisältö ei tee
minulle hyvää. Sen sijaan profiloituminen, omasta kuvastaan kiinni
pitäminen on vahingollisinta, mitä voi olla. Syömishäiriöissä
olennaista on, että niistä ei haluta päästää irti, koska ne
muodostavat niin suuren osan identiteetistä. Olen huomaamattani
maalannut itsestäni kuvan syömishäiriöisenä myös somessa. Koska
se on jo kerran tehty, siitä irti päästäminen on entistä
hankalampaa. Merkitystä ei ole sillä, etten ole koskaan
kaunistellut tai ihannoinut syömishäiriöitä. Merkitystä on
sillä, että kuva on jo maalattu.
Nyt, kun tiedostan
ongelman, minun on helpompi alkaa puuttua siihen. Olen monesti
jättänyt kuvia julkaisematta, koska tyhjä kommenttikenttä saa
minut tuntemaan itseni rakkaudettomaksi. Se on pelkästään
surullista. En halua sitä itselleni enkä kenellekään muullekaan.
Some antaa tilaa niille ongelmille, jotka ovat olemassa jo ilman
sitäkin. Sen ei pitäisi olla kenellekään paikka, josta peilata
itseään. Kuten jo mainitsinkin: se ei lopulta ole muuta kuin
ikkuna.