Rakkaimmalle

Hänellä oli lämpöä kerättynä vaatteidensa taskuissa
onnea ja aina yksi kuppi lisää kahvia
silloinkin, kun se oli oikeasti loppu
toivoa kaikille heille, jotka eivät osanneet kääntyä itseensä,
kurottaa riittävän syvälle.

Hänessä oli teräviä reunoja, joihin saattoi pistää itsensä
mutta ei koskaan sellaisia, jotka olisivat satuttaneet syvältä
korkeintaan kirpaisivat, muistuttivat siitä,
mitä ei itse voinut nähdä.

Hänen luokseen palasivat talven lapset,
nekin, joiden papereissa lapsuus oli unohdettu jo vuosia sitten
Hänelle he kaikki olivat lapsia,
yösilmät, takkutukat
he, jotka löysivät lohdun kahvikuppinsa pohjalta.

Hänen piti olla ikuinen
elää ainiaan lapsiensa muistojen pohjalla
kadota vasta, kun tuuli tulisi häntä hakemaan,
sulloisi muistot maan armoon.

Mutta aika kohtasi hänetkin
maalasi merkkinsä väsyneisiin silmiin
Väärää siinä ei ollut se,
etteivät lapsien nimet jääneet enää muistiin
tai kahvi ollutkaan aivan uutta

vaan hänen lämpönsä himmeä loiste,
kaiku silmissä,
jotka eivät kuuluneetkaan enää hänelle.

Lauluton

Siellä hiljaisuus on hiljaista. Ei kaupunkien teennäistä, vääräksi väännettyä versiota hiljaisuudesta, johon yltää kuitenkin hienoinen äänten kerrostuma, joka koostuu tikittävistä kelloista, puhelinten värinästä ja kahisevista peitoista. Siellä hiljaisuus ei ole sellaisten äänten sävyttämä. Siellä se täyttää pään, jää kaikumaan kuin olisikin täyttävän sijasta tyhjä; luo illuusion pysähdyksestä. Kaikki loppuu hetkeen, jolloin hiljaisuus kiertyy sisälle niin lujaksi ja kovaksi, että se alkaa muistuttaa kaikkeutta.

Siellä on tummat, korkealle kohoavat seinät ja äänettömyydessään kaunis sali. Joskus täynnä tanssia ja elämää, parhaimpiinsa sonnustautuneita muistoja, joilla on hymyhuulet ja onnellisuutta hameidensa hehkuvissa helmoissa. Aina ne eivät jaksa tanssia ollenkaan. Silloin ne eivät jää reunoille keräämään pölyä harteilleen, vaan juoksevat portaat ylös päästämättä ääntäkään. Sali jää tyhjäksi. Se on silloinkin kaunis samalla tavalla kuin puut ovat talvisin kauniita lehdettöminä kylmää taivasta vasten. Se kykenee loistamaan, mutta siitä puuttuu jotakin olennaista, se on riisuttu karuksi. Vaikka se on kaunis, se ei kykene päästämään ääntäkään.

Jos sinne astuisi, siellä ei oikeasti viihtyisi. Sitä kuvittelisi nauttivansa korkeista seinistä ja helmiäiskuvioiden koukeroista lattialla. Kenties luulisi kuulevansa naurua ja tanssiaskelia. Pettyisi. Kun siellä käy, sen kylmä lattia hohkaa tyhjyyttään. Siellä ei ole enää säveliä kuulevalle. Se kuurouttaa sen, joka kuvittelee vielä pystyvänsä lauluun.

Hiljaisuudellakin on ääni. Sellainen, joka luikertelee varomattoman mieleen ja painaa itsensä vasten löytämiään laitoja. Tekee kipeää kaikkialta, koska ei ole enää todellisen elämän mukaelma hiljaisuudesta, vaan aito, painostava ja kivulias, reunoista itseään kaiuttava hiljaisuus.

Salin voi löytää, hiljaisuuden kuulla. Sinne ei tarvita avainta tai kutsua, se ei kysy valitultaan nimeä. Se kysyy vain katseen peilissä. Silmien takana kiiluva pelko on ainoa reitti sinne, jossa minuus määritellään, jossa äänettömyys kuiskaa, että etuoikeus on tietää, miltä lauluttomuuden kuuluisi kuulostaa.

Kaikille teille

Ei tarvittu puiden helinää

tai meren suolaa sormien värissä

ei yleisön taputusta

ei valoja pimeään iltaan

Maailma teidän kanssanne oli kultareunuksinen kuva

joka ei koskaan kiiltänyt liikaa

vaikka lauloinkin teistä kauneimmat laulut

Ja joskus tuli vastaan

koko kuvan tummaksi muutavia tahroja

niitä varten teillä oli aina sopiva saippua jolla siivota

Aina joskus tuntui siltä

että ihan tahallani sotkin reunoja

te autoitte minua siivoamaan

ja joskus kerroksen alta alkoi näkyä aivan oikea kuva

Jokaisella päivällä ei ollut kultareunuksia

Sellaisille päiville teillä oli omanlaisensa värit

Ihan aina en nähnyt niitä ollenkaan

ja teidän piti kädestä pitäen opettaa

mitä oli keltainen

kun en muistanut enää miten pidellä värikynää

Kerran kompastuin lätäkköön

jonka pohjalta näin itseni

Ja kauhistuin niin pitkäksi aikaa

että taisin kuolla

Silloinkin te soitte puissani kilpaa tuulen kanssa

Kieltäydyitte tuomasta voikukkia haudalle

Ja jokaisella kerralla

kun en nähnyt enää eteeni

tulitte ja kerroitte

että lasipurkkiinkin voi taltioida onnen

ja se pysyy

vaikka kannen joskus avaisikin

Vanhana

Monesti mietin

että jonkun täytyisi se olla

joka sammuttaa valon kun itse ei enää jaksa

kun väsymys on vienyt ruumiin

eikä kaamos osaa kääntää kirjan sivua

Olisi oltava joku

johon luottaa

kun katolla on silmät

mutta peilillä ei

Sieltä katsoisi vain muisto

Väsymyksen väärältä puolelta

kurottaisin kuiskaamaan:

”En enää muista kuka olet

mutta hymykuoppasi kertovat

että minun on täytynyt rakastaa sinua tosi paljon”

Minäkuva

Ytimen päälle on muodostunut räikeä kakofonia

                            väkivallassansa huutavia kynsiä

                            sisäelimiä punaiseen mätäänsä kiedottuina

Niiden huuto ei koskaan lakkaa

Jos kuona kiskoutuisi pois

mikä olisi ydin sellaiselle

jolle turhuus on muodostunut nimeksi

Jos kevättuuli repisi irti vääristyneen lihan

jättäisi vain hauraat, hengittävät luut

                            Lukisiko totuus niiden valkealla pinnalla

                            Kertoisivatko ne kuulemansa loukkaukset

Sillä ihminen kuulee kaikkea sellaista

joka palaa kiinni luihin asti

Turhuuttaan kirkuvan lihan voi raastaa irti pelolla

Mutta luissa on totuus

                     Luut ovat kiinni sielussa

Talveni

Kaipaan niin kovin talveani

kodin narsketta jalkojen alla

inspiraation helinää puissa

Rakkautta, josta täytyn vuoden vaihtuessa

sekuntien lomittuessa

huurun kirjoittaessa ilmaan

että selviän mistä vaan

Kaipaan mustaa yön vilttiä

jolla tähdet ovat muistomerkkejä

jokaisesta rakkaastani

Heillä ei ole nimiä

Sillä kuten talvikin

Minun rakkauteni palaa aina uudelleen

kulkee kuuran vaunuissa

Ja kun poskella kulkee hohtava jana

vain tähdet osaavat kertoa

onko se lumipisara vai minusta paennut tunne

Tankarunojen harjoittelua

I

Kaipaan talvea

kuuraa joka oksalla

Silloinkin sanoit

että jää kestää taakan

painavan ja kylmenneen

II

Kuu tuo valoa

pimenevään pakkaseen

Tahdon langeta

sen kalpeaan loisteeseen

kun yö lipuu ylleni

III

Metsä on kultaa

Joka lehdellä hohto

Oksalla hehku

Mättäälle kultaiselle

kun saisin painaa pääni

IV

Illan hetkenä

aurinko kärryllänsä

pakenee rantaan

Läikkyen kesä kuolee

Valo vajoaa mereen

V

Talvi jäällänsä

hiljentää puron loiskeen

sammuttaa janon

Käännyn kohti jääpintaa

Kaipuuni on kaikonnut

VI

Vuori on hiljaa

Sen sydän on kiveä

kylmä kallio

Minunkaan huutoani

ei täältä tavoiteta

VII

Sade kasteli

jo pois muuttaneen kesän

Kukat kuolivat

Olinko menettänyt

tuoksusi ainiaaksi

VII

Multainen sydän

maan vakaassa huomassa

Likainen ydin

syvälle juurtuneena

poissa katseelta tulen

IX

Oksisto nousee

suojaksi linnun, kukan

Vihreä arkku

peittona pelkääville

Iänkaikkinen katto

X

Ruskea lehti

ja sadeiltapäivä

Linnuton oksa

Sisimmän surulaulu

hiljenneessä metsässä

XI

Yö on kirpeä

tähti heittää valonsa

Kiipeän ylös

Tuuli huutaa kasvoille

Edes valo ei suojaa