sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Rakkaimmalle

Hänellä oli lämpöä kerättynä vaatteidensa taskuissa
onnea ja aina yksi kuppi lisää kahvia
silloinkin, kun se oli oikeasti loppu
toivoa kaikille heille, jotka eivät osanneet kääntyä itseensä,
kurottaa riittävän syvälle.

Hänessä oli teräviä reunoja, joihin saattoi pistää itsensä
mutta ei koskaan sellaisia, jotka olisivat satuttaneet syvältä
korkeintaan kirpaisivat, muistuttivat siitä,
mitä ei itse voinut nähdä.

Hänen luokseen palasivat talven lapset,
nekin, joiden papereissa lapsuus oli unohdettu jo vuosia sitten
Hänelle he kaikki olivat lapsia,
yösilmät, takkutukat
he, jotka löysivät lohdun kahvikuppinsa pohjalta.

Hänen piti olla ikuinen
elää ainiaan lapsiensa muistojen pohjalla
kadota vasta, kun tuuli tulisi häntä hakemaan,
sulloisi muistot maan armoon.

Mutta aika kohtasi hänetkin
maalasi merkkinsä väsyneisiin silmiin
Väärää siinä ei ollut se,
etteivät lapsien nimet jääneet enää muistiin
tai kahvi ollutkaan aivan uutta

vaan hänen lämpönsä himmeä loiste,
kaiku silmissä,
jotka eivät kuuluneetkaan enää hänelle.

perjantai 28. syyskuuta 2018

Lauluton


Siellä hiljaisuus on hiljaista. Ei kaupunkien teennäistä, vääräksi väännettyä versiota hiljaisuudesta, johon yltää kuitenkin hienoinen äänten kerrostuma, joka koostuu tikittävistä kelloista, puhelinten värinästä ja kahisevista peitoista. Siellä hiljaisuus ei ole sellaisten äänten sävyttämä. Siellä se täyttää pään, jää kaikumaan kuin olisikin täyttävän sijasta tyhjä; luo illuusion pysähdyksestä. Kaikki loppuu hetkeen, jolloin hiljaisuus kiertyy sisälle niin lujaksi ja kovaksi, että se alkaa muistuttaa kaikkeutta.

Siellä on tummat, korkealle kohoavat seinät ja äänettömyydessään kaunis sali. Joskus täynnä tanssia ja elämää, parhaimpiinsa sonnustautuneita muistoja, joilla on hymyhuulet ja onnellisuutta hameidensa hehkuvissa helmoissa. Aina ne eivät jaksa tanssia ollenkaan. Silloin ne eivät jää reunoille keräämään pölyä harteilleen, vaan juoksevat portaat ylös päästämättä ääntäkään. Sali jää tyhjäksi. Se on silloinkin kaunis samalla tavalla kuin puut ovat talvisin kauniita lehdettöminä kylmää taivasta vasten. Se kykenee loistamaan, mutta siitä puuttuu jotakin olennaista, se on riisuttu karuksi. Vaikka se on kaunis, se ei kykene päästämään ääntäkään.

Jos sinne astuisi, siellä ei oikeasti viihtyisi. Sitä kuvittelisi nauttivansa korkeista seinistä ja helmiäiskuvioiden koukeroista lattialla. Kenties luulisi kuulevansa naurua ja tanssiaskelia. Pettyisi. Kun siellä käy, sen kylmä lattia hohkaa tyhjyyttään. Siellä ei ole enää säveliä kuulevalle. Se kuurouttaa sen, joka kuvittelee vielä pystyvänsä lauluun.

Hiljaisuudellakin on ääni. Sellainen, joka luikertelee varomattoman mieleen ja painaa itsensä vasten löytämiään laitoja. Tekee kipeää kaikkialta, koska ei ole enää todellisen elämän mukaelma hiljaisuudesta, vaan aito, painostava ja kivulias, reunoista itseään kaiuttava hiljaisuus.

Salin voi löytää, hiljaisuuden kuulla. Sinne ei tarvita avainta tai kutsua, se ei kysy valitultaan nimeä. Se kysyy vain katseen peilissä. Silmien takana kiiluva pelko on ainoa reitti sinne, jossa minuus määritellään, jossa äänettömyys kuiskaa, että etuoikeus on tietää, miltä lauluttomuuden kuuluisi kuulostaa.

torstai 27. syyskuuta 2018

Kaikille teille


Ei tarvittu puiden helinää
tai meren suolaa sormien värissä
ei yleisön taputusta
ei valoja pimeään iltaan

Maailma teidän kanssanne oli kultareunuksinen kuva
joka ei koskaan kiiltänyt liikaa
vaikka lauloinkin teistä kauneimmat laulut

Ja joskus tuli vastaan
koko kuvan tummaksi muutavia tahroja
niitä varten teillä oli aina sopiva saippua jolla siivota

Aina joskus tuntui siltä
että ihan tahallani sotkin reunoja
te autoitte minua siivoamaan
ja joskus kerroksen alta alkoi näkyä aivan oikea kuva

Jokaisella päivällä ei ollut kultareunuksia
Sellaisille päiville teillä oli omanlaisensa värit
Ihan aina en nähnyt niitä ollenkaan
ja teidän piti kädestä pitäen opettaa
mitä oli keltainen
kun en muistanut enää miten pidellä värikynää

Kerran kompastuin lätäkköön
jonka pohjalta näin itseni
Ja kauhistuin niin pitkäksi aikaa
että taisin kuolla

Silloinkin te soitte puissani kilpaa tuulen kanssa
Kieltäydyitte tuomasta voikukkia haudalle

Ja jokaisella kerralla
kun en nähnyt enää eteeni
tulitte ja kerroitte
että lasipurkkiinkin voi taltioida onnen
ja se pysyy
vaikka kannen joskus avaisikin



Vanhana


Monesti mietin
että jonkun täytyisi se olla
joka sammuttaa valon kun itse ei enää jaksa
kun väsymys on vienyt ruumiin
eikä kaamos osaa kääntää kirjan sivua

Olisi oltava joku
johon luottaa
kun katolla on silmät
mutta peilillä ei
Sieltä katsoisi vain muisto

Väsymyksen väärältä puolelta
kurottaisin kuiskaamaan:
”En enää muista kuka olet
mutta hymykuoppasi kertovat
että minun on täytynyt rakastaa sinua tosi paljon”

Minäkuva


Ytimen päälle on muodostunut räikeä kakofonia
                            väkivallassansa huutavia kynsiä
                            sisäelimiä punaiseen mätäänsä kiedottuina
Niiden huuto ei koskaan lakkaa

Jos kuona kiskoutuisi pois
mikä olisi ydin sellaiselle
jolle turhuus on muodostunut nimeksi

Jos kevättuuli repisi irti vääristyneen lihan
jättäisi vain hauraat, hengittävät luut
                            Lukisiko totuus niiden valkealla pinnalla
                            Kertoisivatko ne kuulemansa loukkaukset

Sillä ihminen kuulee kaikkea sellaista
joka palaa kiinni luihin asti
Turhuuttaan kirkuvan lihan voi raastaa irti pelolla
Mutta luissa on totuus
                     Luut ovat kiinni sielussa

Talveni


Kaipaan niin kovin talveani
kodin narsketta jalkojen alla
inspiraation helinää puissa

Rakkautta, josta täytyn vuoden vaihtuessa
sekuntien lomittuessa
huurun kirjoittaessa ilmaan
että selviän mistä vaan

Kaipaan mustaa yön vilttiä
jolla tähdet ovat muistomerkkejä
jokaisesta rakkaastani

Heillä ei ole nimiä
Sillä kuten talvikin
Minun rakkauteni palaa aina uudelleen
kulkee kuuran vaunuissa

Ja kun poskella kulkee hohtava jana
vain tähdet osaavat kertoa
onko se lumipisara vai minusta paennut tunne

tiistai 11. syyskuuta 2018

Tankarunojen harjoittelua


I

Kaipaan talvea
kuuraa joka oksalla
Silloinkin sanoit
että jää kestää taakan
painavan ja kylmenneen

II

Kuu tuo valoa
pimenevään pakkaseen
Tahdon langeta
sen kalpeaan loisteeseen
kun yö lipuu ylleni

III

Metsä on kultaa
Joka lehdellä hohto
Oksalla hehku
Mättäälle kultaiselle
kun saisin painaa pääni

IV

Illan hetkenä
aurinko kärryllänsä
pakenee rantaan
Läikkyen kesä kuolee
Valo vajoaa mereen

V

Talvi jäällänsä
hiljentää puron loiskeen
sammuttaa janon
Käännyn kohti jääpintaa
Kaipuuni on kaikonnut



VI

Vuori on hiljaa
Sen sydän on kiveä
kylmä kallio
Minunkaan huutoani
ei täältä tavoiteta


VII

Sade kasteli
jo pois muuttaneen kesän
Kukat kuolivat
Olinko menettänyt
tuoksusi ainiaaksi

VII

Multainen sydän
maan vakaassa huomassa
Likainen ydin
syvälle juurtuneena
poissa katseelta tulen

IX


Oksisto nousee
suojaksi linnun, kukan
Vihreä arkku
peittona pelkääville
Iänkaikkinen katto

X

Ruskea lehti
ja sadeiltapäivä
Linnuton oksa
Sisimmän surulaulu
hiljenneessä metsässä

XI

Yö on kirpeä
tähti heittää valonsa
Kiipeän ylös
Tuuli huutaa kasvoille
Edes valo ei suojaa