Hänellä oli lämpöä kerättynä vaatteidensa taskuissa
onnea ja aina yksi kuppi lisää kahvia
silloinkin, kun se oli oikeasti loppu
toivoa kaikille heille, jotka eivät osanneet kääntyä itseensä,
kurottaa riittävän syvälle.
Hänessä oli teräviä reunoja, joihin saattoi pistää itsensä
mutta ei koskaan sellaisia, jotka olisivat satuttaneet syvältä
korkeintaan kirpaisivat, muistuttivat siitä,
mitä ei itse voinut nähdä.
Hänen luokseen palasivat talven lapset,
nekin, joiden papereissa lapsuus oli unohdettu jo vuosia sitten
Hänelle he kaikki olivat lapsia,
yösilmät, takkutukat
he, jotka löysivät lohdun kahvikuppinsa pohjalta.
Hänen piti olla ikuinen
elää ainiaan lapsiensa muistojen pohjalla
kadota vasta, kun tuuli tulisi häntä hakemaan,
sulloisi muistot maan armoon.
Mutta aika kohtasi hänetkin
maalasi merkkinsä väsyneisiin silmiin
Väärää siinä ei ollut se,
etteivät lapsien nimet jääneet enää muistiin
tai kahvi ollutkaan aivan uutta
vaan hänen lämpönsä himmeä loiste,
kaiku silmissä,
jotka eivät kuuluneetkaan enää hänelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti