tiistai 27. huhtikuuta 2021

Ystävä

Kun oveen koputetaan, vedän vielä kerran syvään henkeä ja vilkaisen ruokapöytää.
”Hei. Kaikki on valmista, ei hätää, muru. Se tulee menemään hyvin.”
Puen hymyä kuin takkia. Se menee läpi. Julius avaa oven.

Työkaverini odottaa oven takana pitkässä tummapunaisessa leningissä. Hänen nimensä on Leslie ja minä tutustuin häneen pienten hetkien ansiosta. Iltapäiviä ruokatauolla. Yhdessä vietettyjä minuutteja, joista tuli tunteja, joista tuli haparoiva, varovainen suhde, jota uskallan kutsua ystävyydeksi. Ensimmäinen ystävä, jonka olen löytänyt itse itselleni. Täysin omin neuvoin.

Minä kerroin Leslielle viimeviikolla, kuka olen. Kerroin, mitä olen tehnyt, ja kerroin myös sen, etten osaa nähdä itseäni vielä aivan täysin sen ulkopuolelta. Hän nyökkäili ja kuunteli, kun minä itkin kirkkaassa päivänvalossa. Annoin hänen koskettaa kättäni, lopulta halata. Ja nyt hän on tässä, ovellani, koska koen, että tahdon yhdistää nämä kaksi elämää, työn ja kodin. Haluan hänet elämääni jonakin muunakin kuin ihmisenä, jonka kanssa keskustelen ruokatauolla.

”Tervetuloa”, sanon hymyillen Leslielle. ”Leslie, tässä on Julius. Julius, Leslie.”
Julius on ensimmäisenä puristamassa Leslien kättä ja virnistämässä leveästi. Hän on odottanut ystäväni kohtaamista.
”Mehän olemmekin tavanneet kerran”, Leslie hymähtää kävellessään sisään. ”Silloin joulutorilla. Olitte ostamassa jotakin.”
”Niin, tosiaan! Pähkinöitä Wilhelmille ja toffeeomena minulle.”
”Sinulla on hyvä muisti.”
”Muistan sinutkin. Tervehdit meitä niin iloisesti.”
”Tulehan peremmälle, on aika päästää sinut tutkimaan vähän paikkoja”, sanon Leslielle ja ohjaan naisen eteisestä eteenpäin.

Näytän Leslielle keittiön ja olohuoneen, esittelen kaiken suurpiirteisesti, aivan kuin pelkäisin, että hän sanoisi jotakin, mitä tahansa. Entä, jos hän vihaa tätä? Entä, jos tämä saa hänet ajattelemaan minusta eri tavalla emmekä enää vaihdakaan lempeitä sanoja keskenämme? En tiedä, mikä kartanossa saisi hänet kääntämään täydellisesti selkänsä. Ehkä hän näkisi vihdoin, että minussa ei ole mitään kiinnostavaa. Tai kenties hän näkee kaiken vain näyttämönä kaikelle sille, josta juuri kerroin hänelle.

Istutamme Leslien pöytään ja hän hätkähtää. Minä säpsähdän myös.
”Näin paljon ruokaa! Vain minulle! Onnenpäiväni”, hän nauraa. ”Olettepa te olleet ahkeria! Jestas…”
”Hän enemmän kuin minä”, sanon nyökäten Juliukseen päin.
”Noh, rakas, teithän sinä paljon.” Julius luo minuun lempeän katseen, ja sivusilmälläni huomaan Leslien hymyilevän. Ehkä hän pitää tätä naurettavana. Ehkä hän hymyilee peittääkseen kuvotuksensa.

Aloitamme syömisen ja rupattelemme satunnaisia, kun Leslie yllättäen iskee haarukkansa pöytään ja puuskahtaa. Tuijotan häntä silmät suurina.
”Siis, anteeksi nyt vain, mutta tämä on uskomattoman epäreilua.”
”E-eh? Anteeksi, jos olen –”
”Te olette niin helvetin kauniita! Missä tuollaisia miehiä pidetään piilossa? On aivan epäreilua, että pariskunnan molemmat osapuolet näyttävät siltä, että ovat tippuneet taivaasta!”

Leslie ja Julius alkavat molemmat nauraa, minä tuijotan hetken puolityhjää lautastani ja sitten heitä kahta. Olisihan minun pitänyt arvata. Juuri tämän takia minä pidän Lesliestä. Hän ei ole mikään vaiennettu aatelisneito, hän sanoo sanottavansa suoraan ja kiertelemättä. Juuri rehellisyyteen minä kiinnyin hänessä. Se tuntui reilulta. Hän teki minulle turvallisen olon työmaailmaan, jossa joudun alati esittämään kovempaa kuin olen. Leslie tietää, miten hauras olen, hän tietää, että tarvitsen paljon aikaa tottuakseni.

”Minä olen maailman onnekkain aviomies”, rakkaani julistaa, ja minun tekisi mieli tönätä häntä lempeästi kylkeen. Ei nyt. Ei tälle ihmiselle, hän ei ole vielä valmis tähän.
Mutta Leslie sanookin: ”Niin sinä todella olet.”

Missä minä oikein olen? Tuijotan tuttuja seiniä, tummia sävyjä. Olen elänyt tässä kartanossa koko ikäni. Olen opetellut parhaat piilopaikat lapsena, juossut yläkerran portaita ylös huoneeseeni ja pannut kaapinoven kiinni. Tämä talo on saanut kaikki kyyneleeni. Sen lattiat ovat lainehtineet verestä, sen seinät kuulleet huutoja. Missä minä olen nyt, kun nämä ihanat, lempeät ihmiset nauravat kuin taivas olisi kirkas ja avoin? Kuka minä olen, kun olen tullut kaiken tämän rakkauden arvoiseksi?

Juttelemme ruoan jälkeen vielä tunteja. Näen tavasta, jolla Julius nojaa eteenpäin ja hymyilee, että hän pitää Lesliestä. Leslie ottaa mieheni huomioon, mutta puhuu meille molemmille, nauraa kanssamme samoille asioille. He tulevat toimeen, ajattelen. He tulevat toimeen. Onnellinen, keveä tunne täyttää rintani, kun kuulen heidän kohoavat naurunsa.

Kun Leslie poistuu yläkerran käymälään, – jonka hän sanoo löytävänsä itse – Julius tarttuu kasvoihini ja hymyilee.
”Hän on aivan ihana! Miten onnistuitkin löytämään noin räväkän ja rennon ystävän?”
Hätkähdän.
”En siis tarkoita, etten uskoisi kykyysi löytää ystäviä, päin vastoin, rakas. Sinä olet upea ja ansaitset kaikki ystävät, jotka tahdot sydämeesi vastaanottaa.” Julius painaa kätensä rinnalleni.
”Kiitos, muru, olen iloinen, että pidät hänestä.”
”Totta kai minä pidän! Ja hän tuntuu pitävän sinusta.” Tiedän tämän ilmeen Juliuksen kasvoilla. Olen kertonut Juliukselle, että eräässä vaiheessa Leslie tunnusti tunteensa minua kohtaan. ”Usko pois, ihmiset pitävät sinusta ihan oikeasti, kun annat heille mahdollisuuden. Maailma on avoin ja siellä on useita sellaisia, jotka tahtovat pitää juuri sinua kädestä.”

Kyynel vierähtää poskelleni ennen kuin ehdin tehdä mitään. Julius pyyhkii sen hiljaa pois ja kumartuu suutelemaan minua. Sulan hänen kosketukseensa, nojaan hänen reisiinsä ja annan hänen vetää minut lähemmäs.

”Ai, jassoo, saan oikein yksityisnäytöksen”, Leslien riemastunut ääni keskeyttää meidät. Pitkästä aikaa hätkähdän, kun joku keskeyttää meidät. Yleensä keskeytys antaa meille vain tulta siipiemme alle, eikä Julius ole millänsäkään nytkään, mutta minä kavahdan kauemmas. En tahdo antaa tälle ihmiselle sellaista kuvaa, etten kunnioita häntä laisinkaan. En tahdo, että hän menee pois ja alkaa vihata minua.

”Ei, älkää suotta minusta häiriintykö”, Leslie nauraa ja palaa paikalleen. ”Tiedättekö, minä olen todella onnellinen, että sain tulla käymään. Julius, sinä olet juuri niin ihana kuin Wilhelm on kertonutkin. On kunnia saada viimein tavata sinut kunnolla. Tahdon nauraa kanssasi vielä monet naurut. Ja tämä koti – tämä on niin kaunis.”
Kaunis? Kaikki mennyt kaikuu mieleni perukoilla. Olen maksanut tästä kartanosta kalliisti. On kaunista vihdoin herättää se eloon, tuoda sen sisälle ihmisiä, jotka olen itse valinnut.
”Ja Wilhelm…” Leslie jatkaa madaltaen ääntään. ”Minä olen kiitollinen siitä, että olemme tavanneet. On ollut upeaa tutustua sinuun ja jakaa kanssasi kaikki ne pienet hetket.”
”Samoin”, hengähdän, ”samoin…”
”Teillä kahdella on kaunis ihmissuhde. Varjelkaa sitä. Teillä on rohkeutta seisoa toistenne rinnalla yhä vain, ja minä arvostan sitä. Harvoin tapaa yhtä päättäväisiä ja lujia ihmisiä.”

Tämän täytyy olla ensimmäinen kerta, kun joku luonnehtii minua sellaiseksi. Huomaan hymyileväni posket punaisena vielä ulko-ovellakin. Julius sanoo Leslielle kiitoksensa ja hyvästelee hänet omaan hyväntuuliseen tapaansa.

”Minä… Minä saatan sinut portille”, ehdotan.
Leslie nyökkää ja vilkuttaa sitten reippaasti Juliukselle.
”Nähdään taas! Pidä Wilhelmistä huolta. Minä lupaan katsoa hänen peräänsä töissä.”
Portilla pysäytän Leslien.
”Odota. Minä… minä haluan kiittää sinua.”
”Oh?”
”Niin. Koska minä… minä en oikeasti ole koskaan saanut yhtä ainutta ystävää omin avuin. En tavallisesti. Olen kolmekymmentäkahdeksan, enkä ole koskaan lähestynyt yhtä ainutta ihmistä vilpittömästi. Olen aina halunnut jotakin. Mutta sinua minä lähestyin, koska pidän sinusta.”

Leslie on pitkään hiljaa. Leslie, joka puhuu aina, vaikenee edessäni. Hän vihaa sinua! Sait hänet vihaamaan sinua! Oma vikasi. Mitä kutsuit hänet tänne.
Sitten Leslie tulee lähemmäs, ojentaa kätensä ja kysyy, saako halata minua. Avuttomana valun hänen syleilyynsä, sallin hänen silittää hiuksiani ja pidellä minua kuin ystävää. Kuin veljeä.

”Mutta sehän on aivan ihanaa kuulla”, Leslie sanoo ja taputtaa minua olalle. ”Olen todella kiitollinen. Oikeasti. En olisi uskonut. Minulle sinussa on aina ollut tiettyä valovoimaisuutta, ajattelin aluksi, että elämäsi on täynnä ihmisiä.”
Se olikin kerran. Eri tavalla.
”Sinä ajattelet minusta ihan liian kauniisti… En minä ole niin hieno ihminen kuin luulet. En ole…”
Leslie kurtistaa kulmiaan.
”Kuules nyt! Lakkaa hakkaamasta itseäsi tuolla tavalla! Kuvitteletko, etten kunnioittaisi itseäni sen vertaa, että valitsisin elämänpiiriini jonkun, joka on täysi mulkku?”
”Anteeksi, en tarkoittanut –”
”Tiedän, että et tarkoittanut sitä. Sinulla on vain aivan hirvittävän huono itsetunto. Ymmärrän sen. Mutta katsos, kun minäkin satun pitämään sinusta, ja se tarkoittaa minun kohdallani sitä, etten lähde kulumallakaan. Tässä olen. Koetapa häätää pois!”

Alan tahtomattanikin itkeä. Vien käden suulleni, sillä minua sekä hymyilyttää että itkettää, kaikkea samanaikaisesti. Tämä ihminen on valinnut minut. Hyvä, rehellinen ihminen. Vedän Leslien tiukkaan halaukseen ennen kuin hän lähtee. Rutistan kovaa, itken hänen takkiinsa.

”Kiitos…”
”Kiitos itsellesi.”
”Tule uudestaankin käymään.”
”Tottakai tulen. Jonakin päivänä odotan sinua nojatuolillasi, varo vain.”
”Nojatuolilla! Kuule, sinun olisi hyvä tietää…”
”Tiedän jo. Teidän lemmenpesänne. Ole rauhassa, minua ei haittaa pienet… tahrat.”
”Sinä se olet aikamoinen…”
”Puhu vain omasta puolestasi. Olet aivan ihana. Senkin idiootti.”

Hän saa minut aina hymyilemään. Minä, joka pelkään naisia ja ketä tahansa, joka voi katsoa lävitseni ja tuomita, hymyilen ensimmäiselle ystävälleni tämän lähtiessä. Kättä heilauttaessani tiedän meidän näkevän taas. Se saa oloni lämpimäksi.

sunnuntai 25. huhtikuuta 2021

Sadepäivänä

On sateinen sunnuntai, kun Frida tulee luokseni merkillinen ilme kasvoillaan. Muut ovat menneet kaupungille ostoksille. Minä jäin tänne, sade herättää piikikkäitä muistoja eikä minulla ole tänään jaksamista nousta sohvalta. Kun sisko istuutuu vierelleni ja nostaa jalkani syliinsä, minusta tuntuu, että jäin tänne tämän vuoksi. Me emme ole pitkään aikaan olleet ihan vain kahdestaan.

”Kuulehan, Julius, minun on pitänyt kysyä sinulta eräästä asiasta jo hyvän aikaa.”
Hätkähdän.
”Ei, ei mitään kamalaa.”
Viimeviikonloppuinen kaaos kummittelee yhä mieleni perukoilla. Fridan reaktio ei ole himmennyt mielessäni vähääkään. Toistan ajatuksissani uudelleen ja uudelleen hänen hajoamistaan.
”Itse asiassa… Äh, miten minä tämän muotoilisin… Voisitko sinä kertoa minulle jotakin… rakkaudesta? Rakastumisesta?”

Minusta pääsee hämmästynyt älähdys.
”Anteeksi mitä? Oletko sinä lyönyt pääsi?”
Frida hymähtää, mutta sitten ilme palaa takaisin vakavaksi. Hän kysyy tätä tosissaan.
”Herranjumala, onko minun siskoni rakastunut? Mitä? Jestas? Aivan oikeastiko?”
Frida pudistaa päätään.
”En ole. Mutta minä… Äh, älä nyt naura, mutta minä olen ensimmäistä kertaa elämässäni ajatellut sitä. Rakastumista. Että ehkä… ehkä minäkin. Joskus.”

Kaksoseni ääni pienenee, hetken hän on edessäni täysin alastomana ja pelokkaana. Ymmärrän hänen haluavan juuri minun näkevän hänet sellaisena. Pysyn rauhallisena, hymyilen kaikella sillä lämmöllä, jota kannan siskoani varten.

”Ihanaa. Oikeasti, Frida, tuohan kuulostaa mahtavalta”, sanon hivenen häkeltyneenä. Frida on viimeinen ihminen, jonka kuvittelin koskaan luottavan kehenkään niin paljon, että voisi kuvitella rakastuvansa. Frida kantaa itseään mukana pienessä lasikotelossa. Niinköhän tässä maailmassa olisi joku, joka osaisi rikkoa kotelon? Hymyilen. Ainakin hän on valmis antamaan sille mahdollisuuden.

”Minä kyllä luulin, että en olisi se, jolta haluaisit kysyä tästä tai jolle haluaisit edes puhua aiheesta”, hymähdän. Kun Frida ei sano mitään, jäädyn hetkeksi. Ymmärrän, mitä hän yrittää tehdä. Silta. Hän kuroo siltaa välillemme.
”Mitä sinä tahtoisit tietää?”
”Miltä rakastaminen tuntuu sinulle? Onko se aina ollut sinulle noin luontaista?”

Äänestä kuulen, että Fridaa todella kiinnostaa. Sydäntäni puristaa. Vihdoin. Vihdoin voin puhua kaikesta ilman, että minuun sattuu, ilman, että tunnen syyllisyyttä. Frida on viimein avannut itseään ja kurottaa nyt haparoiden kohti minua. Minä sitten rakastan häntä.

”No, rakkaani kanssa kyse on sekä tunteista että päätöksestä. Minähän en edes tajunnut rakastavani häntä…” Huokaisen muistolle. ”Se ei ollut pelkkää tunnetta. Minä olen myös päättänyt rakastaa häntä. Päätimme yhdessä jakaa tämän elämän, eikä ole mitään, mitä hän voisi tehdä saadakseen minut lähtemään.”
Hymähdän, kun Frida nojaa eteenpäin kuin utelias pikkutyttö.
”Kyllähän sinä tiedät, että minä jumaloin häntä. Palvon maata hänen jalkojensa alla. Hän voisi vihata minua, rakastua toiseen, satuttaa minua mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla, ja minä palvoisin häntä silti aivan yhtä ehdottomasti.”
”Sellaistako se sinulle on? Hänen rakastamisensa?”
”On se muutakin. Tuhansia asioita päivässä.”
”Mutta sekö on sinulle rakastamisen ydin – jumalointi?”

Huokaisen ja haron tukkaani. Kuinka minä sen selittäisin?
”Ei”, vastaan ja huomaan tarkoittavani sitä. ”Me olemme tasavertaisia. Sitä ennen kaikkea. Tiedän, ettei se aina näytä teille muille siltä, mutta kyllä sinä minut tunnet. Minä tahdon hänen tietävän, että hän on rakastetuin ihminen tässä maailmassa. Minä suutelen pois kaikki hänen murheensa. Pidän hänestä huolta. Haluan suojella hänen nauruaan kaikelta pahalta tässä maailmassa. Ja hän on minun vertaiseni, kumppanini, hän pitää minusta huolta yhtä lailla.”
Frida hymyilee jo.
”Jatka vain”, hän sanoo.
”Joskus rakastaminen on myös hyvin pelottavaa. Sitä pelkää alati menettävänsä toisen. Kulta on niin kovin hauras, mikä tahansa saattaa koska vain viedä hänet minulta… Ja hänen terveytensä, se on…”

Frida silittää jalkojani. Vedän syvään henkeä. Frida on se, joka on nähnyt, kuinka hajoan. Olen kahdesti ollut vähällä menettää Wilhelmin. Ensimmäistä kertaa silloin, kun itse jätin hänet, toisen kerran silloin, kun hän miltei kuoli. Ne ovat ainoat kerrat elämässäni, kun olen huutanut täyttä kurkkua. Mikään ei voisi koskaan saada minua pelkäämään yhtä paljon. Joskus sama pelko herättää minut öisin, saa tuijottamaan rauhassa tuhisevaa Wilhelmiä pitkään ja vetämään hänet sitten tiukasti rintaani vasten. Mutta sen Frida tietää jo. Frida on nähnyt kaiken sen, ollut vierelläni, kun koko maailmani on mustunut.

”Minulle rakastaminen on niin paljon. Joskus se on sitä, että hukutan hänet arvostukseen, suutelen jokaista osaa hänessä. Joskus sitä, että menen hiljaa hänen vierelleen ja katson yhdessä pimenevää yötä hänen kanssaan. Useimmiten se on varsin arkista. Me laitamme ruokaa, pesemme toisiamme, siivoamme, vaihdamme lakanoita…”
Frida tirskahtaa.
”Niitä te saattekin vaihtaa…”
”Noh!”
”Et voi kieltää!”
”Mistä lähtien sinä olet kiusannut minua tästä?”
”Ihan aina, veliseni, ihan aina…”

Hymähdän ja nousen ylös. En ehdi pakoon, Frida kutittaa jo jalkojani ja saa minut karjumaan.
”Hei! Armoa! Friiiidaaaaa seis!”
”En lopeta koskaan! Hähää, kiinni jäit!”
Kun Frida viimein lopettaa, painan pääni mielenosoituksellisesti hänen syliinsä ja pysyn siinä. Siinäpä yrittäisi nostaa minut pois.

”Kerro minulle jokin salaisuus. Jotain, jota te teette vain, kun olette aivan kahdestaan.”
Punastun tahtomattani.
”En tarkoita mitään sellaista, tyhmä…”
”Ai… AI, no…” Takeltelen aikani, kunnes löydän jotakin sopivaa kerrottavaa siskolleni. ”Me kerromme usein toisillemme tarinoita ennen nukkumaanmenoa.”
Fridan silmissä tuikkii. Hän hymyilee niin lempeästi, että minua itkettää.
”Usein kerromme asioita, joita emme vielä tiedä toisistamme. Se on uskomatonta – rakastaa toista niin paljon, ja silti yllättyä asioista, joita hän kertoo. Se on ihanaa. Maailma on niin kaunis, kun pitää kaikki ovet avoimina.”
”Niin… kaikki ovet.” Frida hymyilee kuin olisi saanut rohkaisun, jota ei tiennyt kaipaavansa. 

”Entä Wilhelm? Miten hän rakastaa sinua?”
”Mikset kysyisi häneltä? Hän varmasti kertoisi mielellään. Tämä taitaa olla meidän molempien lempiaihe, hah…”
”Taidanpa kysyäkin. Mutta tahdon kuulla sen myös sinulta. En siksi, että tenttaisin. Tahdon vain nähdä, kuinka silmäsi säihkyvät.”
Frida tietää, miten asetella sanansa saadakseen minut hymyilemään leveästi.

”No, hän… Hän rakastaa enemmän hiljaa.”
Fridasta pääsee epäuskoinen tyrskähdys.
”Juu, siltähän se aina kuulostaa, kun kuljen käytävällä teidän vierashuoneenne ohi…”
Mätkäisen Fridaa lempeästi olkaan.
”Kuules nyt, mikä ihmeen kiusataan-Juliusta-hänen-seksielämästään-päivä tämä on?” kysyn nauraen.
”Oikeasti, minä en olisi ikinä kuvitellut siitä miehestä lähtevän niin korkeita ääniä…” Frida pudistelee päätään. ”Juuri eilen puhuin tyttöjen kanssa yläkerran parvekkeella siitä, kuinka tuntuu jotenkin perverssiltä ajatella, että oma veli saa toisesta ihmisestä sellaisia ääniä ulos.”
”Hän on vain täysin vapautunut!”
”En minä sitä epäilekään, ehen…”
”Ja miten niin tyttöjen kanssa? Pidämmekö me todella niin kovaa meteliä, että meistä herää keskustelua? Voi sentään, täytyypä kertoa kullalle, kun hän tulee kaupungilta…”
”Ai mutta. Anteeksi. Jatka vaan.”

Pyöräytän silmiäni.
”Olin siis sanomassa, että hän on hiljainen – joo joo, Frida, riittää se tirskunta – ja rakastaa enemmän teoin kuin sanoin. Joskus hänelle saattaa olla vaikeaa kertoa kaikkea, mitä hänen mielessään liikkuu. Siinä mielessä hän on monesti kuin pieni poika. On hetkiä, jolloin hän on täysin avuton ja jää vain nykimään hihaani ja katsomaan syvälle silmiin.”
Frida on lakannut nauramasta ja nyökkää.
”Hän on meistä arkisempi. Hän leipoo, hieroo, silittää työpaitojani… Hän kompuroi ja haparoi, yrittää niin kovaa joka ikinen päivä. Minun kultani rakastaa minua katsomalla minua silmiin, suutelemalla pitkään ja silittämällä niskaani. Ja joskus, jos sille päälle satumme, saatamme kinata useita minuutteja siitä, kumpi meistä on ihanampi ja rakastettavampi. Minä voitan aina.”
”Sinulle on vähän hankala hävitä tuollaisessa…”
”Kulta sanoo aina, että häntä on vaikea rakastaa, mutta hän on ehdottomasti väärässä. Se on minulle yhtä luontaista kuin hengittäminen. Olen syntynyt sen kanssa. Se vain… on minussa.”

Frida katsoo minua pitkään ja pörröttää sitten tukkaani.
”Sinä se olet sitten romanttinen”, hän sanoo ja minä säpsähdän. ”Ei, en tarkoita sillä mitään pahaa. Se on kovin tyypillistä sinulle.”
”Anteeksi…”
”Ei, Julius, se on minusta hirvittävän suloista!”
”Mutta et ymmärrä sitä…”
”Katso minuun. Julius. Katso. Sinun silmissäsi on kyyneliä.”
”Anteeksi, minä vain… Se on joskus vaikeaa. Olla tällainen.”
”En minä kysynyt tästä sen vuoksi, että saisin nähdä veljeni itkevän. Kysyin, koska olen avannut silmäni tälle puolelle elämästä ja tahdon puhua siitä ensimmäisenä sinulle. Rakastan sinua ja luotan sinuun ja siihen, että voin jatkossakin puhua näistä asioista sinun kanssasi. Minä kun en vielä oikein tiedä, millä tavalla haluaisin rakastaa, ketä voisin rakastaa, kenet voisin päästää lähelle… Mutta jo pelkkä mahdollisuus siitä tuntuu keveältä rinnassa.”

Nyökkään ja tartun siskoani kädestä.
”Älä mieti liikaa. Tiedän, että sinulla on tapana rationalisoida kaikki, mutta tätä sinä et voi. Et vaikka yrittäisit. Anna sen viedä. Sitä ei voi miettiä liikaa etukäteen, vaikka ymmärrän, että sinua pelottaa. Tiedän kyllä. Ei hätää, olen sinun tukenasi. Toivon, että voit kertoa minulle, kun sellainen ihminen joskus löytyy. Tuen sinua aina. Ihan kaikessa.”
”Kiitos. Luotan sinuun.” Frida silittää minua poskelle. ”Minäkin tuen sinua. Teitä. Minusta on upeaa, että sinä, joka olet niin avoin ja lempeä ja romanttinen, saat toteuttaa itseäsi juuri niin suuresti kuin täytyy. Olet ihana juuri itsenäsi.”
”Niin sinäkin. En tarkoittanut sitä rationaalisuus-kommenttia pahasti…”
”Tiedän, enkä ottanut sitä sillä tavalla. Olet oikeassa, minä ylimietin.”
”Mutta sekin on inhimillistä. Lupaan sinulle, että joskus tulee vielä joku ihana, joka vie sinulta jalat alta ja saa sinut käpertymään sohvannurkkaan kissan ja valittusi kanssa. Ja se joku on maailman onnekkain.”
”Joskus minä sitten vihaan sinua, kun osaat puhua noin. Tekisi mieli vain parkua. Sitä paitsi Wilhelm se tässä on onnekas, se minun täytyy myöntää. Sinä olet niin omistautunut ja intensiivinen. Minulle sellainen ei sovi laisinkaan, tiedät sen, mutta minun veljenipä on maailman ihanin ihminen. Rakastan sinua, senkin idiootti.”

Halaan Fridaa pitkään, annan itseni kietoutua siskon turvalliseen lämpöön.
”Voisin tosin kiistellä siitä, kumpi meistä on onnekkaampi, minä vai Wilhelm…”
”Ehei, minä en pärjää sinulle sanoissa! Älä edes yritä.”
”Vastaus on tietenkin muru. Usko pois, hän on maailman upein ihminen, kun hänet saa vierelleen. Kukaan ei voisi koskaan olla niin kaunis…”
Frida vain hymyilee. Olen aikeissa jatkaa, mutta silloin ovi käy. Kaikki tulevat metelöiden sisään, ruokatarvikkeet herättävät heti puhetta. Wilhelm tulee luokseni vesipisaroita hiuksissaan ja katsoo minua pitkään.

”Onko kaikki hyvin?” minä kysyn ja vilkaisen sivusilmällä Fridaa, joka on jäänyt katselemaan meitä kauemmas.
”On. Minä vain rakastan sinua.”
”Rakas…” Vedän hänet lähelleni, painan suukkoja hänen enkelinkiharoihinsa.
”Kuule. Minulla on tyhmä idea.”

Wilhelm nappaa minua kädestä, kiskoo minut lempeään kevätsateeseen. Hän tietää, etten pidä sateesta, joten hän vetää minut lähelleen ja silittää kasvojani. Kastumme täysin, sivelen sadetta hänen kasvoiltaan, mutta se ei auta ja häntä alkaa naurattaa. Painan suukkoja kaikkialle, minne yletän, ja me nauramme yhdessä, sillä kukaan ei oikeasti halua seistä sateessa, mutta tässä me olemme, vaatteet ihoon liimautuneina ja kädet toisen hiuksiin sotkeutuneina. Olemme kuin nuoret pojat, jotka hullaantuvat toisistaan yhä uudelleen. Teemme impulsiivisia, kummallisia asioita, mutta se ei haittaa, koska meillä on aina toisemme.

Frida katsoo meitä ikkunasta ja hymyilee pudistellen päätään. Hymyilen hänelle takaisin, nostan sitten Wilhelmin vyötäisistä ja pyöritän, kunnes hän laskeutuu syliini syvään, pitkään suudelmaan. Sade ropisee päällemme, mutta voimme koska tahansa mennä sisälle lämmittelemään. Tässä hetkessä meillä ei ole hätää, on vain kaunis, sateinen sunnuntai ja tieto siitä, että rakastamme toisiamme.

sunnuntai 18. huhtikuuta 2021

Kaikki hyvin

 Mustelmia valkoisen kauluksen alla. Siihen kaikki pysähtyy. Veri humisee suonissani, kaikkialla on hirvittävän kylmä, vaikka kevät on kauneimmillaan. En saa sanaa suustani. Tuijotan. Jäädyn tämän edessä, vaikka minun piti toimia, kun tämä toistuu. Eikä tämän ikinä pitänyt toistua. Ei koskaan. Tämä on unta. Unta unta unta. Herää, Frida.

En herää. Veljeni laittaa takkinsa naulakkoon, kertoo minulle jotakin, kenties jotakin ulkona havaitsemaansa. Sanat lipuvat ohitseni, en kuule niitä. Näen vain mustelmat kaulalla. Juliukselta kestää kauan nähdä, etten minä kuuntele. En uskalla arvata, miltä ilmeeni näyttää, sillä hän tietää heti, mitä ajattelen.

”Oi ei. Tule, mennään sivummalle.” Veljeni vetää minut portaikkoon. Täältä muut eivät kuule meitä. Hänen täytyy salailla tätä näin. Tuijotan käsiäni, mutta en tunne sormia, kaikki on vierasta. Apua. Ei. Tämä ei voi olla todellista.
”Tiedän, miltä se näyttää.”
En pysty puhumaan. Tuttuja sanoja. Selityksiä. Olen kuullut niitä loputtomiin. Ruumiini on jäässä, kaikki minussa haluaa luovuttaa. Minun ei pitänyt olla tässä enää koskaan.
”Ei. Frida. Sisko rakas. Istu alas, jooko, sinä olet hirvittävän kalpea.”
En pysty vieläkään puhumaan. Julius ohjaa minut istumaan, mutta en tunne muuta kuin syvältä leikkaavaa, jäänkylmää kauhua.

Julius selittelee pitkään. Seksiä. Hänen vikansa. Sanat katoilevat. Näen vain sinisenkirjavan mustelman kaulalla. Ei mitään kaunista. Ei mitään selitettävää. Kun veljeni vetää kaulustaan alaspäin, kertoo jäljistä, minä alan itkeä. En hiljaista, vaimeaa nyyhkytystä, vaan ravistelevaa, suurta itkua, suurempaa kuin minä. Enkä minä juuri koskaan itke.

Julius ei osaa tulla lähelle. Voin laskea yhdellä kädellä kerrat, kun hän on nähnyt minun itkevän. Juliuksen ilme on kuin pienellä koiranpennulla. Hän ei ymmärrä laisinkaan. Kyyneleet kihoavat hänen omiinkin silmäkulmiinsa, sillä myötäeläminen on ainoa tapa, jolla hän on koskaan osannut lohduttaa minua.

”Sisko rakas… Hei, minä puhun totta. Frida… kulta…”
Hänen katseensa kysyy lupaa tulla lähelle. Annan sen. Painun hänen syliinsä, olen kerrankin se, jota pidellään.
”Vannon puhuvani totta. Vannon sen. Halusin itse kokeilla taas jotain hurjempaa. Sitä paitsi muru ei ole koskaan kuristanut minua muualla kuin sängyssä.”
Voimakas parahdus pääsee ulos minusta. En voi enää peitellä reaktioitani. Pelottaa.
”Mitä helvettiä tuo nyt muka tarkoittaa! Mitä vitun lohtua tuosta pitäisi saada! Ettekö te voi helvetti harrastaa tavallista seksiä, olette traumatisoituneita eikä tuollainen voi tehdä kummallekaan hyvää…” Sanani ovat pelkää itkuista huutoa.
”Mutta mehän harrastamme. Anteeksi. Tiedän, että tämä oli typerä idea. Olin vain haaveillut siitä vuosia. Se oli ihanaa ennen kuin muru sekosi.”
”Anteeksi mitä?”

Hän selittää tilanteen minulle. Vasta, kun kuuntelen veljeni rentoa, tasaista ääntä, palaudun nykyhetkeen. Olen täällä. Kodissani, rakastamieni ihmisten ympäröimänä. Meidän ei tarvitse enää joka päivä taistella oikeudestamme elää. Minun ei tarvitse enää nukkua silmät auki. Kehenkään ei satu. Kaikki hyvin. Veljeni ei tule enää luokseni keho runneltuna ja sano, että joutui vahingossa tappeluun kaduilla, täällä on niin levotonta, mahdottoman levotonta.

”Älkää nyt helvetissä enää ikinä tehkö noin”, hengähdän, kun kyyneliä ei enää tule.
”Anna anteeksi, että säikäytin sinut näin. Hetken jo kuvittelin…” Hän ei viimeistele lausettaan.
”Olen pahoillani tällaisesta reaktiosta. Ethän sinä olisi noita näkyviin jättänyt, jos kyseessä olisi jotakin muuta.”
”Frida…” Äänensävy kertoo kaiken. Nieleskelen. ”Vieläkö sinä…?”
Vielä muutama kyynel. Ne tuntuvat loputtomilta tänään.
”Siitä ei kai koskaan kokonaan pääse sen jälkeen, kun on tottunut pelkäämään joka päivä.”
”Frida kulta…”

Julius halaa minua pitkään. Hän jos kuka osaa pitää lähellään. Minun rakas, pieni veljeni. Olen kasvanut rooliin, jossa minun on pidettävä hänestä huolta, koska hän ei itse osaa. Viimevuosina olen uskaltanut hiljalleen päästää siitä irti. Silti on hetkiä, joina näen Juliuksessa pelkän pienen pojan, jolla on kuraiset housut ja painavia unelmia.

”Minä ja rakas keksimme kyllä keinot. Ei mitään hätää. Oikeasti.”
”Kyllähän minä sen tiedän…” Syvä huokaus. Näen värejä jälleen. Itkun jälkeen kaikki on selkeämpää. Mitään hätää ei ole ollut vuosiin. ”Minä luotan teihin. Wilhelmiin myös.”
Julius painaa suukon päälaelleni. Tiedän, ettei hän tee sitä minun vuokseni, mutta se tuntuu hyvältä ja turvalliselta. Käperryn hänen lämpöönsä, pidän siitä hetken kiinni kuin se olisi ainoa tieni tuntea itseni ihmiseksi.

*

Ilta kuluu rattoisasti, kehoni rauhoittuu, pelko ei enää juokse suonissani. Wilhelm on hyvin vaitonainen ja tavallistakin säpsähtelevämpi, ja nyt tiedän, miksi. Kun olemme aikeissa käydä kakun ja herkkujen kimppuun, häntä ei näy missään. Veljeni on nousemassa, mutta pysäytän hänet. Minä käyn. Julius katsoo minua pitkään, nyökkää sitten. Ilme on sekoitus huolta ja ymmärrystä. Ehkä hän pelkää minun saarnaavan hänen rakkaalleen. Annan katseeni kertoa hänelle, että tarkoitukseni on päinvastainen.

Wilhelm kyhjöttää vilttiin kääriytyneenä sohvannurkassa tyhjä ilme kasvoillaan. Hän on kovin kalpea, veljeltäni lainattu liian suuri valkoinen paita korostaa sitä. Kaikki hänessä huutaa jälleen kerran säälimään itseään. Joskus olin varma, että kaikki se oli tarkoin suunniteltua, mutta enää en tiedä, mikä on harkittua ja mikä kumpuaa syvältä sisältä, vanhoista peloista.

Istun hänen vierelleen, ja hän säpsähtää niin näkyvästi, että minun tekisi mieli pyytää anteeksi.
”Hei. Me aloitamme ensimmäistä jälkiruokakierrosta, tuletko mukaan?”
”E-… Ei oikein ole nälkä.”
”Voithan sinä tulla mukaan muuten vain. Hassuahan se olisi yksin täällä istua, kun me muut nauramme ja syömme.”
Varovainen hymy käväisee kapeilla kasvoilla, mutta katoaa saman tien.
”Minä tiedän”, sanon lopulta, kun en saa häneen kontaktia. ”Julius kertoi.”

Wilhelm säpsähtää jälleen. Hänen silmänsä suurenevat, ilme on hetken aikaa silkan kauhun vallassa. Hän ajattelee samaa kuin minäkin. Olen kuunnellut hänenkin selityksiään useaan kertaan. Tällä kertaa hän ei tarjoa minulle sellaisia, mistä olen kiitollinen.

”Minä… Minä kuvittelin, että sinä…”
”Niin minäkin kuvittelin.”
”Anteeksi.”
”Älä minulta pyydä anteeksi.”
”Ajatteletko sinä edelleen minusta sillä tavalla?”

En voi suoraan pudistaa päätään, mutta en voi nyökätäkään. Ei, ehkä en todella ajattele hänestä enää niin. Elämä on todistanut muuta, ja me olemme puhuneet, eläneet, kokeneet. Vastoin kaikkia oletuksiani olen jopa pidellyt tätä miestä sylissäni, vaikka hän ei saakaan rahtustakaan säälistäni. Olen kuitenkin ihminen, joka tahtoo kasvaa, ymmärtää ja nähdä. En ole enää se sama tyttö, joka pelkäsi kaduilla. En suostu olemaan. Siksi en tunne enää vihaa.

”Ah… Selvä.” Wilhelm näyttää siltä, ettei ole nukkunut kunnolla moneen yöhön. Edes kyyneliä ei enää tule. ”Anteeksi. Yritän todella olla tuottamatta pettymystä. Anteeksi…”
Ei ole oikein tulla kohdatuksi aina vain virheittensä kautta. Ei ole oikein olla joku, jolta odotetaan aina pahinta. Minä jos kuka tiedän sen. Haparoin Wilhelmin kättä, hän tuijottaa minua hämmästyneenä, kun tartun siihen. Sen lähemmäs emme toisiamme mene. Tuijotan hetken maidonvalkeaa kättä, jonka yli risteilee vanhoja haavoja. Kihlasormus on aavistuksen liian suuri. Julius sanoo aina, että hänen rakkaallaan on taitelijan kädet, mutta minusta ne näyttävät vain näivettyneiltä ja surullisilta.

”Kuule… Minusta on hienoa, että teillä kahdella on toisenne. Joskus, kun katselen, kuinka keskustelette myöhään yöhön, ajattelen, että kenties minäkin voisin…”
”Oikeastiko? Sinäkö? Sehän olisi… Voi, se olisi hienoa. Ihan tosi.”
”Niin.” Hymähdän. ”Kenties joskus.” Näkökulma muuttuu, kun kehittyy, kasvaa kohti valoa.
”Vau… Rakas kiusaisi sinua siitä loputtomiin.”
Onnistun virnistämään.
”Niin takuulla tekisi. Juliuksen mielestä sellainen olisi ihan mahdotonta, ja jos niin tapahtuisi, hän ei lopettaisi siitä puhumista hetkeksikään.”

Hetken hymyilemme molemmat ajatukselle siitä, että minäkin istuisin täällä pää jonkun sylissä.
”Minä haluaisin kovasti antaa Juliukselle myös rajumpaa seksiä, ennenhän me harrastimme sitä alituiseen, mutta…” Syvä huokaus. Wilhelm sysää viltin sylistään ja laittaa jalkansa lattialle. ”Mutta pelkään itseäni vielä liikaa. Pitää edetä hitaasti.”
Hän värähtää voimakkaasti.
”En ikinä enää satuta häntä. En koskaan. Ei kyse ole siitä. On kuin olisin hirveässä unessa, josta en voi herätä ja jossa en tunnista itseäni.”
”Siltä se minullekin tuntui, kun näin mustelmat hänen kaulallaan.”
Nyt Wilhelm näyttää siltä, että hän on syvissä kivuissa. Hänen terveytensä on reistaillut viimeaikoina, enkä osaa erottaa, milloin hän on surullinen ja milloin tekemässä kuolemaa.

”Hei. Oletko kunnossa?”
”Ah? Kyllä… Olen. Olen minä. Ei satu tai mitään sellaista. Kiitos, Frida.”
”Minä luotan teihin kahteen. Rakastan katsella, kun suutelette kuten nuoret pojat ja jäätte hymyillen tuijottamaan toistenne perään. Se on toki hirvittävän ällöttävää ja vastenmielistä, mutta rakastan sitä yhtä kaikki. Se tarkoittaa, että minun ei tarvitse enää pelätä.” Naurahdan. Hyväntuulisuus ei tartu Wilhelmiin, hän näyttää yhä tavattoman pieneltä ja hauraalta. ”Ei pelkästään sitä, mitä teillä oli, vaan muutakin. Minun veljeni on turvassa. Kotona. Hän sanoo sinua aina kodikseen.”
Wilhelmin ilme käy täysin lohduttomaksi.
”Hänkin on minun kotini… Rakkaimpani…”
”Tiedän sen. Älkää muuttuko. Pidän teistä juuri tuollaisina.”

Nousen ylös ennen häntä, hän tulee perässä.
”Mennäänkö sittenkin syömään jälkiruokia?”
Varovainen hymy.
”Mennään vain. Minäkin voin yrittää.”
”Sinä yrität jo.” Rutistan varovasti hänen olkapäätään ja näen hänessä sen miehen, jota veljeni silittää ja rakastaa. Siihen mieheen minä osaan jo luottaa. ”Kiitos siitä. Minäkin yritän.”
Wilhelm ei kykene vastaamaan, hän häkeltyy sanojeni edessä, mutta minä ymmärrän sen. Se riittää minulle. Pelko ei enää paina rinnassani, kun kävelemme takaisin keittiöön. Kaikki on hyvin.

lauantai 17. huhtikuuta 2021

Koti

Ovi pitää tutun narahduksen auetessaan. Lämmin pullantuoksu kutittelee aisteja jo ovella. Riisumme takkimme ja kävelemme sisään, tytöt ovat keittiössä illallisen kimpussa. Leveä hymy leviää Juliuksen kasvoille, kun hän erottaa mansikkakakun pöydällä. Hymy tarttuu minuunkin. Rakastani ei ole vaikeaa miellyttää.

Kaikki täällä on niin raastavan tuttua, että sydämeni on pakahtua. Tuntuu hyvältä tulla takaisin tänne, turvaan kaaokselta, jonka jätimme kotiin. En ole vielä täysin toipunut, mutta maalaaminen tuntui hyvältä ja olemme pysyneet tuttuun tapaamme kiinni toisissamme. Täällä kaikki purkautuu, tämä on meidän kotimme, me kaikki kuulumme tänne, toistemme luokse.

Anri ja Dorian makaavat sohvalla sylikkäin. Minua lämmittää nähdä heidät sellaisina. Anri on kaikkien vuosien jälkeenkin paras ystäväni, ja tahdon nähdä hänet niin onnellisena, että hän halkeaa. Hän ansaitsee kaiken maailman valon, koska hän on meille kaikille turvasatama. Hän mahdollistaa tämän kaiken, ja olen hänelle ikuisesti kiitollinen siitä, että hän pysyi järkähtämättä vierelläni silloin, kun olin pimein versio itsestäni. Anri silittää Dorianin pörröistä tukkaa, ja ajattelen kaikkia niitä kertoja, kun kukaan muu kuin hän ei tahtonut nähdä minua. Istuimme kaksin kartanossani. Itkin. Olin hiljaa. Hiljaisuus Anrin kanssa on turvallista. Sitten me leivoimme keksejä. Hän tuli yhä uudelleen ja uudelleen luokseni, antoi minun nojata olkaansa hiljaa.

Anri oli luonani sitä aiemminkin. Anri on mies, jonka annoin kauan sitten viedä neitsyyteni, Anri on se, joka rakastui minuun ensimmäisenä. Hänen kauttaan sain tuntea, miltä tuntuu, kun joku tahtoo suudella minua ja vain minua. Me olemme löytäneet omat onnemme, tulleet osaksi pientä perhettä, jonka me kaikki muodostamme, ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. Kukaan täällä ei olisi alussa katsellut minua hetkeäkään, ellei Anri olisi painanut kättään olalleni ja pyytänyt minua jäämään. Joten katsoessani, kuinka Dorian kääntyy painamaan nopean, piilotetuksi tarkoitetun suukon Anrin huulille, tunnen väräjävää lämpöä rinnassani. Näin tämän kuuluikin aina mennä.

Keittiössä Frida ryntää halaamaan Juliusta. Victoria sen sijaan jättää leipomuksensa Marian huoleksi ja tulee leveästi virnistäen luokseni. Hän kutsuu minua pikkuveljekseen ja vetää minut pitkään halaukseen. Victoria. Voi Victoria.

Minä olen pitkään vihannut naisia. Olen pelännyt heidän katseitaan, kuvitellut heidän näkevän lävitseni siihen syvälle haudattuun, kirottuun ytimeen, jota en itsekään tahdo koskettaa. Naisista jokainen on ollut toistanto siskostani, joka käänsi selkänsä. Siskosta, jota en pysty vieläkään ajattelemaan ilman, että käteni tärisevät. Minulta kesti vuosia ymmärtää, että pelkoni ja vihani ei johdu naisista, se johtuu yhdestä ihmisestä, joka haavoitti minua liian syvältä. Sen vuoksi joka kerta, kun Victoria ottaa minut lämpimään halaukseensa, jokin rikkinäinen osa minusta korjaantuu pala palalta. Hän tahtoo olla lähelläni, silittää juuri minua, kutsua minua pikkuveljekseen siitä huolimatta, että hänellä on jo ihana, rakastava veli. Tahdon pitää hänet siinä, antaa hänelle kaiken, minkä tällä rikkinäisellä elämälläni voin. Victoria on onnellinen, mutta hänen pitää olla sata kertaa onnellisempi.

Kaikki täällä ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että minulla on vihdoin perhe, jokin paikka, jota kutsua kodikseni. Joskus, kun kuljen tutussa olohuoneessa, näen menneen itseni. Saatan yhä kuulla, kuinka huudan ja syyttelen, poistun paikalta tavarat lentäen. Se ihminen on kaukainen muisto, jota kannan sisälläni. Joskus niin raskaana, että tunnen sen kiipeävän kurkulleni, kun joku kysyy minulta jotakin tai katsoo minua tavanomaista pitempään. Niinä hetkinä kuvittelen yhä räjähtäväni kaikkien silmille, kuvittelen heidän halveksivat katseensa ja tunnen olevani pienempi kuin koskaan.

Mutta se on mennyttä. Mikään pelko ei ota minulta pois sitä, mitä minulla on. Enää en ajattele joka kerta, kun joku katsookin minuun, että minua siedetään täällä pakon nimissä. Nämä ihmiset ovat osoittaneet kärsivällisyydellään ja lempeydellään minun kuuluvan joukkoon. On Anri, joka nauraa kanssani yhteisille muistoille ja juttelee kanssani myöhään yöhön. On Victoria, joka kutsuu veljeksi ja ottaa syliin, asettaa kukkia hiuksiini. Ja kaikki muut, jotka hymyilevät minulle, kysyvät mielipidettäni, tuovat peittoja, kun olen nukahtanut puolialasti Juliuksen syliin sohvalle. Kaikki rakkaat, ihanat ihmiset, jotka ovat osoittaneet, että minullakin voi olla koti ja ihmisiä ympärilläni. Aitoja, ehjiä ihmissuhteita, joita ei tarvitse hajottaa saadakseen heidät jäämään.

He jäävät kyllä. Minun on luotettava siihen, kun mikään ei tunnu todelliselta ja pelot hankaavat syvällä. Ne eivät koskaan täysin lähde, mutta kun haistan tuoreen pullan ja kuulen rakkaitteni naurut kevätillassa, hymy kohoaa huulilleni enkä ajattele muuta. Tämä on minun kotini. Tänne minä kuulun.

torstai 15. huhtikuuta 2021

Maalaus

 SV: seksin kuvaus

Hän suostuu viimein. Pelkoa silmissään, mutta varmuutta otteissaan. Hän tahtoo sitä kuten minäkin, ja minä nyökkäilen. Kyllä. Tehdään se. Olen täysin varma.
”Mutta rakas. Muista keskeyttää, jos ahdistaa. Jos menen liian pitkälle. Sano ei. Lopetan heti.”
Hän varmistelee kauan. Kertoo erilaisia tilanteita, joissa minun tulee kieltäytyä. Nyökkäilen. Tahdon hänen näkevän, että olen täysin varma, täysin turvassa.
”Anna mennä. Älä emmi, tee kaikki, mitä mieleesi tulee. Tee se. Haluan sitä.”
Hän tietää, mitä haluan, mikä saa kehoni sekoamaan. Minua ei ole vaikea miellyttää.

Alku sujuu rauhallisesti, häneltä kestää hetki työntyä sisääni. Hän tekee sen hitaasti, varoen, kuin pidätellen itseään. Aistini terästyvät, odotus rätisee ilmassa. Sitten kaikki tapahtuu niin nopeasti, etten kykene reagoimaan. Vyö kurkullani, selkä taitettuna. Eläin. Pelkkä eläin. 

Kaikki on nopeaa, hetken ajan kipu on sietämätön. Silloin tajunnassani räjähtää. Tässä se on. Kaikki, mitä olen ja mitä olen koskaan ollut. En ole ihminen lainkaan, kipu lävistää ajatukseni, annan sen tulla. Hän ottaa vyön kurkultani ja iskee minua selkään. Vain muutama isku saa minut painamaan pääni tyynyyn. Tiedän tulevani samalla hetkellä, kun huuto pakenee minusta. Hän jatkaa, kunnes tulee sisääni, ja sillä hetkellä olemme täydellisen yhtä, synkronoituneet. Yksi ja sama ihminen.

Pian tilanne on ohi. Hän istuu kauempana sängyllä pää käännettynä. Orgasmin rippeet kaihertavat ruumiissani, kävin taivaassa, lähempänä jotakin uskomatonta kuin aikoihin. Olen rakastanut ruumiini rikki. Vien kädet kurkulleni, yskin hetken. Ei mitään liian vaarallista, ei liikaa vahinkoja, vaikka hän ei säästellyt voiman kanssa. Mutta hän ei ole enää nuori poika, jolla on voimaa iskeä minut seinään, hän on hauras ja elämän väsyttämä, ja häneen sattuu alituisesti itseensäkin.

”Kulta…” Yskähdys. Tahdon vain kiittää. Hän antoi enemmän kuin olisin koskaan osannut pyytää, vaikka tämä oli hänelle vaikeaa. Hän pelkää yhä itseään. Joskus niin paljon, että valvomme öitä yhdessä.
”Rakas.”
Kosken hänen kapeisiin hartioihinsa, vedän hänet lähemmäs. Vasta sitten ymmärrän, että hän itkee hillittömästi. Hetken hän vain tuijottaa minua. Taivas mustenee silmieni edessä.
”Wilhelm?”

Ja hän hajoaa. Ei vähän, ei reunoistaan, vaan kokonaan, kuten lasi, joka säpälöityy vasten seinää. Mitään ei jää jäljelle. Huitovia raajoja, itkua ja huutoa. En osaa mennä lähelle, en pysty, hän menee lukkoon, hajoaa. Minä tein tämän. Rikoin hänet.

Hetken minulta kestää kuulla, että huudon seassa on sanoja. Vaikka tiedän jo, mitä hän ajattelee, mikä häntä repii rikki, minua sivaltaa kuulla se suoraan.
”Minä tein sen taas! Satutin sinua… Mikä minua vaivaa, minun ei koskaan pitänyt, lupasin itselleni, ja nyt tein niin, satutin sinua, minä en pysty… minä…”
”Kulta. Rakas.” Pysäytän huitovat kädet, puristan ohuita ranteita. Enää hän ei voi laittaa vastaan. Puristan niin kauan, että huuto vaimenee katkeilevaksi valitukseksi. ”Sinä et satuttanut minua. Me harrastimme seksiä. Se on eri asia. Minä pidin siitä. Halusin sitä.”
Hyperventilointi jatkuu, nyt onnistun jo ottamaan hänet syliini. Hänen kehonsa muuttuu hervottomaksi otteessani. Olen tässä. Ei hätää.

”Satutin sinua! Satutin sinua…” Hän sanoo sen monesti, yrittää tarttua minuun, mutta kädet ovat hervottomat. ”Ei… ei eiei…”
”Rakkaani. Katso minuun. Katso. Emme ole siellä enää. Olemme tässä, harrastimme seksiä, siinä kaikki. Halusin sitä. Pyysin sitä sinulta, muistatko? Teit niin hyvin.”
”Sinä sanoit tuollaisia asioita silloinkin!” Paniikki hänen äänessään nousee. ”Puolustelit minua! Satutin sinua… En voi elää sen kanssa, en pysty, ei enää, Julius auta…”
”Sssh, rakas, shhh…” Tartun hänen kasvoihinsa, sivelen kyyneliä pois, vaikka niitä tulee kokoajan lisää. ”Olemme tässä. Ihan tässä näin. Muistathan? Olemme naimisissa. Käymme töissä. Meillä on ystäviä. Menemme huomenna Anrille viettämään viikonloppua. Ei ole hätää. Rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta. Et satuttanut minua. Tiedän, että et tekisi niin.”

Samaa jatkuu monta tuntia. Hän rauhoittuu välillä, sitten alkaa jälleen huutaa ja itkeä. Hän heittelehtii ja hajoilee, joudun välillä päästämään irti, koska hän ei kykene pysymään paikallaan. Lakanat ovat puoliksi lattialla, vaatteet siellä täällä. Kun hän vihdoin nyyhkyttää hiljaa tyynyä vasten, nostan hänet ja puen liian ison paitani hänen ylleen. Hän näyttää hämärässä eksyneeltä lapselta. Suljen hänet syliini ja suukotan pellavaista päätä. Hän painaa uupuneena päänsä rintaani vasten.

”Pystyisimmekö nukkumaan, muru? Keskustellaan huomenna. Sinuakin taitaa väsyttää.” Silitän kohoilevaa kylkeä. ”Et satuttanut minua, rakas, muistathan? Pyysin tätä. Annoit minulle euforisen orgasmin, sen sinä teit. Pelkkää seksiä, ei mitään muuta. Se, mitä tapahtuu sängyssä, on eri juttu.”
Hän sanoo jotakin niin hiljaa, etten kuule.
”Mitä sinä sanoit?”
”…nautin siitä. Kiihotuin, kun sinuun sattui.”
”Niin minäkin. Niin meidän pitikin. Se oli pelkkää seksiä, rakas. Ei se kerro sinusta mitään muuta kuin sen, että sinulla on samanlaisia mieltymyksiä kuin minullakin. Ei se tarkoita, että nauttisit minun satuttamisestani missään muussa mielessä.”
”Nautin, kun rakkaimpaani sattui… En ole kehittynyt yhtään, en yhtään, olen yhä väärä ja paha ja satutan sinua, anna anteeksi, en enää tiedä, mikä minua vaivaa…”
”Voi rakas…”

Hänen sanansa ovat pelkkää väsynyttä itkua. Hän ei enää kouristele ja huuda, voima on poissa, uupumus painaa hänet aivan liki minuun. Suutelen häntä kaikkialle, minne yletän.
”Kuulehan. Olen kiitollinen siitä, että lähdit tähän vuosien tauon jälkeen. Ihan todella olen. Mutta sinun ei tarvitse tehdä noin enää koskaan.”
”Ei!” Ääni kohoaa jälleen. ”Sinä pidät siitä. Tiedän, miten paljon olet halunnut sitä kaikki nämä vuodet… En voi viedä sitä sinulta…”
”Sinun hyvinvointisi on minulle paljon tärkeämpää, eikä tämä tee sinulle hyvää. Ei enää syyllisyyttä. En tahdo sinun tuntevan sitä, sillä tämä on pelkkää seksiä, et tehnyt mitään väärää.”
”Uskotko sinä, kun sanon, etten ikinä tahdo satuttaa sinua? En tahdo…”
”Tiedän sen.”
”Ja silti minä…”
”Et satuttanut minua. Pyysin sitä.”
”Tiedän… Tiedän sen. Anna anteeksi rakas.”

Yö on pitkällä, pimeydessä erotan hänen valkeat kiharansa ja suuren paitani hänen heiveröisen kehonsa suojana. Hän kokoilee itseään hetken, nostaa sitten lattialta vyön ja pitelee sitä pitkään. Hän kohtaa siinä enemmän itsensä kuin mitään muuta.

”Tämä oli pelkkää seksiä.” Tauko. ”Helvetin hyvää seksiä.”
”Täsmälleen. Rakastin sitä. Rakastan sinua.
Erotan pimeässä, kuinka vaisu hymy piirtyy hänen kasvoilleen. Hän laskee vyön hitaasti lattialle, tulee takaisin sänkyyn ja vetää minut makuulleen. Peittelen meidät, vedän suojan yömme ylle. Olemme valvoneet pitkälle, mutta uni tulee nopeasti ja se tulee kerralla.

*

Seuraavana aamuna hän on vaitonainen ja poissaoleva. Hän näykkii ruokaansa vaisusti ja unohtaa puolet teestä pöydälle. Hänen katsomisensa sattuu, kaikki hänessä on muualla. Viimeyössä ja vuosien takaisissa haavoissa.

”Rakas…” Ei reaktiota. Sitten hän kääntyy hitaasti minuun päin, tuijottaa vuoroin minua, vuoroin käsiään.
”En näe. En näe itseäni… en näe meitä…”
Silitän vanhoja arpia hänen käsissään. Hänen silmissään välähtää.
”On yksi keino.”
”Hmm?”
”Maalataan.”

Hän nappaa minua kädestä, kiskoo minut yläkertaan sanomatta mitään muuta. Aamiainen jää puolisyötynä pöydälle. Hyvin harvoin käyn hänen taidehuoneessaan. Se on paikka, joka on vain häntä varten. Nyt hän kiskoo minut mukaan punaiseen sotkuunsa. Roiskeita siellä täällä, lappusia ja tekstejä, vihaisia värejä. Kaatuneiden maalipurkkien ja rikottujen pensselien keskeltä hän on löytänyt rauhan.

Hän ottaa punaista maalia ja pitää minua yhä kädestä.
”Älä päästä irti.”
Hetken hän vain piirtää seinälle viivaa. Maanisia, sekavia kuvioita, joita minun ei ole tarkoituskaan ymmärtää. Tiedän vain, että tällä tavoin hän tekee itsensä todelliseksi, muistuttaa itseään siitä, missä on nyt. Maalia putoilee hänen poskilleen. En yritä pyyhkiä sitä. Kun hän itse huomaa, hän koskettaa poskeaan, jatkaa raitaa miltei huuliin saakka. Lisää. Lisää maalia. Hän piirtää itseensä, päästää irti minusta ja piirtää minuunkin.

”Maalaa minut niin minä maalaan sinut.”
Ja me teemme juuri niin. Emme välitä, vaikka vaatteemme sotkeentuvat, otamme ne pois, maalaamme toistemme alastomille vartaloille. Minä kosken hänen kipeitä polviaan, luisevaa yläruumistaan, kaikkia pieniä mustelmia. Hän maalaa yli jokaisen haavan, jonka on koskaan minuun iskenyt, yli viimeöisten mustelmien, jotka tahdoin iholleni. Hän maalaa solisluuni ja lanteeni ja jalkani, hän maalaa minut kokonaan. Me teemme toisistamme jälleen todellisia, niitä versioita itsestämme, jotka olemme valinneet olla.

Lopetamme, kun olemme valmiita. Yhtä aikaa. Hänen ilmeestään tiedän hänen rauhoittuneen. Emme ole enää siellä, vaan tässä hetkessä. Kaksi miestä, jotka ovat valinneet rakastaa toisiaan. Maalaus on valmis.

”Oletko kunnossa?”
Hän nyökkää ja hymyilee. Tällä kertaa aidosti.
”Minä tunnen itseni. Tunnen tämän maalauksen. Tiedän, kuka olen.”
Sen kuuleminen hänen huuliltaan on kaikki, mitä tässä hetkessä tahdon. Hymyilen leveästi.

Elämä jatkuu. Emme silti nouse vielä hetkeen, viipyilemme toistemme lämmössä, hengitämme sisään maalausta, jonka yhdessä muodostamme. Meillä ei ole kiire minnekään.

maanantai 12. huhtikuuta 2021

Uusi aamu

Kun Tristan saapuu parvekkeelta siipirikko lintu sylissään, tiedän rakastavani häntä. Hetki voisi jähmettyä, pysähtyä niille sijoilleen, jotta voisin säilyttää sen sellaisenaan, tallettaa sen sydämeeni ikuisesti. Tristan silittää valkeaa lintua, jonka siivenkärjet ovat veressä. Hänen otteensa on hellä, sillä hetkellä maailmaan mahtuu vain hän ja lintu.

Mitä turhia, sanoisin, jos kyseessä olisi kuka tahansa muu. Mitä merkitystä on yhdellä linnulla, kun niitä lentää kymmenittäin meren yllä? Haaskalintuja ja petoja. Turhia silloin, kun joku osoittaa aseella otsaan. Mutta Tristan pitää lintua hellin ottein, tuo sen sisälle, pyytää tarpeita sen siistimiseen. Lintu on raukea, täysin tyyni hänen sylissään. Huoli ja välitys kuultavat hänen merenturkooseista silmistään. Olen aina rakastanut katsella hänen ilmeitään. En ole koskaan tavannut yhtä lempeää ihmistä.

Tristan sitoo linnun siiven ja antaa sille vettä juotavaksi. Lintu jää pehmustettuun koriin lepäämään. Vasta sitten Tristan kohtaa minut, kohottaa katseensa ja hymyilee niin, että hymy säihkyy silmissä saakka. Ilo, joka hänessä syttyy aina, kun hän näkee jotakin hänelle rakasta. Milloin linnun taivaalla, milloin tyyntyvän aallokon. Vain merelle hänelle on oma ilmeensä. Hänen ensirakkautensa. Se ainoa, jota en voi koskaan haastaa.

Usein en ymmärrä häntä lainkaan. En tiedä, miksi hän arvostaa menehtyvää lintua, en hahmota, miksi hänen ilmeensä muuttuu niin merkilliseksi hänen katsellessaan merelle päin. On kuin hän näkisi kauneutta kaikessa, mihin hänen silmänsä vain osuvatkaan. Sellaisia ihmisiä ei pitänyt olla enää olemassa. Minä kuvittelin, että tuuli on jo vienyt heidät mukaansa, ottanut minulta pois sen, mitä en osaa arvostaa.

Sisareni. Poikani. Uneksijat, jotka katsoivat merelle, näkivät, ymmärsivät ja hymyilivät. Ajoin heidät molemmat toisille satamille, pois luotani. Joskus toivon, että he ovat jossakin, jossa tuuli laulaa lauluja ja meren suolainen tuoksu pyyhkii pelon pois. Tristan on samanlainen kuin he, jotka sysäsin kuolemaansa. Kun vain katsonkin häntä, saatan kuulla sisareni naurun ja poikani pianonsoiton. Saatan nähdä heidät hänen lempeässä, maailmaa rakastavassa hymyssään.

Ja silti minuun ei satu. Tristan ei tunnu muistutukselta. Hän on minulle kuin anteeksianto, mahdollisuus uuteen aamuun. Tietenkin minä rakastan häntä. Ymmärrän sen nyt, kun päivä on vielä nuori ja aurinko korkealla. Se piirtää hänen kasvoilleen varjoja. Hän näyttää niin nuorelta ja eläväiseltä kumartuessaan lähemmäs ja ojentaessaan minulle taskuunsa nuhjuuntuneen kukkasen. En tunnista lajia, koska minulle maailman aarteet ovat toisenlaisia. En kiinnitä huomiota siihen, onko penkereessä keltaisia vai punaisia kukkia.

”Tämä on harvinainen laji”, Tristan kertoo ja kuvailee hetken kukkaa minulle. Kun en reagoi, hän laittaa sen maljakkoon yöpöydälleni. Tarina jatkuu.
”Se puhkeaa todelliseen loistoonsa vasta yöllä. Odota vain.” Hymähdys. ”Aivan kuin se olisi hivenen ujo. Se toi mieleeni sinut. Se on sinun värisesikin.”
Hailakan vaaleanpunainen. Rintaani koskee.
”Tristan…”
”Teidän korkeutenne.” Virnistys.
”Lopeta, tiedät kyllä, ettei sinun tarvitse –”

Tristan vetää minut niskasta lähelleen ja suutelee lujaaa. Suudelman jälkeen katson häntä pitkään. Upeaa, komeaa merimiestä, joka tuo minulle kaukaisten rantojen kukkasia ja hymyilee kuin idiootti. Siipirikko lintu ei enää sirkuta, se kääntelee korissa päätään kuin odottaisi minun sanovan sen, mitä sydämessäni kannan.

”Tristan… Minä tahdon, että sinä tuot minulle jatkossakin kaikkea, mitä löydät matkoillasi.”
Hänen silmissään syttyy. Virnistys leviää takaisin kasvoille.
”Oi! Minulla on jo idea. Eräs eläinlaji etelässä –”
”Rakastan sinua.”
Hänen kasvonsa tyhjenevät ilmeistä. Merisilmät seisovat suurina päässä.
”Tarkoitin, että rakastan sinua. Tahdon sinun tulevan aina takaisin luokseni.”
Kulmat kaartuvat vain hetkeksi. Sitten peittelemättömän onnellinen hymy kiipeää hänen huulilleen, piirtää kuopat hänen poskilleen. 
”Ehdit sitten ennen minua.”
”Anteeksi?”

Tristan vie käden omalleni, silittää hellästi.
”Minäkin rakastan sinua, Louis”, hän sanoo puristaen kättäni. ”Luoja, minä rakastan sinua…”
Olemme aivan lähekkäin, otsa vasten otsaa. Hän tuoksuu mereltä ja turvalta. Juuri nyt tahdon vain hänen olevan siinä. Tämä lempeä, kaunis ihminen on päättänyt haluta juuri minut. Tällä kertaa en pilaa tätä. Tällä kertaa en anna onneani pois. Vaikka en tiedä, miten hänen kaltaisensa lempeä sielu on huolinut minut vierelleen, en luovu hänestä nyt, kun pitelen koko maailmaa kädelläni.

”Tiedän, ettet voi lähteä ulos ja nähdä kaukaisia rantoja”, Tristan huokaa, ”mutta anna minä tuon ne sinun luoksesi. Teen sinut onnelliseksi. Näytän sinulle taivaan ja meren ja maan.”
Olet jo näyttänyt. Joka sekunti, kun vain katsot minuun.
”Seikkaillaan omalla tavallamme. Kuten tähänkin saakka.”
En voi lakata hymyilemästä.
”Sinä teet minut jo hirvittävän onnelliseksi.”
Hän hymyilee ja vetää minut lähelleen. Painun hänen rintaansa vasten, hän on lämmin ja täynnä elämää.

Minun elämäni on lyhyt, tiedän sen. Mutta hän on tässä, uusi mahdollisuuteni, valovoimainen ja niin tavattoman ihana. Mies, joka pelastaa lintuja ja tuo kukkia. Näin se siis tapahtuu. Näin ihminen haltioituu. Suljen silmäni ja painaudun tiukasti häntä vasten. Luomieni takana välkkyy valoja.

maanantai 5. huhtikuuta 2021

Meren tuoksu

Kun suljen silmäni, saatan miltei haistaa suolaisen meriveden tyrmän seinistä. Varovainen kaiku mereltä, jonka tunnen yhä lähelläni, vaikka olen kylmän kiven sisässä, hengitän tunkkaista ilmaa sisääni. Kenties minä vain toiveajattelen. Kenties meren tuoksu on vain muistoissani. Mutta minä olen optimisti ennen kaikkea. En tiedä, kauanko aikaa on kulunut, mutta meren tuoksu on yhä kanssani.

Kuningas käy säännöllisin väliajoin katsomassa minua, mutta ei koskaan mainitse sanallakaan teloittamisestani. Mies, joka on teloituttanut tuttujani ja ystäviäni, ei harkitsekaan minun henkeni viemistä. Olen seilannut merta vuosikymmenet, mutten koskaan ole katsonut silmiin miestä, jonka silmät läpäisisivät minut. Olen vannonut käsi sydämelläni polttavani rikkaat ja kuninkaalliset, mutta kun hän astelee luokseni, hän riisuu minut aseista, ja olen huomannut pitäväni siitä.

Minä pidän naisista. Pidän heistä kovin paljon. Pitkistä ja lyhyistä, vaaleista ja tummista, kaikki käy, sillä he ovat ihania kuin tuuli korvissani ja laineiden liplatus laivaani vasten. Joka satamassa he odottavat minua, ja minä annan heille rakkauttani, suutelen heidän pehmeää ihoaan ja annan heidän tietää, että he ovat upeinta maailmassa. En tahdo satuttaa heitä kietomalla heitä valheisiin. Annan vain sen, minkä tiedän annettavakseni. Ja he ottavat sen ilomielin. Tiedän, miltä nainen näyttää, kun hän haluaa minua. Tiedän, miten naisten silmät kiiltävät, kun he ovat rakastumassa. Mutta minä en ymmärrä, miksi sama pakottava tarve hehkuu kuninkaan silmistä yhä useammin ja useammin.

Minua huimaa, kun hän puhuu minulle. En ole koskaan ennen häntä ajatellut, että mieskin voi olla kaunis. Minä osaan neuvotella miesten kanssa. Osaan kaksintaistelun, sovinnon ja vaihtokaupan. Tiedän, miten miehet puhuvat keskenään. Mutta kuningas ei ole sellainen. Hän kallistaa päätään ja kuuntelee, kun puhun. Ja hän katsoo lakkaamatta, aivan kuin piirteeni olisivat hänelle kuin veistos, jota ihailla.

Sitä jatkuu kauan. Niin kauan, että miltei unohdan, miltä raikas meri-ilma tuoksuu. Seinät ovat hävittäneet taikansa, en tavoita merta niistä enää. Alan väsyä. Tunnen, kuinka kehoni on heikentynyt. En tahdo haistaa itseäni, en nähdä enkä kuulla. Mutta kuningas on kanssani yhä useammin. Eikä nälkä hänen katseessaan ole vieläkään kertonut, mitä haluaa.

Me puhumme kaikesta. Politiikasta, toisistamme, meren laineista ja haavoista. Kaikesta, paitsi siitä, mikä leijuu ilmassa välillämme. Me emme juuri kosketa toisiamme. Kerran hän antaa kätensä kalterien välistä, ja minä silitän kämmentä, jonka läpi suonet hehkuvat kuin sininen kartasto. Ohut, sairas iho. Silitän hellemmin. Jos hän tulisi lähemmäs, en tiedä, mitä tekisin. En tiedä, mikä tämä tunne on, en ymmärrä sen luonnetta. Minä, meren kasvattama, oikkuihin ja muutoksiin tottunut, en tavoita, mistä sydämeni laulaa, kun kuningas katsoo minuun.

Kunnes eräänä iltana, kun sade pieksee linnan kylmiä seiniä, kuningas tulee luokseni ja astuu suoraan selliin mitään sanomatta. Hän istuu vierelleni, mutta ei kosketa. Ajatus siitä, ettei välillämme ole enää mitään, saa kehoni kihelmöimään. Minä rakastan naisia, mutta yhdenkään rannan neidot eivät ole saaneet sydäntäni hakkaamaan näin kovaa. Koskaan aiemmin en ole pelännyt mennä iholle, koskettaa, hyväillä.

Hän ei katso minuun. Hetken istumme täysin hiljaa, vaikka me aina sanailemme keskenämme. Se on meidän tapamme viihdyttää toisiamme. Sitten hän kääntää päänsä minuun päin ja tunnen, kuinka poskeni punehtuvat. Minä, joka olen kiertänyt meret ja katsonut kuolemaa silmiin, punastun, kun mies lähestyy minua. Nähtävästi maailmalla oli minulle vielä yksi yllätys tarjottavanaan.

”Etkö aio koskaan suudella minua?” Hänen äänessään on enemmän odotusta kuin pettymystä. Naurahdan. Se on ainoa asia, jonka osaan tehdä tämän edessä. Kurotan lähemmäs, vien käteni hänen kasvoilleen, aivan kuten teen naisille satamassa. Mutta hän ei ole kuten ne naiset. Tämä ei ole samanlaista. Tämä polttaa syvältä. Minua pelottaa, että palan kokonaan.
”Mistä sinä sait nuo haavat?” Nyt hänen kätensä lepää minun kasvoillani.
”En muista”, hymähdän.
”Et muista? Voi sentään. Kyllähän sellaisen luulisi muistavan.”
”No, minä en muista. Elämässä sattuu ja tapahtuu.”

Hän hymyilee. Näin läheltä katsottuna hän on häikäisevän kaunis. Olen sanonut sen hänelle kerran, mutta silloin hän käänsi päänsä kuin häpeillen sairauttaan. Hän on kaunis, sairas tai ei. Minä saatan kuvitella, miltä hän on näyttänyt nuorena ja ylpeänä. Minua huimaa jälleen.

Vanha taktiikkani ei toimi. Se ei vala minuun varmuutta. Otan kuningasta vyötäröltä, vedän hänet hellästi lähemmäs ja vien toisen käteni hänen niskaansa. Hän sulaa kosketukseeni, painautuu minua vasten ja antaa minun painaa huuleni hänen omilleen. Yleensä olen luja, annan haluni näkyä, mutta jokin hänessä on erilaista, se saa minut pidättelemään itseäni. Kukaan ei ole koskaan herättänyt minussa halua olla näin hellä. Tiedän, ettei se johdu pelkästään hänen sairaudestaan.

Suudelma syvenee, kuninkaan kädet eksyvät kaulukselleni. Pian hänen kätensä liikkuvat alemmas, paikkoihin, joita kukaan mies ei ole koskaan aiemmin koskettanut. Minä annan hänen tehdä sen. Hetki taipuu reunoistaan, hän tuntuu hyvältä minua vasten, oikealta. Ja minä päästän itseni pois. Unohdan, kuka olen, missä seison, mistä katson maailmaa. Unohdan, kuka hän on, unohdan hänen tekonsa ja sanansa ja annan itseni hänelle. Me kuljemme koko matkan loppuun saakka.

Kaiken jälkeen hän värisee puoliksi riisuttuna kylkeäni vasten. Olen taas kiinni hetkessä, haistan meren suolaisen tuoksun seinistä. Ja minä tiedän, mitä tunnen.
”Voi sentään… Nyt minun rakkaani kyllä suuttuu.”
”Sinun rakkaasi?” kuninkaan ääni kohoaa.
”Kesyttämättömin ja hurjin kaikista.” Katson häntä pitkään, mutta hän ei ymmärrä. ”Meri.”
Hänen silmänsä suurenevat.
”On nimittäin saattanut käydä niin, että olen löytänyt toisen. Uuden rakkauden. Niinköhän sydämessäni on sijaa teille molemmille?”

Kuninkaan kulmat kaartuvat, silmien tuli hiipuu. Hän näyttää lempeältä tullessaan lähemmäs, suudellessaan minua vielä kerran. Minä voisin tottua tähän, ajattelen. Voisin antaa itseni, voisin viimein rakastaa.

perjantai 2. huhtikuuta 2021

Perhonen

Minun rakkaani on hauras, mutta ei kuten lasi, joka voi säpälöityä sellaisen käsissä, joka ei osaa pidellä riittävän hellästi. Minun rakkaani on hauras sillä tavalla, jolla perhoset ovat, kaikki ne pienet, kaunissiipiset olennot, jotka joku voi koska tahansa talloa alleen. Perhosten siivet ovat aina esillä, kauniit ja koristeelliset, mutta niin hauraat. Aina esillä, aina jonkun revittävissä. Kukaan ei koskaan katso perhosia siipiä pitemmälle. 

Minun rakkaani on herkkä ja hauras tavalla, joka ei aukene kaikkien silmille. Perhosta voi ihailla, sitä voi rakastaa, mutta kuinka moni muistaa, miten lyhyt sen elämä on? Joskus minusta tuntuu, että rakkaani vähenee joka hetki. On kuin hän kuuluisi jonnekin muualle, paikkaan vailla kipua. Jokin vetää häntä alituisesti pois, hän vähenee ja hiipuu, katsoo ikkunasta valonsäteiden taa ja näkee jotakin, jota minä en koskaan voisi tavoittaa.

Minulta kesti kauan nähdä se hänestä. Jo ensimmäisillä kerroilla tiesin, että tässä miehessä on tasoja, syvyyksiä, joita hän ei anna muiden nähtäväksi niin vain. Niin meissä kaikissa on, mutta hänessä se on erilaista. Ajattelen perhosen siipiä. Hauraus on aina nähtävillä, mutta kukaan ei koskaan pysähdy ajattelemaan sitä.

Rakastuin häneen aivan huomaamatta. Sisareni on aina moittinut minua siitä, että minä en tunnista omia tunteitani. Minä kuvittelin kuuluvani toiselle samalla, kun suutelin hänen kaulaansa, silitin hänen enkelinkiharoitaan ja imin hänen tuoksuaan itseeni kuin olisin jo tahtonut pitää kaiken hänestä vain itselläni. Joskus ajattelen, että hän vain otti minua kauluksesta ja veti pinnan alle. En ole koskaan ajatellut päivänvalosta samalla tavalla sen sukelluksen jälkeen.

Auta. Minä hukun. Mutta en voi hukuttaa sinuakin. Hänen sanansa. Silti hän veti minut mukaansa, ja minä menin, en siksi, etten olisi osannut kieltäytyä, vaan siksi, etten halunnut. Muistan, millainen hän oli silloin. Nyt olen varma, ettei kukaan muu tunnistanut hänen haurauttaan, kukaan muu ei jäänyt hänen vierelleen näkemään sitä, millainen hän todella on kaiken teatterin alla. Minun rakkaani on ikuisen dramaattinen, hänen eleensä ja ilmeensä ovat suuria, mutta kaiken sen alla hän on suojaton, kaikkien satutettavissa. Sitä miestä minä rakastan. Häntä, joka kavahtaa muiden kosketusta, joka pelkää muiden katsovan hänen lävitseen. Häntä, joka itki ja huusi lyötyään minua ensimmäisen kerran. Häntä, joka on usein pelkkä pieni poika, joka katsoo minua kaikella lapsen avuttomuudella, joka on säilynyt hänen silmissään vuosikymmenet. Hänet minä olen valinnut, hän on minun kotini, minun kaikkeni, enkä tarvitse muuta kuin hänen pehmeän päänsä rintakehääni vasten.

Minun rakkaani istuu ikkunalaudalla pienet jalat ristissä ja katsoo ulkona kukkivaa kevättä. Varovaisia vihreitä silmuja ja ensimmäisiä laululintuja. Pitkä, kaunis talvi on ohi, me olemme selvinneet, hän on elossa edelleen. Tällaisena hänen haurautensa on käsinkosketeltavaa. Nuo pienet jalat, kapeat ranteet ja sisäänpäinkääntynyt olemus, jonka läpi vain harva pääsee. Menen lähemmäs, vien käteni hänen selälleen, silitän selkärangan jokaista nikamaa kuin etsisin siipiä, hauraita ja kauniita. Hän kääntyy minuun päin hetken silkkaa hämmennystä kasvoillaan. Tällaisina hetkinä olen vakuuttunut siitä, että hän on ikuinen lapsi, pieni poika, joka yllättyy joka kerta uudelleen, kun joku valitsee hänet, vain hänet. Hymy leviää hänen kasvoilleen, suukotan häntä suulle, nenänpäälle ja ohimolle, vedän hänet lähemmäs ja silitän.

”Rakas… Ole aina minun.”
”Mutta kulta, olenhan minä.”
”Ei…” Pudistan päätäni. Tartun hänen kylmiin käsiinsä. ”Tarkoitan, että aina, ihan aina. Ole minun vaimoni.”
”Mehän olemme jo naimisissa. Hassu.”
”Seuraavassakin elämässä. Ja sitä seuraavassa. Ole aina minun…”
Hänen silmäkulmansa täyttyvät kyynelistä.
”Sinä olet minun kotini. Minä uskon, että jos elämä on jatkumo, me olemme aina yhdessä, minä löydän sinut yhä vain uudelleen ja uudelleen…”

Jälleen. Hänen katseessaan se sama herkkyys, jonka olen nähnyt jo ensimmäisistä kerroista lähtien. Sivelen hänen poskeaan, annan hänen levätä hetkessä.
”Sinä olet paljon muutakin kuin elämänkumppanini. Sinä olet minun kotini, uskotko, kun sanon niin?”
Kyyneleet valuvat jo hänen poskilleen.
”Tiedän, miten paljon koti sinulle merkitsee…”
Hymyilen. Niin. Juuri niin.

Hän ei pysty sanomaan mitään, sanani pakahduttavat hänet täysin. Otan hänet syliini, pienen rakkaani, ja silitän hänen pellavaista päätään. Hänen kätensä yrittää tarrata kaulukseeni, mutta ei aivan kykene tarttumaan, niin paljon hän tärisee. Käsi jää lepäämään syliini, ja minä istun vuorostani ikkunalaudalle hänestä tiukasti kiinni pitäen. Katson ulos ikkunasta. Pieni oranssisiipinen perhonen lepattelee ikkunan takana, enkä voi lakata hymyilemästä. Kosketan ikkunaa varoen. Maailma näkee minut, ja se saa sydämeni tuntumaan kevyeltä.